{"id":1163,"date":"2023-02-23T15:44:28","date_gmt":"2023-02-23T13:44:28","guid":{"rendered":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/?p=1163"},"modified":"2025-02-17T20:10:17","modified_gmt":"2025-02-17T18:10:17","slug":"tunteita-ja-muistoja","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/2023\/02\/23\/tunteita-ja-muistoja\/","title":{"rendered":"KUVIA MUISTOJA TUNTEITA"},"content":{"rendered":"\n

KUVAT KERTOVAT<\/strong><\/p>\n\n\n\n

(Paljon el\u00e4m\u00e4kerrallista tietoa) <\/p>\n\n\n\n

\"\"
OLYMPUS DIGITAL CAMERA<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
    \n
  1. KUVA<\/strong><\/li>\n<\/ol>\n\n\n\n
    <\/span>\"\"
    \n

    Hans Strand: Douglasgran och seguoia, Kalifornia, 1996<\/p>\n<\/div><\/div>\n\n\n\n

    Sain t\u00e4m\u00e4n k\u00e4sitt\u00e4m\u00e4tt\u00f6m\u00e4n upean ja salaper\u00e4isen valokuvakortin pikkusiskoltani Ruotsista 2012. Siskoni aikuisella tyt\u00f6ll\u00e4 oli ollut suuri vaarallinen leikkaus ja perheess\u00e4 paljon j\u00e4nnityst\u00e4. Siksik\u00f6 sisko valitsi minulle t\u00e4m\u00e4nn\u00e4k\u00f6isen kortin? Toivon, ett\u00e4 siskokulta sai tarpeeksi tukea ja turvaa, samoin tietysti h\u00e4nen tytt\u00f6ns\u00e4, joka jo onneksi on toipunut kauan sitten.<\/p>\n\n\n\n

    Mit\u00e4 kuva kertoo? Se vetoaa meihin lujaa. Se saa otteen. Se puhuu puun puolesta. Oman lajinsa puolesta. Vetoaa kauneudellaan ja raadollisuudellaan.<\/em><\/p>\n\n\n\n

    Kaliforniassa kasvaa k\u00e4sitt\u00e4m\u00e4tt\u00f6m\u00e4n suuria punapuita<\/em>, joihin voidaan sis\u00e4lle rakentaa jopa huoneistoja. Onkohan t\u00e4ss\u00e4 oikealla niit\u00e4? Samapa se, kortin kuva vie minut suureen ja outoon mets\u00e4\u00e4n. Se vie johonkin ihmist\u00e4 suurempaan. Minussa nousee ihastusta, h\u00e4mmennyst\u00e4 ja pelonsekaista tunnetta. Tunnen itseni melko mit\u00e4tt\u00f6m\u00e4ksi luonnon ymp\u00e4r\u00f6im\u00e4n\u00e4. Se, mik\u00e4 kasvaa luonnossa ja meid\u00e4n ymp\u00e4rill\u00e4mme, ei kysy meilt\u00e4 lupaa. Suuri Jumalan luonto on niin mielett\u00f6m\u00e4n kaunis, uskomaton monimutkaisuudessaan ja kuitenkin loogisuudessaan, ett\u00e4 mahtipontinen, pieni ihminen h\u00e4vi\u00e4\u00e4 kokonaan n\u00e4kym\u00e4tt\u00f6miin, naurettavine uhoineen. Niink\u00f6?<\/p>\n\n\n\n

    Ei. Ei niin, vaan n\u00e4in: ihminen kuuluu luontoon, on osa sit\u00e4, mutta on silti sen yl\u00e4puolella. Ihminen on kognitiivinen olento, joka pystyy ajatelemaan ja tuntemaan, tuottamaan ja ratkomaan monimutkaisia asioita ja sovittelemaan niit\u00e4 tavalla, joka yll\u00e4pit\u00e4\u00e4 luonnon kasvua ja kehityst\u00e4 ja suojelee sit\u00e4 kaikin keinoin. Toisin sanoen, ei ihminen ole tuhoaja ja hyv\u00e4ksi k\u00e4ytt\u00e4j\u00e4, vaan viisas suojelija, joka saa suojeltaviltaan tuhatkertaisen kiitoksen. <\/p>\n\n\n\n

    Emme muista riitt\u00e4v\u00e4n usein, kuinka monia asioita, hy\u00f6dykkeit\u00e4 ja el\u00e4misen perustarpeita, mutta my\u00f6s viihdykkeit\u00e4 ja jopa el\u00e4misen ehtoja ja sis\u00e4lt\u00f6j\u00e4 saamme luonnosta. Ei ihmist\u00e4 voi olla olemassakaan ilman luontoa.<\/p>\n\n\n\n

    2. KUVA<\/strong><\/p>\n\n\n\n

    \"\"
    ”The presence” ( ”L\u00e4sn\u00e4olo”), A.E. Borthwickin maalaus Edinburghin pyh\u00e4n Marian katedraalissa<\/strong> Englannissa.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

    Sain t\u00e4m\u00e4n vaikuttavan maalauksen kuvan veljelt\u00e4ni ja h\u00e4nen vaimoltaan hiljakkoin. Luullakseni teosta ei ole n\u00e4hty koskaan Suomessa, vaikka se tuntuukin minusta tutulta. Minun mielest\u00e4ni teos n\u00e4ytt\u00e4\u00e4 suhteellisen kookkaalta; harmi, ett\u00e4 kuvan mukana ei kerrota maalauksen mittasuhteita. Pienikokoinen maalaus on kuitenkin harvinaisuus suuressa kirkossa. Olen k\u00e4ynyt pikaisesti itsekin Edinburhissa ja n\u00e4hnyt St. Mary\u00b4s Katedraalin ulkoap\u00e4in. Se on suuri, kuvan mukaan kolmilaivainen basilikatyylinen kirkko.<\/p>\n\n\n\n

    Maalaus on hyvin tummas\u00e4vyinen kuva kirkon sis\u00e4tilasta, jossa Kristus hahmo on t\u00e4ysin kuvaa hallitseva<\/em>, vaikka on aivan vasemmassa laidassa. Kristus loistaa kauniisti ja pehme\u00e4sti valoa ymp\u00e4rilleen. H\u00e4n on itsekin kuin valoa. H\u00e4n seisoo p\u00e4\u00e4 painuneena ihmishahmoa kohti, k\u00e4si sek\u00e4 suojelevasti ett\u00e4 kysyv\u00e4sti h\u00e4m\u00e4r\u00e4ss\u00e4 maahan heitt\u00e4ytynytt\u00e4 ja polvillaan olevaa hahmoa kohti. Hahmo n\u00e4ytt\u00e4\u00e4 naiselta. K\u00e4det nousevat p\u00e4\u00e4n yl\u00e4puolelle kuin rukoukseen, mutta tiukasti yhteen puristettuina, kuin nyrkiss\u00e4. Hahmon asento kuvaa suurta ep\u00e4toivoa tai surua.<\/p>\n\n\n\n

    Maalauksen upea keskeinen osa on kirkon voimakkaassa valossa oleva etuosa, ehk\u00e4 vain alttariosa. Koska kirkko on niin suuri ja muuten l\u00e4hes pime\u00e4 – lukuunottamatta muutamia valaistuja sivulaivojen kappeleita, j\u00e4\u00e4 kaikki kirkon etuosan valoa vasten n\u00e4kyv\u00e4 ep\u00e4m\u00e4\u00e4r\u00e4iseksi. Siell\u00e4 n\u00e4ytt\u00e4isi olevan joukko ihmisi\u00e4 jossain kirkon tilaisuudessa. Ehk\u00e4 ihmiset ovat polvistuneina alttarikaiteella.<\/p>\n\n\n\n

    Ep\u00e4toivo voisi olla t\u00e4m\u00e4n ty\u00f6n toinen nimi, mutta silloin nimi olisikin vain tapahtuman alkuastelma. Kristus tuli mukaan. H\u00e4n on L\u00c4SN\u00c4OLO<\/em>, joka antaa teokselle sen nimen. Siis paino on Kristuksessa, ei ihmisess\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Nainen tuli kirkkoon rukoilemaan. H\u00e4n ei rohjennut menn\u00e4 muiden mukaan. H\u00e4nen ep\u00e4toivonsa oli liian suuri. Se painoi h\u00e4net maahan polvilleen jo heti sivuovesta sis\u00e4\u00e4n tultua. Nainen rukoili suuressa ep\u00e4toivossaan, mutta h\u00e4nen ei tarvinnut olla yksin. Kristus itse tuli lempe\u00e4n\u00e4 ja lohduttavana hyvin l\u00e4helle. Kristuksen lempe\u00e4 l\u00e4sn\u00e4olo jo itsess\u00e4\u00e4n tuntui. Nainen sai voimaa, jonka varassa h\u00e4n jaksoi ja jatkoi taas el\u00e4m\u00e4\u00e4ns\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    <\/p>\n\n\n\n

    3. KUVA<\/strong><\/p>\n\n\n\n

    \"\"
    Vihtori Ylinen (1879-1953), Hauenguano, \u00f6lyteos Raumalta, 1924.<\/strong><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

    T\u00e4m\u00e4 vaatimaton talvikuvaus on hienosti toteutettu vanhoille raumalaisille tutusta paikasta, jossa Kuninkaankatu ja Kauppakatu yhtyv\u00e4t Hauenguanon aukiolla, juuri ennen kuin tullaan nurkan takaa Porin tulliin. Keskell\u00e4 n\u00e4kyy vanha suurikokoinen vesiposti, yhteiskaivo<\/em>, josta nostettiin vett\u00e4 ehk\u00e4 kuvan tekoaikoinakin. Nyky\u00e4\u00e4n t\u00e4m\u00e4 vanha aukio ja puinen yhteiskaivo ovat Unescon Maailmanperint\u00f6kohteita<\/em>. <\/p>\n\n\n\n

    Vihtori Ylinen<\/em> oli raumalainen tunnettu taiteilija, joka ikuisti suuret m\u00e4\u00e4r\u00e4t Rauman kaupunkiaiheita, my\u00f6s ihmisi\u00e4 ja katukuvia. T\u00e4m\u00e4n ty\u00f6n tehdesss\u00e4n h\u00e4n oli 45-vuotias, varmaotteinen ja jo osaava realisti. Ty\u00f6t\u00e4 katselee mielell\u00e4\u00e4n. Se on rauhallinen, ehk\u00e4 y\u00f6kuva, ainakin kuutamo on voimakas. Sen varjot lankeavat kauniisti toriaukiolle ja viereisille talojen seinille. Vastakkaisen talon ikkunoista n\u00e4kyy valoa. Samoin vasemman puolen kaksikerroksisesta kivitalosta Pinnalasta.<\/p>\n\n\n\n

    Kivitalo Pinnala<\/em> oli aikoinaan varakkaimpien kauppiaiden elinymp\u00e4rist\u00f6\u00e4. Talo oli rakennettu 1795 ja sen pihapiiri monine rakennuksineen 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alkupuolella. Karjasuojarakennus oli ehk\u00e4 Rauman vanhin karjasuoja. Pihapiiri, puutarha- ja kasvimaa-alueet ja ymp\u00e4r\u00f6iv\u00e4t pellot olivat laajat. Pinnalasta tuli Rauman taidemuseo v 1970<\/em>.<\/strong> Taidemuseo on toiminut eritt\u00e4in aktiiviseti ja ollut mukana monenlaisessa kansainv\u00e4lisess\u00e4kin taidetoiminnassa. My\u00f6s kuvassa n\u00e4kyv\u00e4 aukion taustan talo otettiin taiteilijoiden k\u00e4yt\u00f6\u00f6n n\u00e4yttelytiloineen ja ty\u00f6pajoineen. Minunkin veljeni vaimo ja heid\u00e4n tytt\u00e4rens\u00e4 ovat ty\u00f6skennelleet t\u00e4ss\u00e4 talossa ainakin savit\u00f6iss\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Minun lapsuuteni perhe asui Raumalla 1948-1955 t\u00e4m\u00e4n kuvan l\u00e4hist\u00f6ll\u00e4. Em. Porin tulliksi kutsuttu alue alkoi t\u00e4m\u00e4n aukion jatkona, kulki yli Rauman kanaalin pienen sillan ja tuli Rauman suurelle sairaala-alueelle. Sairaalaa vastap\u00e4\u00e4t\u00e4 aukeni laaja entisen Valkoj\u00e4rven alue, joka jo 1950-luvulla oli soistunut ja kasvanut umpeenkin. Vasemmalla puolen kadun p\u00e4\u00e4ss\u00e4 sijaitsi Porin Oluttehdas ja aivan siin\u00e4 kiinni, sen vieress\u00e4 meid\u00e4n kotimme Kaunisj\u00e4rven pappila, <\/em>minun kotini. Pappilak\u00e4yt\u00f6ss\u00e4 oli vanha ja suuri puinen entinen l\u00e4\u00e4k\u00e4rin asuintalo, johon kuului suuri puutarha. Piha-alue oli tehty vanhaan umpipihamalliin, johon kuului asuinrakennuksia kahdella taholla ja kolmannella piharakennus, huoltotilat ja el\u00e4insuojia. Pihassa asuivat meid\u00e4n aikanamme muistaakseni kaupungin k\u00e4til\u00f6 ja pari diakonissaa sek\u00e4 erillinen lapsiperhe.<\/p>\n\n\n\n

    Minun koulumatkani kulki l\u00e4pi kuvan aukion eli Hauenguanon kautta,<\/em> ellen mennyt Pohjankadun reitti\u00e4 kirkon ja isonpappilan ohi. Luultavasti oli vain mukavampaa kulkea kivetty\u00e4 katua aina koululle asti kuin l\u00e4hte\u00e4 mutkittelemaan hiekkaisille sivukaduille. N\u00e4in muistiin painui l\u00e4htem\u00e4t\u00f6n kuva juuri n\u00e4in kuin Ylinen sen kuvaa.<\/p>\n\n\n\n

    Pinnalan talo oli minusta jotenkin kunnoitettava ja kaikki, jotka siell\u00e4 asuivat jotenkin arvokkaampia. Niinp\u00e4 meid\u00e4n koulussa aluksi Viipurin Tyt\u00f6lyseota, sittemmin Rauman Tytt\u00f6lyseota<\/em> k\u00e4vi tytt\u00f6 ylemmill\u00e4 luokilla, joka asui koulukorteeria Pinnalassa. T\u00e4ll\u00e4 tyt\u00f6ll\u00e4 oli oikea pitk\u00e4 turkki<\/em> takkina. (En ollut ikin\u00e4 n\u00e4hnytk\u00e4\u00e4n samanlaista.) Tytt\u00f6, nuori ”nainen” kulki aina rauhallisesti, ei koskaan ottanut juoksuaskelia, oli kauniisti hymyilev\u00e4 ja minun pienen koulutyt\u00f6n silmiss\u00e4 aivan ihmeellinen kuin joku filmit\u00e4hti. Heti n\u00e4in, ett\u00e4 h\u00e4n oli rikas tytt\u00f6, kuulemma jonkun suuren kartanon neiti. My\u00f6hemmin el\u00e4m\u00e4ss\u00e4 tiemme kohtasivat, kun min\u00e4 olin pit\u00e4j\u00e4n nuori papin rouva ja h\u00e4n tutun talon tyt\u00e4r ja kunnan terveydenhoitaja.<\/p>\n\n\n\n

    N\u00e4ist\u00e4 Rauman vuosista olen kirjoittanut lajan tosipohjaisen romaanin Amerikan pitsi\u00e4 ja parsitut liperit, 2009. <\/em>N\u00e4m\u00e4 seudut ovat minulle aina l\u00e4heisi\u00e4 ja rakkaita.<\/p>\n\n\n\n

    <\/p>\n\n\n\n

    4. KUVA<\/strong><\/p>\n\n\n\n

    \"\"
    Inge L\u00f6\u00f6k, vesiv\u00e4ripiirroksesta painettu postikortti<\/strong><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

    Vanhan kahvilan kahvikupillinen sai mummot n\u00e4in yhdess\u00e4 tanssin hurmioon. <\/strong>Rauman vanhassa kaupungissako<\/em>?<\/strong> Voiko t\u00e4m\u00e4 muuta olla? Tosin yht\u00e4 ihania mummoja kahvikupin hurmioissa l\u00f6ytyi muinoisina aikoina monesta muustakin vanhasta kaupungista Ruotsin maalta asti. <\/p>\n\n\n\n

    Sain t\u00e4m\u00e4n ensimm\u00e4isen L\u00f6\u00f6kin mummokortin juuri Rauman Ola-veljen vaimolta, Oililta<\/em>. H\u00e4n kutsui minut v 2010 juhannuksen viettoon. Meninkin, ja vietimme yhdess\u00e4 kerrassaan ihanan juhannuksen maaseudun aidossa vanhassa m\u00f6kiss\u00e4 – oikeassa er\u00e4maassa minun mielest\u00e4ni.<\/em> ( Se ei muistutttanut miss\u00e4\u00e4n mieless\u00e4 t\u00e4t\u00e4 korttia.) M\u00f6kin sisustus oli vanhaa ja kaikinpuolin aitoa m\u00f6kkikulttuuria. Puuhella, vedenkanto pihan kaivosta ja pihan vanha sauna! Ja pihapiiri kuin lapsuudessa. Kaikki oli sopusointua ja rauhaa, kauneutta.<\/p>\n\n\n\n

    Min\u00e4 olin kaivannut luontoa ja mets\u00e4\u00e4 jo kauan. Oli suuri kirjoitusruljanssi takanap\u00e4in ja masentava uupumus p\u00e4\u00e4ll\u00e4. Oililla oli monia ihania ja hauskoja keinoja meid\u00e4n murheiden karkotukseen. Ehk\u00e4 merkitt\u00e4vin oli meid\u00e4n p\u00e4iv\u00e4k\u00e4vely jonkun matkan p\u00e4\u00e4h\u00e4n <\/strong>uskomattoman ihmeelliseen kuusikkoon.<\/strong><\/em> Seisoin valtavan korkeiden kuusten alla ja kuuntelin hiljaisuutta. Puut seisoivat t\u00e4ysin hiljaa, vain latvat suhisivat ja kuiskivat l\u00e4hes n\u00e4kym\u00e4tt\u00f6m\u00e4ss\u00e4 liikkeess\u00e4. Nautin valoh\u00e4myst\u00e4, joka tuikahteli vaivoin tihe\u00e4n oksiston alle. Kaikki t\u00e4m\u00e4 kokemus oli minulle yksi suurimmista luontoel\u00e4myksist\u00e4. Samaa en ole koskaan j\u00e4lkeenp\u00e4in en\u00e4\u00e4 kokenut.<\/p>\n\n\n\n

    Mutta palataan takaisin t\u00e4h\u00e4n korttiin ja sen mummoilakointiin. L\u00f6\u00f6kin mummokortteja on hyvin paljon erilaisia, parempiakin kuin t\u00e4m\u00e4 on. Kaikissa kaksi mummoa on kahdestaan ja touhuaa, riemastuu, retkeilee, hassuttelee ja viett\u00e4\u00e4 aikaa jos jotenkin hullulla tavalla. Heit\u00e4 ei kukaan voi ottaa vakavasti, ja voiko olla ihastumatta, en tied\u00e4. Meid\u00e4n nykymaailmanmeno on niin tosikkomaista toisaalta – toisaalta media t\u00e4yttyy toinen toistaan r\u00e4\u00e4vitt\u00f6mimmill\u00e4 ja tyhmemmill\u00e4 iloitteluilla ja hauskutuksilla. Min\u00e4 en taida katsella niit\u00e4 en\u00e4\u00e4 yht\u00e4k\u00e4\u00e4n. Kun olen yritt\u00e4nyt katsoa, en ole edes huvittunut.<\/p>\n\n\n\n

    Ihastuin valtavasti n\u00e4ist\u00e4 mummukoista, joissa n\u00e4in paljon omia piirteit\u00e4ni – sek\u00e4 ulkoisia ett\u00e4 k\u00e4yt\u00f6ksess\u00e4. (Ah, minulla on ihan samanlainen k\u00e4silaukkukin!) Olen ostellut monia n\u00e4it\u00e4 kortteja, mutta l\u00e4hetellyt vain harvoille ja valituille, koska on tietysti oltava varma, ett\u00e4 vastaanottaja ei loukkaannu. Rakkaalla Tuupu-siskolla on huumoria. Nyt en ole viime aikoina en\u00e4\u00e4 p\u00e4\u00e4ssyt sellaisiin kauppoihin, joissa olisin en\u00e4\u00e4 n\u00e4hnyt n\u00e4it\u00e4 kortteja myynniss\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    <\/p>\n\n\n\n

    <\/p>\n\n\n\n

    5. KUVA<\/strong><\/p>\n\n\n

    \n
    \"\"
    Ilja Repin, Jenizaveta Lavrovin muotokuva, akvarelli 1890 <\/strong><\/figcaption><\/figure>\n<\/div>\n\n\n

    Ostin Retriitin kes\u00e4n\u00e4yttelyst\u00e4 1989 t\u00e4m\u00e4n pienikokoisen kuvan akvarellista, jonka on maalannut minun suurin taiteilijaihanteeni, ven\u00e4l\u00e4inen Ilja Repin.<\/strong> <\/p>\n\n\n\n

    Kuva t\u00e4st\u00e4 loistavasta taideteoksesta on riippunut siit\u00e4 asti sein\u00e4ll\u00e4ni, tietysti my\u00f6s p\u00e4iv\u00e4nvalossa, mik\u00e4 on haalistanut kuvan v\u00e4rej\u00e4 silmin n\u00e4hden. Siit\u00e4 huolimatta voi n\u00e4hd\u00e4 loistavan tekniikan, pensselin vetoja, jopa kevyit\u00e4 lyijykyn\u00e4n j\u00e4lki\u00e4. Iho on eniten haalistunut, v\u00e4ri paikoin pahasti haihtunut. Kuitenkaan iho ei ollut alunpit\u00e4enk\u00e4\u00e4n mik\u00e4\u00e4n punakka, vaan kauttaaltaan aika kalpea. <\/p>\n\n\n\n

    T\u00e4ss\u00e4 yhteydess\u00e4 on hyv\u00e4 sanoa oma mielipiteeni vesiv\u00e4rien k\u00e4yt\u00f6st\u00e4. Jostakin juontaa juurensa varsin v\u00e4\u00e4r\u00e4 k\u00e4sitys, ett\u00e4 vesiv\u00e4rity\u00f6 ei ole oikeaa taidetta. Ihminen, joka ei itse niit\u00e4 k\u00e4yt\u00e4, ei tied\u00e4 tekniikoista. Luultavasti kaikki suomalaiset ovat kansakoulussa oppineet v\u00e4ritt\u00e4m\u00e4\u00e4n kuvia, eli ensin pirrt\u00e4m\u00e4n jotain, jonka sitten on v\u00e4ritt\u00e4nyt vesiv\u00e4reill\u00e4. T\u00e4t\u00e4 ei kutsuta akvarelliksi. <\/em>Se on v\u00e4ritetty kuva<\/em>, joka tietysti voi my\u00f6s olla hieno ty\u00f6. Satukirjojen kuvat ovat usein n\u00e4in tehtyj\u00e4. Nyky\u00e4\u00e4n n\u00e4hd\u00e4\u00e4n minun mielest\u00e4ni niin paljon erilaisia sekatekniikoita<\/em>, ett\u00e4 tuntuu melkein omituiselta puhuakaan pelk\u00e4st\u00e4 vesiv\u00e4rien k\u00e4yt\u00f6st\u00e4. Harvemmin en\u00e4\u00e4 n\u00e4keek\u00e4\u00e4n puhdasta laveerausta.<\/em> Siin\u00e4 oli ennen k\u00e4yt\u00f6ss\u00e4 – ainakin enimm\u00e4kseen – sepiav\u00e4ri<\/em>. Laveeraus on luonnosmainen piirros, jota t\u00e4ydennet\u00e4\u00e4n paikoin yhdess\u00e4 v\u00e4rill\u00e4. Se ei tarkoita luonnollisesti sit\u00e4, ett\u00e4 kuva olisi kauttaaltaan peitetty yhdell\u00e4 v\u00e4rill\u00e4. Laveeraamalla saadaan piirroskuvaan eloa ja syvyytt\u00e4. – Akvarelli on t\u00e4ysin oma maalaustekniikka, joka pit\u00e4\u00e4 opetella. <\/em>Joskus sanotaan, ett\u00e4 se on maalaustapana vaikeinta tehd\u00e4. On my\u00f6s huomattava, ett\u00e4 vesiv\u00e4rien k\u00e4yt\u00f6ss\u00e4 on p\u00e4\u00e4linjaisesti kahta lajia: kuiva tekniikka ja m\u00e4rk\u00e4.<\/em> Kuivatekniikassa maalataan kuivalle paperille ja l\u00e4hdet\u00e4\u00e4n vaaleista pinnoista tummentaen kuivahtanutta pintaa tarpeen mukaan. M\u00e4rk\u00e4 tekniikka pyrkii kerralla saamaan tarvittavan v\u00e4ripinnan m\u00e4r\u00e4lle paperille, ei siis maalaa p\u00e4\u00e4lle. N\u00e4iss\u00e4 tekniikoissa on tietysti itse ty\u00f6st\u00e4misess\u00e4 muutakin eroa . M\u00e4rk\u00e4tekniikka voidaan toteuttaa joskus aivan ilman kyn\u00e4\u00e4kin, mutta kuivatekniikassa kyn\u00e4n ty\u00f6<\/em> on t\u00e4rke\u00e4 tai jopa keskeinenkin. Min\u00e4 k\u00e4yt\u00e4n mielell\u00e4ni m\u00e4r\u00e4st\u00e4 tekniikasta sanaa akvarelli ja kuivasta vesiv\u00e4rity\u00f6<\/em>, vaikka samaahan sanat itse asiassa tarkoittavat.<\/p>\n\n\n\n

    Miten kukaan taiteilija on voinut kuvata n\u00e4in aavistuksen herk\u00e4sti juuri ihoa ja hiuksia kuin Repin t\u00e4ss\u00e4 pieness\u00e4 ty\u00f6ss\u00e4? Ensin h\u00e4nen on t\u00e4ynyt: N\u00c4HD\u00c4. Sit\u00e4 ennen: KATSOA. Vasta kolmanneksi alkaa LUODA<\/em>. Katsominen ei ole yht\u00e4 kuin arvostelua, kauneuden haravointia (puhumattakaan seksikkyyden etsimist\u00e4), vaan yliherkk\u00e4\u00e4 kasvonpiirteiden ja koko olemuksen sis\u00e4ist\u00e4mist\u00e4. Vasta kun on katsonut ja sis\u00e4ist\u00e4nyt ihmisen, voi sanoa, ett\u00e4 on n\u00e4hnyt h\u00e4net. Joskus t\u00e4h\u00e4n menee pitki\u00e4 aikoja, joskus muotokuvan tekij\u00e4 voi sis\u00e4ist\u00e4\u00e4 mallinsa ja n\u00e4hd\u00e4 hyvinkin pian.<\/p>\n\n\n\n

    Tied\u00e4n mit\u00e4 puhun, koska olen itse maalannut ehk\u00e4 eniten ihmisi\u00e4 ja muotokuvia ja taistellut n\u00e4iden asioiden parissa yli 70 vuotta. Ensimm\u00e4isen, k\u00e4dest\u00e4-pit\u00e4en-tarkan yksityisopetuksen sain Raumalla 15-vuotiaana vesiv\u00e4reihin lis\u00e4ttyjen peitev\u00e4rien k\u00e4yt\u00f6ss\u00e4 eli guassin teossa. Sit\u00e4 ennen olin ollut raumalaisen tunnetun taiteilijan Kosti koskisen<\/em> oppilaana Kansalaisopistossa ja saanut piirt\u00e4misen ja hiility\u00f6n tekniikan opetusta.<\/p>\n\n\n\n

    Kaikilla matkoillani olen k\u00e4ynyt taidemuseoissa. Niit\u00e4 on kertynyt el\u00e4m\u00e4n varrella. Olen k\u00e4ynyt hyvin monissa maailman suurissa taidemuseoissa, joista muistuvat mieleen K\u00f6\u00f6penhaminan Lousiana ja Tukholman taidemuseot, Leningradin Eremitaasi,<\/em> Saksasta mm. K\u00f6lnin, sitten Rooman, Firenzen ja Pisan gallerioita.<\/em> Kairon Egyptil\u00e4isen taiteen museo<\/em> oli minullen suunnaton kokemus. New Yorkin Guggenheim<\/em> oli valtaisan laaja, raskas ja Finchin galler<\/em>ia oli pieni, mutta vaikuttava. Kaikissa on ollut taidetta, joista joku on j\u00e4\u00e4nyt mielt\u00e4 kiehtomaan pitkiksi ajoiksi. Kun on kiert\u00e4nyt maailmalla, on ensimm\u00e4isi\u00e4 kohteita aina olleet hautausmaat ja taidegalleriat. (Hah, kuinkahan sit\u00e4kin tulkitsee!) – Olen n\u00e4hnyt maailmalla paljon Repini\u00e4. <\/em>Mutta vasta nuorena aikuisena tulin tuntemaan h\u00e4net. Koulutytt\u00f6n\u00e4 ei ollut mahdollisuutta n\u00e4hd\u00e4 suurta taidetta. Taidealan kirjallisuutta, lehti\u00e4 tms. ei ollut viel\u00e4 maaseudulla saatavissa. Nyky\u00e4\u00e4n omistan kaksi Repinin el\u00e4m\u00e4kertaa. – Kun olen tietysti vuosia kertoillut Turussa asuville pojanpojilleni Repinin taiteesta, halusivat he menn\u00e4 poikaporukalla katsomaan Ateneumin Repinin suurensuurta n\u00e4yttely\u00e4 v 2021. <\/em>Se oli heille el\u00e4mys. Olemme pohtineet n\u00e4yttelyn her\u00e4tt\u00e4mi\u00e4 ajatuksia ja tuntemuksia Arvin, taiteista hyvin kiinnostuneen opiskelija-lapsenlapseni kanssa. On hieno asia, ett\u00e4 taiteen tuntemusta voi sek\u00e4 her\u00e4tell\u00e4 ett\u00e4 opettaa.<\/p>\n\n\n\n

    Kuljin kerran Kreetalla Rethymnonin <\/em>kaupungissa y\u00f6my\u00f6h\u00e4\u00e4n hotellia kohti pienell\u00e4 sivukujalla, jossa nuori nainen oli sulkemassa taidegalleriaa. Huomasin ovessa Ilja Repinin maalauksen ja mainoksen Repinosta (Repinin asumapaikasta ja taidekoulusta l\u00e4hell\u00e4 nykyist\u00e4 Suomen rajaa).<\/em> Ehdimme aloittaa pienen keskustelun. Nuori nainen, taidemaalari ja galleristi kertoi matkustavansa aina Suomen kautta R\u00e9pinoon, jossa h\u00e4n opiskeli a la Repin. Min\u00e4 kerroin olevani my\u00f6s suuri suomalainen Repinin ihailija.<\/p>\n\n\n\n

    Suomen Repin-n\u00e4yttelyt olen n\u00e4hnyt, samoin Ateneumin kokoelmat. Mutta vuoden 2021 Ateneumin n\u00e4yttelyyn en p\u00e4\u00e4ssyt. 1998 oli Helsingiss\u00e4 Valkoisen salin , <\/em>Aleksi 16, suuri Repin n\u00e4yttely,<\/em> l\u00e4hes 100 ty\u00f6t\u00e4. Se j\u00e4i mieleen pitk\u00e4ksi ajaksi. Siell\u00e4 oli joitakin uskonnollisia <\/em>aiheita, pieni\u00e4 koskettavia \u00f6ljyt\u00f6it\u00e4 Kristuksen kuolemasta, yl\u00f6snousemuksesta ja evankelistoista. Uskonnolliset aiheet olivat enimm\u00e4kseen Repinin varhaisimpia t\u00f6it\u00e4 jo 1850-luvulta l\u00e4htien, jonka j\u00e4lkeen alkoi olla enemm\u00e4n t<\/em>alonpoikaiskulttuuriin kuuluvia ja suurikokoisiakin maalauksia. Kaikki muistavat h\u00e4nelt\u00e4 Volgan lautturit<\/em>, <\/em>valtavan ty\u00f6n, joka tekee syv\u00e4n vaikutuksen. N\u00e4en silmiss\u00e4ni lauttaa vet\u00e4v\u00e4n miesjoukon kasvoja: selke\u00e4sti n\u00e4kyy raatajan v\u00e4symys, suuri uupumus, nuoremman pojan uhmakas voima ja monen alistuminen ty\u00f6h\u00f6n. <\/p>\n\n\n\n

    Minulla oli Repinin omaa kuvausta t\u00e4m\u00e4n teoksen synnyst\u00e4 teoksessa, jonka olen antanut jollekin (harmikseni). Repin kertoi tarkkaan, kuinka paljon h\u00e4n k\u00e4ytti aikaa tutustuakseen t\u00e4ysin aiheeseensa. H\u00e4n asuikin joitakin aikoja lautturien l\u00e4heisyydess\u00e4 alkeellisissa oloissa. H\u00e4n perehtyi miesten el\u00e4m\u00e4\u00e4n ja ty\u00f6h\u00f6n. Ja h\u00e4net tunteva tiet\u00e4\u00e4, ett\u00e4 h\u00e4n k\u00e4rsi raskasta ty\u00f6t\u00e4 tekev\u00e4n kanssa. <\/p>\n\n\n\n

    Sen rinnalla lienee syntynyt Myrsky Volgalla<\/em>, Volgan lauttureista alla oleva vaikuttava maalaus. Maalauksessa mihet ovat lautalla soutamassa ja vesi nousee voimakkaassa myrskyss\u00e4 korkealle. Miesten ponnistamisessa kaikesta huolimatta n\u00e4kyy minun mielest\u00e4ni jotain tottumusta ja ehk\u00e4 alistumistakin. Ty\u00f6 on ollut esill\u00e4 Retretiss\u00e4(1999 ?) Olen saanut kortin enk\u00e4 pysty slevitt\u00e4m\u00e4\u00e4n ty\u00f6n suuruutta enk\u00e4 varmuudella tekotapaakaan. Mutta n\u00e4ytt\u00e4isi Repinin tyyli\u00e4 ajatellen t\u00e4m\u00e4n olevan vesiv\u00e4rity\u00f6, jossa on apuna guassia. Tunnelma on hyvin voimakas ja ty\u00f6ote karu, niinkuin sopii aiheeseen.Ilja Repin Myrsky Volgalla , 1870 ?. vesiv\u00e4ri-guassi (?)<\/p>\n\n\n\n

    Repinin Ristinsaatto <\/em>on eritt\u00e4in tunnettu, hyvin suurikokoinen ja k\u00e4sitt\u00e4m\u00e4tt\u00f6m\u00e4n upea ty\u00f6. Ihminen, ihmisen olemus ja ihmisen kasvot <\/em>n\u00e4yttiv\u00e4t nousevan Repinin p\u00e4\u00e4aiheiksi yh\u00e4 enemm\u00e4n. Min\u00e4 saatan puhua\/tiet\u00e4\u00e4\/ymm\u00e4rt\u00e4\u00e4kin asioita v\u00e4\u00e4rin, koska en ole taidehistorian tutkija enk\u00e4 aina edes tuntija. N\u00e4ytt\u00e4isi silt\u00e4, ett\u00e4 Repin alkoi keskitty\u00e4 ik\u00e4\u00e4 my\u00f6ten yh\u00e4 enemm\u00e4n muotokuviin.<\/em> H\u00e4n teki niit\u00e4 valtavasti tilaust\u00f6in\u00e4, joka ei aina ole helppoa ty\u00f6t\u00e4, eik\u00e4 aina niin miellytt\u00e4v\u00e4\u00e4k\u00e4\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n

    Repin paneutui juuri niin kuin kerroin kuvattavaansa. H\u00e4n valmisteli, hautoi, tutkisteli ja syventyi kaikin tavoin aiheeseensa ennen maalauksen aloittamista. H\u00e4n teki matkoja paikan p\u00e4\u00e4lle, jutteli ihmisten kanssa, tutustui jopa heid\u00e4n ajatusmaailmaansa ja elintapoihinsa perin pohjin suunnitteluvaiheessa, ennenkuin alkoi maalausty\u00f6ns\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Repinin henkil\u00f6kuvat: pienet piirrokset, laveeraukset, vesiv\u00e4rity\u00f6t, hiilipiirrokset ja tietysti \u00f6ljyty\u00f6t ja varsinaiset muotokuvat ovat ne, jotka minua kiehtovat kuitenkin eniten<\/em>.<\/strong> Edess\u00e4ni on pienikokoinen, todenn\u00e4k\u00f6isesti tussilaveeraus <\/strong>Omakuva <\/em>v. 1912. Se on liikuttavan viehke\u00e4 kasvokuva vanhentuvasta ja aina hyvin pukeutuvasta taiteilijasta. N\u00e4in loistavasti, pienill\u00e4 kyn\u00e4nvedoilla ja leve\u00e4ll\u00e4 siveltimell\u00e4 yksi maailman kuuluisimmista taiteilijoista luo nopean kuvauksen itsest\u00e4\u00e4n. Kuva ei imartele, se p\u00e4invastoin hym\u00e4ht\u00e4\u00e4 itselleen pieni pilke silmiss\u00e4\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n

    Ihana Ilja Repin, kiitos, ett\u00e4 meill\u00e4 on sinun taiteesi!<\/strong> Niin kauan kuin saamme sit\u00e4 n\u00e4hd\u00e4, se opettaa meit\u00e4 tuntemaan yh\u00e4 enemm\u00e4n empatiaa l\u00e4himm\u00e4ist\u00e4 kohtaan ja avaa silmi\u00e4mme n\u00e4kem\u00e4\u00e4n meit\u00e4 ymp\u00e4r\u00f6iv\u00e4\u00e4 pysyv\u00e4\u00e4 kauneutta.<\/strong><\/p>\n\n\n\n

    6. KUVA<\/strong><\/p>\n\n\n\n

    \"\"
    ”Kun suru on ylitsevuotavainen, itkev\u00e4t kivetkin varta” Akvarelli v.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

    Olin v 1993 Kreetalla kuukauden verran kes\u00e4lomallani. Asuin tutussa hotellissa Rethymnonin<\/strong> kaupungissa. Matkani oli kirjaimellisesti suruty\u00f6n matka.<\/strong> En ollut koskaan el\u00e4m\u00e4ss\u00e4ni ennen saanut mahdollisuutta sellaisen tekemiseen, siis surujen ty\u00f6st\u00e4miseen yksin ja rauhassa. Mutta nyt olin kuntayhtym\u00e4n terveyskeskuspsykologin vakituisessa virassa, joka antoi mahdollisuuden tehd\u00e4 n\u00e4in.<\/p>\n\n\n\n

    Minulla on suuri halu tuoda esille t\u00e4m\u00e4n kuvan vanha ty\u00f6, nyt tasan 30 vuotta vanha.<\/em> Voin hyvin kertoa ty\u00f6n alkuidean saannista vaikka kuinka pitk\u00e4t tarinat, my\u00f6s ty\u00f6n tekemisest\u00e4, sen vastaanotosta ja esill\u00e4 oloista. Mutta en pysty ehk\u00e4 viel\u00e4k\u00e4\u00e4n – tai en halua kertoa, mink\u00e4 takia suruni oli niin suuri. Mietin, miten voin kirjoittaa t\u00e4st\u00e4 maalauksestani. Jotain on katselijalle ja lukijalle kuitenkin kerrottava. Olen huomannut, ett\u00e4 maalaus ei aukene kaikille, ellei sit\u00e4 hiukan avaa. <\/p>\n\n\n\n

    No, olin siis suruty\u00f6n matkalla j\u00e4lleen Kreetalla vieh\u00e4tt\u00e4v\u00e4ss\u00e4 ja jo tutuksi tulleessa Rethymnonin pikkukaupungissa. Olin ollut siell\u00e4 viisi vuotta aikaisemmin l\u00e4heisen ihmisen kanssa. Olin silloin matkalla, jota yleens\u00e4 pidet\u00e4\u00e4n onnellisuuden huippumatkana, mutta joka olikin vain kulisseja, julmuutta ja hyljeksint\u00e4\u00e4. Vaikka jo silloin monet h\u00e4t\u00e4kellot soivat p\u00e4\u00e4ss\u00e4 ja tajunnassa, min\u00e4 en kyennyt kuuntelemaan niit\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Vihdoin eronneena suhteesta olin tullut t\u00e4nne tarinan alun muistorikkaaseen paikkaan etsim\u00e4\u00e4n jotain sellaista apua, mist\u00e4 en itsek\u00e4\u00e4n tiennyt yht\u00e4\u00e4n mit\u00e4\u00e4n. J\u00e4ljell\u00e4 olivat siis vain muistot silt\u00e4 ajalta, kun viel\u00e4 uskoi, ainakin toivoi.<\/em> Niiden muistojen j\u00e4lki\u00e4 halusin kulkea konkreettisesti muutaman viikon ajan. Arvelin ja luulottelin, vetosin psykologiseen ja todelliseenkin tiet\u00e4myykseeni, oppiin suruty\u00f6st\u00e4 ja sen etenemisest\u00e4, ett\u00e4 tekisin itselleni n\u00e4in hyv\u00e4\u00e4 k\u00e4ym\u00e4ll\u00e4 uudelleen l\u00e4pi n\u00e4it\u00e4 muistoja.<\/p>\n\n\n\n

    Kuitenkin kaikesta koetusta huolimatta halusin kokea kasvoillani saman tuulen suurelta merelt\u00e4, tuulen, joka kerran puhalsi hyv\u00e4ilyj\u00e4 odottavalle. Halusin kosketella samoja kivi\u00e4, samoja rappujen kaiteita, astua alas tuttuja askelmia, saada silmiini kuvia tutuista n\u00e4yist\u00e4. Halusin ihailla valkoisen kappelin puhtautta jyrk\u00e4ll\u00e4 kukkakedolla ja astua tutun oliivilehdon varjoon. Kuljin rannalla, nousin yl\u00f6s ja k\u00e4si ojentui sivelem\u00e4\u00e4n tutun patsaan pintaa, sen, jonka juurelle oli j\u00e4\u00e4nyt it\u00e4m\u00e4\u00e4n suuria muistoja. Istuin suuren veistoksen syliin, itkin \u00e4\u00e4neen ja painoin p\u00e4\u00e4ni sementin kylm\u00e4\u00e4n pintaan. Tuska huusi sill\u00e4 hetkell\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Patsaan takaa ilmestyi nainen, joka piirteli lehti\u00f6\u00f6ns\u00e4. H\u00e4n katsoi minuun, n\u00e4ki ja kuuli itkuni, nousi kysymy\u00e4\u00e4n varovasti ja lempe\u00e4ll\u00e4 \u00e4\u00e4nell\u00e4, mik\u00e4 minulla oli. H\u00e4n sattui olemaan kaksinkertainen kollgea eli psykologi ja taiteilija Englannista ja vain k\u00e4ym\u00e4ss\u00e4 t\u00e4\u00e4ll\u00e4. Osaisiko h\u00e4n auttaa? Min\u00e4 sanoin, ett\u00e4 olin t\u00e4\u00e4ll\u00e4 tasan viisi vuotta sitten rakkaan ihmisen kanssa, ja nyt olen lopullisesti yksin. Tuska alkoi purkautua. Kerroin itsest\u00e4ni ja tarinaani. Nainen kuunteli ja sanoi jotain, joka auttoi. Kun h\u00e4n l\u00e4hti jatkamaan matkaansa piirretty\u00e4\u00e4n kuvan lehti\u00f6\u00f6ns\u00e4 valmiiksi, min\u00e4kin nousin. <\/em><\/p>\n\n\n\n

    Minusta tuli kevyt. Melkein olematon. Min\u00e4 olin kuin pesty, t\u00e4ysin puhdas. Olin saanut jonkinlaisen n\u00e4kym\u00e4tt\u00f6m\u00e4n kuoren tai kelmun ymp\u00e4rilleni. V\u00e4hin erin joka p\u00e4iv\u00e4 kuoresta tuli kest\u00e4v\u00e4mpi. Se peitti minut siit\u00e4 hetkest\u00e4 l\u00e4htien niin, ett\u00e4 saatoin helpommin el\u00e4\u00e4 toisten joukossa, koska minua ei voitu en\u00e4\u00e4 haavoittaa, tuskin en\u00e4\u00e4 edes koskea. Olin itse asiassa osaksi poissa. Puhuin viisaita ihmisten kanssa, tein ty\u00f6ni niin hyvin kuin osasin ja jaksoin, tietysti: min\u00e4 ikuinen tunnollisuus. Juoksin, otin osaa, hoidin, opetin, autoin mink\u00e4 ehdin ja jotenkuten jaksoin. Kukaan ei huomannut, ett\u00e4 varsinaista minua <\/strong>ei en\u00e4\u00e4 ollutkaan<\/em>. Olin kuin tyhj\u00e4 kuori. Olin mennyt jonnekin pois. J\u00e4jell\u00e4 oli viel\u00e4 jotenkin toimiva kone<\/em>, jonka sisus oli kulutettu loppuun.Tein t\u00f6it\u00e4 \u00e4\u00e4rimmilleen, y\u00f6tkin, viikoista toiseen. Minulla oli vain ty\u00f6 ja potilaat. Siihen asti, kunnes alkoi burnout, suuri uupumus.<\/em> Suuri ja totaalinen v\u00e4symys. Minusta tuntui my\u00f6s yh\u00e4 enemm\u00e4n, ett\u00e4 en ollut mink\u00e4\u00e4n arvoinen. Enk\u00e4 kenellek\u00e4\u00e4n. Koin vain loukkausta ja unohtamista.<\/p>\n\n\n\n

    Huusin suuni t\u00e4ydelt\u00e4 kilpaa t\u00e4htien kanssa n\u00e4ille \u00f6isille vuorille niiden sammuneille huipuille. Ja nyt vasta: y\u00f6n hiljaisuudessa y\u00f6n hiljaisuudessa vuoret vastaavat mustansinisess\u00e4 samettivaipassaan linnunradan vy\u00f6 kattona, myk\u00e4ll\u00e4 valolla vastaavat, \u00f6inen kujerrus kainalossaan.<\/p>\n\n\n\n

    Minussa oli varhaislapsuudesta asti taipumusta ”p\u00e4\u00e4st\u00e4 irti”, irrota fyysisest\u00e4, kehollisesta olemuksesta. Muistan, ett\u00e4 sit\u00e4 on tapahtunut suurten sairauksien ja hylk\u00e4\u00e4misten kohdatessa. Erityisesti jostakin syyst\u00e4 on j\u00e4\u00e4nyt mieleen, kun ehk\u00e4 12-13-vuotiaana taas kerran olin keuhkokuumeessa. Makasin meid\u00e4n lastenhuoneen 3-kerrosvuoteessa kovassa kuumeessa. Pojat olivat pois, koulussa ehk\u00e4. En en\u00e4\u00e4 pystynyt hengitt\u00e4m\u00e4\u00e4n kunnolla, koski liian kovaa. Silloin tunsin, ett\u00e4 p\u00e4\u00e4sin irti kehostani ja kaikista kivuista. Nousin leijumaan s\u00e4ngyn yl\u00e4puolelle. Minulle tuli hyv\u00e4 ja rauhallinen olo. N\u00e4in itseni, tuon surkean r\u00e4\u00e4p\u00e4leen <\/em>kitumassa alapuolellani. Mutta min\u00e4 itse<\/strong> olin vapaa ja ilman kipuja.<\/em> N\u00e4in olin l\u00f6yt\u00e4nyt keinon selvit\u00e4 monista kipujen hetkist\u00e4. <\/p>\n\n\n\n

    Silloin Rtehymnonin kaupungin suruty\u00f6nmatkalla, koin paljon ihania asioita. Meri, vuoret, niiden valkoiset huiput, tuoksuvat kukkakedot, pikkukyl\u00e4t, monet kappelit, oliivilehdot, ihanat kreikkalaiset, jotka pitiv\u00e4t minusta aidosti, kaikki lohdutti ja paransi minua. Olin l\u00f6yt\u00e4nyt Kreetan -nyt lopullisesti. <\/strong><\/p>\n\n\n\n

    K\u00e4velin paljon – kuten kaikilla matkoilla – pitkin rantoja ja l\u00f6ysin uusia kyli\u00e4. Illaksi tulin kaupunkiin takaisin ja menin kaupungille sy\u00f6m\u00e4\u00e4n. Muistan hyvin, kun huomasin pikkukujalla pienen butiikin, ilmeiseti taidekaupan. Sen ikkunassa oli pari taulua. Pys\u00e4hdyin katsomaan ja h\u00e4tk\u00e4hdin: ikkunassa oli puolimetrinen v\u00e4rigrafiikan lehti<\/em> kehystettyn\u00e4. Taulussa kaunis kivi valui verta niin, ett\u00e4 sit\u00e4 oli levinnyt vesirajaan ja rantahiekkaan.<\/p>\n\n\n\n

    J\u00e4rkytyin. Siin\u00e4 oli erinomaisesti kuvattuna minun suruni.<\/strong><\/p>\n\n\n\n

    En ymm\u00e4rt\u00e4nyt ty\u00f6n nime\u00e4, koska se oli kirjoitettu vain kreikaksi. Minun oli pako kulkea ty\u00f6n ohi siit\u00e4 l\u00e4htien kaksi kertaa joka p\u00e4iv\u00e4 lomani loppuun ja yritt\u00e4\u00e4 sis\u00e4ist\u00e4\u00e4 sit\u00e4 yh\u00e4 paremmin. En mennyt koskaan sis\u00e4lle kauppaan. En halunnut tiet\u00e4\u00e4 mit\u00e4\u00e4n taiteilijasta enk\u00e4 taulustakaan yht\u00e4\u00e4n enemp\u00e4\u00e4. Tiesin, ett\u00e4 minun on kotona maalattava sama aihe. <\/p>\n\n\n\n

    Kun palasin matkalta, tiesin ty\u00f6lle nimenkin: ”Kun suru on ylitsevuotavainen, itkev\u00e4t kivetkin verta”. Minun ty\u00f6ni oli yht\u00e4vastenmielinen kuin oli surunikin.<\/p>\n\n\n\n

    Ty\u00f6ni on her\u00e4tt\u00e4nyt monissa kiinnostusta, mutta en tied\u00e4, onko siit\u00e4 kukaan pit\u00e4nyt. Kerran n\u00e4ytin sit\u00e4 er\u00e4\u00e4lle nuorelle kollegalleni ja kysyin, mit\u00e4 h\u00e4n n\u00e4kee siin\u00e4. H\u00e4n vastasi rumilla sanoilla, ei pit\u00e4nyt eik\u00e4 ehk\u00e4 halunnutkaan ymm\u00e4rt\u00e4\u00e4. Loukkaannuin, vaikka varmaan turhaan: onhan se vastenmielinen aiheeltaankin. – Siskoni halusi ostaa sen – kai auttaakseen minua, mutta antoikin sen jonkin ajan kuluttua pojalleni. Pyysin sen itse h\u00e4nelt\u00e4 takaisin: pojan nyt ei ainakaan tarvitse katsella jotain inhottavaa, joka ei h\u00e4nelle kuulu. Siis t\u00e4m\u00e4 vastenmielinen ty\u00f6 (vastenmielisen asian kuvaus ja muisto) roikkuu pysyv\u00e4sti tekij\u00e4ns\u00e4 sein\u00e4ll\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Ty\u00f6 on ollut kuitenkin muutamassa valtakunnallisessa n\u00e4yttelyss\u00e4, mm. Suomen Taideterapiayhdistyksen juhlan\u00e4ytelyss\u00e4 Helsingiss\u00e4, ja olen saanut siit\u00e4 hyv\u00e4\u00e4kin palautetta. Se on her\u00e4tt\u00e4nyt mielenkiintoa. Tietysti t\u00e4m\u00e4 ilahdutti minua. Ei taiteilija kauaa jaksa tehd\u00e4 t\u00f6it\u00e4, joita inhotaan tai kukaan ei halua n\u00e4hd\u00e4..<\/em><\/p>\n\n\n\n

    7. KUVA<\/strong><\/p>\n\n\n\n

    \"\"
    IVAN AIVAZOVSKIN (1817-1900) hyvin iso ja tunnettu \u00f6ljyty\u00f6 YHDEKS\u00c4S AALTO<\/strong>. 1. Voisitko kuvitella seisovasi t\u00e4m\u00e4n monta metri\u00e4 leve\u00e4n ja korkean ja voimalla el\u00e4v\u00e4n teoksen eli tapahtuman edess\u00e4 tunteettomana? 2. Me ihmiset olemme kovin pieni\u00e4 ja avuttomia. 3. Mik\u00e4 nerous onkaan aikaansaanut t\u00e4llaisen taideteoksen!<\/strong><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

    Turun Taidemuseossa oli 1988 poikkeuksellisen huomattava taiden\u00e4yttely. Ven\u00e4l\u00e4isen meriaiheisiin erikoistuneen ja suurta kuuluisuutta saaneen Ivan Aivazovskin<\/em> t\u00f6iden n\u00e4yttely.<\/strong> Yli 100 Aivazovskin ty\u00f6t\u00e4 olivat Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella ensi kertaa. (Yksist\u00e4\u00e4n t\u00f6iden kuljetus t\u00e4nne ja esille pano tuntuu jo k\u00e4sitt\u00e4m\u00e4tt\u00f6m\u00e4n suurelta ja vaikealta ty\u00f6lt\u00e4.) Min\u00e4 olin katsomassa t\u00e4t\u00e4 n\u00e4yttely\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Aivazovski syntyi Krimill\u00e4 1817<\/em> ja k\u00e4vi Pietarin taideakatemian. Heti valmistuttuaan h\u00e4net huomattiin ja h\u00e4n alkoi saada arvostusta nimenomaan merimaalarina.<\/em> My\u00f6hemmin h\u00e4n sai maisemamaalauksen taideakateemikon arvon, h\u00e4nest\u00e4 tuli sek\u00e4 professori ett\u00e4 monen Eurooppalaisen taideakatemian j\u00e4sen. Taiteentuntijat arvostavat edelleen Aivazovskia, ja h\u00e4n pysyy sen lis\u00e4ksi jatkuvasti tavallisen taidetta katsovan yleis\u00f6n suosikkilistalla.<\/p>\n\n\n\n

    Itse en ole ollut koskaan suuri merimaalareiden t\u00f6iden ihailija, vaikka rakastan suunnattomasti merta. Ehk\u00e4 siin\u00e4 on kysymys samasta kuin luettuaan erinomaisen kirjan n\u00e4kee siit\u00e4 tehdyn elokuvan ja pettyy pahan kerran. Oma el\u00e4v\u00e4, voimakas ja ainutlaatuinen mielikuvitus on visualisoinut tarinan, ja kun sen saman tekee toinen ihan eri lailla, sit\u00e4 ei nopeasti ainakaan jaksa hyv\u00e4ksy\u00e4. Mutta Aivazovski onkin t\u00e4ysin oma lukunsa muiden merimaalareiden rinnalla. <\/p>\n\n\n\n

    Muistan, jopa tunnen sen fyysisen tapahtumisen itsess\u00e4ni, tunnemyrskyn, liikuttumisen mielett\u00f6m\u00e4n suuruuden ja kauneuden kokemuksessa, mink\u00e4 t\u00e4m\u00e4 valtava teos minussa her\u00e4tti. Vaikka etualalla on ihmisjoukko ja heid\u00e4n h\u00e4t\u00e4ns\u00e4, minuun ainakin vaikutti eniten meri, t\u00e4m\u00e4 ”yhdeks\u00e4s” aalto ja ty\u00f6n kokonaisuus. <\/p>\n\n\n\n

    Yli puolet taulun pinta-alasta on keltavoittoista, kammottavan uhkaavaa taivasta, jossa pilvien ja usvavy\u00f6ryjen takaa pilkist\u00e4\u00e4 kuu. Meri on nostanut hyvin korkean hy\u00f6kyaallon, joka t\u00e4ysin pedon n\u00e4k\u00f6isen\u00e4 nostaa p\u00e4\u00e4t\u00e4\u00e4n ja harjaansa ja p\u00e4rskytt\u00e4\u00e4 vaahtopilvi\u00e4 ymp\u00e4rilleen, samalla kuin se vy\u00f6ryy ehdoitta ja mink\u00e4\u00e4n est\u00e4m\u00e4tt\u00e4 eteenp\u00e4in. Kuun kiilto meren pinnassa on kova ja julma. Miss\u00e4\u00e4n ei ole lempeytt\u00e4 ja toivoa. Ja t\u00e4m\u00e4n kaiken keskell\u00e4 ajelehtii haaksirikkoisten tukilautta, todenn\u00e4k\u00f6isesti joku laivahylyn osa, jolla on takertuneena kasa h\u00e4t\u00e4\u00e4ntyneit\u00e4 ihmisi\u00e4. Min\u00e4 n\u00e4en siin\u00e4 kuusi ihmist\u00e4, mutta voi heit\u00e4 olla enemm\u00e4nkin. Ihmisjoukko on ollut jo jonkin aikaa merih\u00e4d\u00e4ss\u00e4, koska jotenkin on saatu pystyyn punainen h\u00e4t\u00e4lippukin. <\/p>\n\n\n\n

    ”On mahdotonta kuvitella, ett\u00e4 salamointia, tuulenpuuskia, tyrskyj\u00e4 voisi maalata suoraan luonnosta. Siksi taiteilijan onkin muistettava n\u00e4kem\u00e4ns\u00e4…” on Aivazovski sanonut. Taiteilijan on t\u00e4ytynyt oleilla ja viihty\u00e4 pitki\u00e4 aikoja tarkkaillen niit\u00e4 kohteita, joita h\u00e4n aikoo maalata. H\u00e4nen t\u00e4ytyy ensin rakastaa t\u00e4t\u00e4 kohdetta, sitten h\u00e4nell\u00e4 t\u00e4ytyy olla sen kuvaamiseen hyv\u00e4 tai erinomainen taito ja kolmanneksi paljon k\u00e4rsiv\u00e4llisyytt\u00e4.<\/em> Muuten ei todella ikin\u00e4 t\u00e4m\u00e4nkaltainen meren kuvaus voi onnistua. Tavallisia auringonlaskuja merell\u00e4 ja laivoja maalailee melkein kuka vaan.<\/p>\n\n\n\n

    Min\u00e4 en ole milloinkaan ollut innokas meren maalaaja. Syyt\u00e4 en tied\u00e4, mutta ainakin olen kokenut aiheen ylett\u00f6m\u00e4n vaativana. En muista, olenko tehnyt ikin\u00e4 muuta kuin t\u00e4m\u00e4n yhden suurikokoisen vesiv\u00e4rity\u00f6n meriaiheesta. <\/strong>T\u00e4m\u00e4nkin tein vain, koska halusin p\u00e4\u00e4st\u00e4 mukaan Suomen Akvarellitaiteilijoiden meri-aiheiseen juhlan\u00e4yttelyyn, kun se sattui olemaan viel\u00e4 t\u00e4\u00e4ll\u00e4 Turussa Suomen Jotsenella. <\/strong>Kuvasin merin\u00e4kym\u00e4\u00e4 Ruissalon k\u00e4rjen maismasta, johon liitin omia kokemuksiani meren n\u00e4kymist\u00e4 ja tunnelmista. K\u00e4vin useita kertoja rannassa vain katselemassa ja tutkailemassa meren k\u00e4yt\u00f6st\u00e4 ja v\u00e4rej\u00e4. Aihe oli minulle hyvin vaikea.<\/p>\n\n\n\n

    \"\"
    ”Meri meri”, suurikokoinen akvarellini Suomen Akvarellitaiteen yhdistyksen 10-vuotisjuhlan\u00e4yttelyss\u00e4 Satama ja meri, Suomen Joutsenella Turussa 2008. <\/strong><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

    Minulle itselleni t\u00e4m\u00e4 suuri taideteos nostaa mieleen monenlaisia muistikuvia. Olen kirjoittanut niist\u00e4 jo l\u00e4hes kirjan verran (meri mets\u00e4 vuoret minussa), mutta muistot eiv\u00e4t muistelusta v\u00e4hene. P\u00e4invastoin.<\/p>\n\n\n\n

    Kirjoitan t\u00e4h\u00e4n vain yhdest\u00e4 lapsuudenajan merimuistosta. Meid\u00e4n 8-henkinen perheemme p\u00e4\u00e4si mukaan Raumanmerelle<\/em> hyv\u00e4n yst\u00e4v\u00e4perheen mukana. Heill\u00e4 oli suurikokoinen moottorivene kanaalin rannassa – niinko kunno raumlaisel perheel kuuluiki ol. Pyhin\u00e4 ja viikonvaihteina oli is\u00e4 tietenkin ty\u00f6ss\u00e4\u00e4n, mutta arkip\u00e4iv\u00e4t ja kes\u00e4loma olivat vapaat monenlaisille kes\u00e4reissuille. Ja yst\u00e4v\u00e4perheemme otti meid\u00e4n suurperheen mukaansa varmaan joka kes\u00e4 ainakin joitakin kertoja. Puksutimme pitkin kanaalia satamaan niin, ett\u00e4 mottorin kaiku vastasi kanaalin rantojen reunoilta, ja meill\u00e4 lapisilla oli hauskaa jo matkan alussa. Hyvin usein suuntasimme merell\u00e4 pieneen Kallikajaskarin<\/em> saareen. Tunnettu naapurisaari Kuuskajaskari <\/em>oli puolustusvoimien k\u00e4yt\u00f6ss\u00e4. <\/p>\n\n\n\n

    Heti kun vene oli l\u00f6yt\u00e4nyt sopivan maihinlaskupaikan, l\u00e4htiv\u00e4t perheenis\u00e4t innokkaina kalaan onget ja heittouistimet sojossa, naiset tekiv\u00e4t tulet rantakiville ja alkoivat kuoria perunoita kalakeittoon. Me isommat lapset teimme tutustumisretki\u00e4 saareen ja joka kerta l\u00f6ytyi uutta j\u00e4nn\u00e4\u00e4. Pienet \u00e4iti istutti ratakallioille n\u00e4kyville tai k\u00e4\u00e4ri p\u00e4iv\u00e4unille. Tuskin koskaan ehti tulla n\u00e4lk\u00e4, kun is\u00e4t jo tulivat kalasaaliieen. Kalanperkuu k\u00e4ynnistyi ja lokit kirkuivat hanakkaasti ymp\u00e4rill\u00e4. Kun kalakeitto oli sy\u00f6ty istuttiin sileill\u00e4 kallioilla, uitiin, otettiin aurinkoa ja jutusteltiin. Iltaa kohti merenk\u00e4ynti usein alkoi tyynty\u00e4, joskus jopa peilityyneksi. Juuri n\u00e4ihin hetkiin liittyy ihastuttavia ja rakkaita muistoja. <\/p>\n\n\n\n

    \u00c4idil\u00e4 oli rajaton laulujen repertuaari. H\u00e4n oli oppinut valtavasti jo nuorena partiolaisena Pasilan partiotyt\u00f6iss\u00e4 ja Helsingin tytt\u00f6lyseolaisena ja saanut laulajatar Aulikki Rautavaaran oppilaana korkeatasoista opetusta. Nyt h\u00e4n toimi koko porukkamme kuoronohjaajana. Lauloimme monia ketjulauluja<\/em>. Yst\u00e4v\u00e4perheen Seija, minun luokkatoverini, oli erinomainen laulaja, todenn\u00e4k\u00f6isesti koko tytt\u00f6lyseon paras siihen aikaan. Meill\u00e4 oli siis hyvin laulajia aina mukana. <\/p>\n\n\n\n

    Jakauduimme kahteen kolmeen ryhm\u00e4\u00e4n. Ensimm\u00e4inen ryhm\u00e4 aloitti: Merell\u00e4 lainehet keinuvat hiljalleen tuuli kun k\u00e4y… Toinen ryhm\u00e4 aloitti: Merell\u00e4 lainehet keinuvat hiljalleen tuuli kun k\u00e4y… Ja kolmas ryhm\u00e4: Merell\u00e4 lainehet keinuvat hiljalleen tuuli kun k\u00e4y…<\/p>\n\n\n\n

    Ja niin edelleen… monia kertoja, hiljaa nautiskellen. Lokit lakkasivat kirkumasta, ne kuuntelivat. Kalatkin veden alla pys\u00e4htyiv\u00e4t. Rannan korkeat kaislat kahahtivat hiljaa samaan tahtiin kuin meid\u00e4n laulu: ”tuuli kun k\u00e4yy…” Rannan lilat kukat tuoksuivat voimakkaasti. Taivaan v\u00e4rit alkoivat muuttua pastellis\u00e4vyiksi, ilta alkoi l\u00e4hesty\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Muistan sen kokonaisvaltaisen kauneuden tunteen, mik\u00e4 syntyi niiss\u00e4 hetkiss\u00e4. Me lapsetkin tajusimme ja koimme varmaan kaikki jotain ikuisuudesta ja pyhyydest\u00e4, joka oli l\u00e4sn\u00e4 meit\u00e4 kaikkia t\u00e4ss\u00e4 kauneudessa, yhdess\u00e4 olossa ja hyv\u00e4ss\u00e4 mieless\u00e4. Kallioiden takaa souti silloin esiin vene. Se lipui hiljaa, uteliaana, mutta kunnioittavasti l\u00e4hemm\u00e4s meit\u00e4. Veneess\u00e4 olijat kuuntelivat h\u00e4mm\u00e4stynein\u00e4 odottamatonta musiikkia tyyness\u00e4 hiljaisessa illassa. Kun viimeinen s\u00e4vel oli sammunut, taputettiin veneess\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Saaressa me olimme harvoin, jos koskaan ainoat retkeilij\u00e4t. Siihen aikaan osattiin nauttia hiljaa ja vaatimattomasti luonnosta. Ei ollut puhelimia eik\u00e4 mink\u00e4\u00e4nlaisia radioita tai \u00e4\u00e4nentoistajia. Oli vain suuri LUONTO. T\u00e4ll\u00e4 hetkell\u00e4 meri, sen silmiin koskeva kirkkaus, puhtaus ja tyyneys. Oli kes\u00e4p\u00e4iv\u00e4st\u00e4 kuumat kalliot, tuoksuvat rantakukat ja kuiskivat kaislat. Pienten silm\u00e4t painuivat kiinni, kaikkien olo oli raukea. Oli ihana ilta.<\/p>\n\n\n\n

    ———<\/p>\n\n\n\n

    Lapsuuden Raumanmeren<\/em> merimuistojen j\u00e4lkeen tuli merimuistoihini pitk\u00e4 tauko. Sitten v. 1984 l\u00e4hdin yksin Krimille.<\/em> Sain kokea Mustanmeren<\/em> ensimm\u00e4isen kerran. Olin Jaltalla<\/em> Jalta hotellin rannassa. Siell\u00e4 opin kuulemaan ja n\u00e4kem\u00e4\u00e4n suuren meren, suuren saarettoman valtameren hengityksen. <\/em>Olen kirjoittanut siit\u00e4 niin moneen paikkaan, ett\u00e4 en en\u00e4\u00e4 t\u00e4ss\u00e4 sit\u00e4 tee. Se on t\u00e4ysin oma asiansa. Tavallinen merenrannan \u00e4\u00e4ni, vaikka mink\u00e4laisen myrskynk\u00e4\u00e4n \u00e4\u00e4ni ei ole mit\u00e4\u00e4n niin syv\u00e4\u00e4 ja vavahduttavaa. (Olen kertonut n\u00e4ist\u00e4 pojanpojalleni, joka oli yritt\u00e4nyt Kreikan saaristossa kuunnella samaa tummaa ja syv\u00e4\u00e4 meren\u00e4\u00e4nt\u00e4. ) – Makasin my\u00f6s Jaltan rannan aallonmurtajalla suomalaisnaisen kanssa sellaisina tunteina, kun rannalla oli myrskyvaroitus ja uimakielto. Tunne, kun Mustameri heitti raskaita aaltoja tai vain p\u00e4rski meid\u00e4n ja laiturin yli, oli pelottavan kiehtova.<\/em> <\/p>\n\n\n\n

    Tein ainakin 15 V\u00e4limeren laivamatkaa tai ristely\u00e4, joilla sain kokea suurta merta. Kuitenkin koin mahtavan merikokemuksen Britannian takana, kun k\u00e4vin laivalla Sis\u00e4-Hebridien Staffan saarella. <\/strong>(Siit\u00e4kin olen kertonut tarpeeksi.) T\u00e4ysin erilainen meren kokemus minulla oli, kun kuljin laivalla Punaisella merell\u00e4<\/em> Jordaniasta k\u00e4sin. Katselin Siinainer\u00e4maan<\/em> rantaa ja meri oli kupera<\/strong> ja kirkas t\u00e4hdist\u00e4. Saatoin kuvitella mieless\u00e4ni monia vanhoja uskonhistoriaamme kuuluvia asioita, kuten Israelin kansan pakoa meren yli.<\/p>\n\n\n\n

    Ja viel\u00e4 yksi muisto nousee kirkkaana. Olin Kreikassa Korfun saarella<\/em> ja olimme tehneet p\u00e4iv\u00e4n risteilyn merell\u00e4. Iltaa kohti nousi myrsky. Min\u00e4 en ole milloinkaan el\u00e4m\u00e4ss\u00e4ni pel\u00e4nnyt merell\u00e4 enk\u00e4 milloinkaan ollut pahoinvoiva.<\/strong> Joskus olen itsekin sit\u00e4 ihmetellyt, koska olen k\u00e4rsinyt jopa autopahoinvoinnista. Mutta kun meri keinuttaa ja heitt\u00e4\u00e4, se tekeekin vain hyv\u00e4\u00e4. Se hoitaa. Ehk\u00e4 se on kuin kehto, lapsen rauhoittaja. No, Korfun myrskyst\u00e4 tulikin niin paha, ettemme voineet laskea maihin mihink\u00e4\u00e4n. Jouduimme kiertelem\u00e4\u00e4n kaupungin l\u00e4hist\u00f6ll\u00e4 tunnin verran. (Mik\u00e4s siin\u00e4, kun ei bensa loppunut.) Sitten myrsky hellitti senverran, ett\u00e4 kapteeni tiesi keinon, mill\u00e4 saada meid\u00e4t rantaan. Ilmeisesti se ei ollut ensi kertaa kun n\u00e4in k\u00e4vi. Vene saatiin pysym\u00e4\u00e4n jotenkin betonilaiturista sopivan pitk\u00e4n lankkulaiturin p\u00e4\u00e4ss\u00e4, jota kapteeni pystyi itse k\u00e4velem\u00e4\u00e4n. H\u00e4n talutti tai kantoi jokaisen matkustajan erikseen maihin. Ei se n\u00e4ytt\u00e4nyt niin kovin ep\u00e4mieluisaa olevankaan, ainakaan jos oli kannettava nuori n\u00e4tti tytt\u00f6.<\/p>\n\n\n\n

    Oma is\u00e4ni Arvi Tukiainen<\/em> (1911-1961) palveli asevelvollisuutensa Suomen Joutsenella ja l\u00e4hti sen neitsytmatkalle 20.12. 193<\/em>1. (P\u00e4iv\u00e4lleen viisi vuotta ennenkuin min\u00e4 synnyin.) Sotien ajan h\u00e4n toimi Merivoimien sotilaspappina.<\/em> Is\u00e4 rakasti merta, vaikka se ei kuulunut h\u00e4nen lapsuuteensa. Arvelen vakavissani, ett\u00e4 meiss\u00e4 on olemassa joku hitunen geeniperim\u00e4\u00e4 meren rakkaudelle.<\/p>\n\n\n\n

    Minulle on kertynyt paljon kuvia merest\u00e4. Pelk\u00e4st\u00e4\u00e4n is\u00e4lt\u00e4 perityss\u00e4 valokuva-albumissa niit\u00e4 on monia, samoin suuria m\u00e4\u00e4ri\u00e4 omilta matkoiltani. Ja nyt t\u00e4t\u00e4 kirjoittaessani vasta huomasin, ett\u00e4 min\u00e4 olen asunut merenrantakaupungeissa l\u00e4hes koko el\u00e4m\u00e4ni. Synnyin Turussa, muutin Vaasaan, sitten tuli kuivan maan vuodet Varsinais-Suomessa, mutta pian p\u00e4\u00e4sin Raumalle, l\u00e4hdin Helsinkiin, ja taas takaisin Turkuun nyt jo kolmannen ja viimeisen kerran. Kyll\u00e4 kodin muuttoihin on ollut vaikuttamassa meri, vaikka sit\u00e4 itse ei edes aina huomaa.<\/p>\n\n\n\n

    8. KUVA<\/strong><\/p>\n\n\n\n

    \"\"
    Kuva hyllyst\u00e4ni. Kirja on suuri rakkauteni<\/strong>.<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

    Kun sanon, ett\u00e4 kirja on suuri rakkauteni,<\/strong> se tarkoittaa, ett\u00e4 se on minussa ikuista. Se ei muutu eik\u00e4 poistu. Miksi n\u00e4in on, en osaa selitt\u00e4\u00e4. Mutta ei kaikkea maailmassa tarvitsekaan osata selitt\u00e4\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Kun olin pieni lapsi, en muista omistaneeni yht\u00e4\u00e4n ainoata satu- tai kuvakirjaa. <\/strong>Minulla ei ole sallaisista mink\u00e4\u00e4nlaisia muistikuvia muidenkaan sisarusteni kohdalla. Itse olin vanhin kaikista, sitten seurasi 10 vuodessa ensin per\u00e4tt\u00e4isin\u00e4 vuosina veljet, pari vuotta v\u00e4li\u00e4 ja taas yksi, kaikkiaan kuusi. Sota vuodet jatkuivat puoleen v\u00e4liin sisarussarjaa. Elettiin hyvin vaatimattomasti tai per\u00e4ti puutteessa nykyisten mittapuiden mukaan. Eip\u00e4 siihen maankorven pieneen papinperheeseen varmaan tullut kenellek\u00e4\u00e4n mieleen edes kaivata kuvakirjoja. Kun is\u00e4 oli sodassa, oli \u00e4iti kovilla lasten kanssa, kun is\u00e4 taas oli kotona, elettiin t\u00e4ytt\u00e4 maalaistalon touhua pappilassakin. Lapset auttoivat normaalisti kodin t\u00f6iss\u00e4 ja puutarhassa. Min\u00e4 olin jopa lehm\u00e4paimenena. Jokap\u00e4iv\u00e4inen el\u00e4m\u00e4 oli hyvin rikasta ja jatkuvaa tapahtumaa.<\/strong> Mukanani eliv\u00e4t koko ajan ja l\u00e4heisesti luonto ja el\u00e4imet. Kotona ja ymp\u00e4rill\u00e4 oli kaikkea, mit\u00e4 lapsi saattoi ajatella. Sellaista ei osaa kaivata, mist\u00e4 ei mit\u00e4\u00e4n tied\u00e4k\u00e4\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n

    Kotona oli salissa omassa lasiovisessa hyllyss\u00e4 is\u00e4n saarnakirjoja, toisessa muita kirjoja. Siell\u00e4 oli moniosiaset suurteokset nimelt\u00e4\u00e4n IS\u00c4NMAA,<\/em> oli Aleksis Kiven Seitsem\u00e4n veljest\u00e4,<\/em> Topeliuksen<\/em> suuret piirroskuvitetut V\u00e4lsk\u00e4rin kertomukset<\/em>, J\u00e4rnefeltin Vanhempieni romaani I-III, Juhani Ahon Panu<\/em> ja muita, joiden nimet eiv\u00e4t j\u00e4\u00e4neet mieleen. Poikkeuksen tekiv\u00e4t suurteokset ID\u00c4N IHMEET,<\/em> joista jo olen kertonut edell\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Aina kun olin hyvin sairas ja sit\u00e4 olin sit\u00e4 usein, sain maata is\u00e4n ja \u00e4idin paris\u00e4ngyss\u00e4 toipumisen aikana. Silloin elin juhla-aikaa, josta ehk\u00e4 is\u00e4 saattoi saada aavistuksen: nautin menem\u00e4ll\u00e4 kirjojen kuvaamiin maailmoihin. Raskaiden ja suurikokoisten kuvateosten ihmeellisin anti pienelle tyt\u00f6lle, joka ei tietysti osannut lukea viel\u00e4 pitkiin aikoihin, olivat suurenmoiset v\u00e4rikuvat. Niss\u00e4 kohosi taivaasen asti salaper\u00e4isi\u00e4 pyramideja, oli suuria kullattuja patsaita, kuninkaiden sotavaunuja, k\u00e4\u00e4rmehattuisia prinsessoja, koirap\u00e4isi\u00e4 ihmisi\u00e4 tai ihmisp\u00e4isi\u00e4 leijonia ja kaikkea muuta uskomattominta, mit\u00e4 vaan saattoi kuvitella.<\/em> En muista, ett\u00e4 kukaan olisi minulle selitellyt n\u00e4it\u00e4 kuvia. Ne t\u00e4yttiv\u00e4t varmaan pienen tyt\u00f6n muutenkin ylivilkkaan mielikuvituksen kaikenlaisilla utopioilla.<\/p>\n\n\n\n

    Kotiin tuli lehti Uusi Aura<\/em> ja siin\u00e4 oli sarjakuvia.<\/strong> Oliko Ter\u00e4smies<\/em> Uuden Auran sarjakuva en ole varma, mutta se oli veljille mieleen; min\u00e4 en juuri siit\u00e4 piitannut. Sitten oli joku, jossa seikkaili Gynthia niminen nainen. T\u00e4m\u00e4 oli kuvattu lapsen makuunkin liioitellusti, mutta my\u00f6hemmin kuitenkin her\u00e4tti halun yritt\u00e4\u00e4 piirt\u00e4\u00e4 samann\u00e4k\u00f6isi\u00e4 hahmoja. Yleens\u00e4kin meille tulevan p\u00e4iv\u00e4lehden sarjakuvat ovat olleet merkityksellisen\u00e4 kannustimena piirt\u00e4miseen – arvelisin my\u00f6s veljilleni. Min\u00e4 piirtelin lakkaamtta pienest\u00e4 asti. Minulla on tallella ihmisen profiilikuvien <\/em>harjoitteluani n. 5-vuotiaasta, kun muistan tajunneeni, kuinka erilaisia ne ovat.<\/p>\n\n\n\n

    Kuva ja sana alkoivat kulkea joka tapauksessa kuin yht\u00e4 jalkaa minussa, kuitenkin niin ett\u00e4 kuva astui pitk\u00e4n askeleen edell\u00e4.<\/strong> Kun itse nyky\u00e4\u00e4n kirjailijana ja taidemaalarina ajattelen t\u00e4t\u00e4, olenkin ehk\u00e4 j\u00e4\u00e4vi puhumaan toisesta tai toisesta, koska minulle on kirjallisuus my\u00f6s aina kuvaa.<\/em> Muuten ei voi olla. Kuvataide sensijaan ei ollenkaan v\u00e4ltt\u00e4m\u00e4tt\u00e4 luo sanoja. Kuvataidetta voi sek\u00e4 luoda ett\u00e4 katsella ilman sanoja. ( Mutta taidekriitikot kyll\u00e4 osaavat keksi\u00e4 loputtomiin hienoja sanoja kaikenlaiselle kuvan tuotolle. Olen huomannut: mit\u00e4 oudompaa kuvaa tai tuotosta, sit\u00e4 vaikeatajuisempaa, taidefilosofista ja sivistyssanapitoista taidekritiikki\u00e4! Tavallinen kansa ei p\u00e4\u00e4se ensimm\u00e4ist\u00e4 lausetta pitemm\u00e4lle.)<\/p>\n\n\n\n

    Kun tulin kouluik\u00e4\u00e4n, en p\u00e4\u00e4ssyt kouluun. Olin maitorupi-r\u00e4\u00e4p\u00e4le, usein keuhkokuumeessa ja l\u00e4hes pysyv\u00e4sti ”keuhkokatarissa” (astma sanaa ei viel\u00e4 tunnettu), ja kouluun oli monta kilometri\u00e4, autoja ei ollut koko pit\u00e4j\u00e4ss\u00e4 kuin yksi pirssi. Veljeni p\u00e4\u00e4siv\u00e4t kouluun kahta vuotta aikaisemmin kuin min\u00e4, joka olin kotona pienten kanssa, sopivasti pikkupiikana. Oppivelvollisuutena tietysti tenttas<\/em>in kolme luokkaa kotona k\u00e4yv\u00e4lle opettajall<\/em>e, ( joka ei tainnut olla minulle mieleen, koska – hyvin harvinaista – minulla ei ole yht\u00e4\u00e4n oikeaa muistikuvaa h\u00e4nest\u00e4.) Is\u00e4 opetti minua ilman aapisia ja mit\u00e4\u00e4n kirjoja. Hyvin h\u00e4n kuitenkin opetti, koska Raumalla oppikouluun pyrkiess\u00e4 olin parista sadasta pyrkij\u00e4st\u00e4 primus – Nuotion kaksosten kanssa.<\/p>\n\n\n\n

    Lukemaan oppimiseni taisi olla kuitenkin l\u00e4hes traumaattisen vaikeaa. Is\u00e4 oletti, ett\u00e4 opin heti tavaamaan ja samantien aina kirjoittamaan. Muistan viel\u00e4kin, kuinka is\u00e4 hermostui, kun en osannut tavata heti KYL-LIK-KI, vaikka jo tunsin kirjaimet. Mutta kun lukemisen maailma aukeni, meninkin siihen t\u00e4ysill\u00e4. Kaikki muilta touhuilta j\u00e4\u00e4v\u00e4t vapaahetkeni luin, ellen piirrellyt (tai oleillut mets\u00e4ss\u00e4)..<\/p>\n\n\n\n

    Minulla on muistikuva yhdest\u00e4 pettymyksest\u00e4 n\u00e4ilt\u00e4 vuosilta. Kun en saanut k\u00e4yd\u00e4 koulua, en saanut koskaan omaa aapistakaan, siis ihan omaa kirjaa<\/em>. Sen on t\u00e4ytynyt olla aikamoinen murhe, kun nytkin t\u00e4t\u00e4 kirjoittaessani tunnen riipaisun syd\u00e4nalassa. – Olin n\u00e4hnyt vierailla lapsilla aapisen, joten tiesin, millainen kirja se oli. Siin\u00e4 oli kirjaimia ja paljon kivoja kuvia. ( V\u00e4rikuvia ei tietenk\u00e4\u00e4n ollut miss\u00e4\u00e4n oppikirjoissa viel\u00e4 moneen vuoteen, ei viel\u00e4 1950-luvun alun oppikirjoissakaan. )<\/p>\n\n\n\n

    Kun veljet aloittivat normaalisti koulun, he saivat omat aapiset. Min\u00e4 varmaan olin kateellinen heille, ja veljet eiv\u00e4t antaneet minun katsella omia aarteitaan. Ensimm\u00e4inen<\/strong> oma kirja oikeana esineen\u00e4 k\u00e4dess\u00e4ni olikin sitten jo ilmeisesti nuorisoromaani<\/strong>. Sen toi is\u00e4 joskus 1943 j\u00e4lkeen. Mutta miksi juuri t\u00e4m\u00e4n kirjan ja mist\u00e4, ei ole koskaan selvinnyt.<\/p>\n\n\n\n

    Kirjan nimi oli<\/em> Uudenmets\u00e4n lapset.<\/strong> Muistan ja jopa voin aistia sen hetken tunteen, kun pidin kirjaa k\u00e4dess\u00e4ni. Kirja oli noin 300 sivuinen, lehdet paksua kellert\u00e4v\u00e4\u00e4 paperia ja kannessa kuva, jossa kolme lasta on mets\u00e4ss\u00e4 sek\u00e4 joku muu henkil\u00f6, ehk\u00e4 sulkahattuinen sotilas. Sivelin usein kirjaa k\u00e4dess\u00e4ni. Tunnen, jos haluan, nytkin sen v\u00e4rikk\u00e4\u00e4n, mutta nykyihmisen silmiss\u00e4 halvan ja huonolaatuisen pahvikannen sileyden sormenp\u00e4iss\u00e4ni. Olin silloin pakahtua oman kirjan omistamisesta. Todenn\u00e4k\u00f6isesti varjelin tarkkaan sit\u00e4 sisaruksilta.<\/p>\n\n\n\n

    Kerran, yli 40 vuotta sitten eli ennen omaa internettin aikaani kysyin Kaari Utriolta<\/em>, tiesik\u00f6 h\u00e4n t\u00e4m\u00e4n nimisest\u00e4 kirjasta. H\u00e4n tiesi (historian tutkijana) kertoa paljonkin. Nyt jo pystyn itse googlaamaan tietoja.<\/p>\n\n\n\n

    Englantilianen Frederick Marryat<\/strong> kirjoitti t\u00e4m\u00e4n kirjan Englannin sis\u00e4llisodan aikoihin (1642-1651) sijoittuvan tarinan. Sen suomensi Anni Swan v.1927<\/em>. Kirjan eversti Bewerley kuoli sodassa ja h\u00e4nen nelj\u00e4 lastaan j\u00e4iv\u00e4t t\u00e4ysin orvoiksi. Lapset Edward, Humbrey, Alice ja Edit <\/em>p\u00e4\u00e4siv\u00e4t kuitenkin yst\u00e4v\u00e4llisen mets\u00e4nvartijan kotiin Uuteenmets\u00e4\u00e4n. T\u00e4\u00e4ll\u00e4 he eliv\u00e4t monipuolisessa maaalaiskulttuurissa hoidellen karjaa ja kotitaloutta. Tarina kuvaa orpojen lasten kohtaloita, mutta my\u00f6s paljon kodin t\u00f6it\u00e4, luontoa, mets\u00e4\u00e4 ja ymp\u00e4rist\u00f6\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Nyt ymm\u00e4rr\u00e4n vasta, miksi is\u00e4 hankki (jostakin) minulle sodan jaloissa juuri t\u00e4m\u00e4n kirjan.<\/strong> H\u00e4nell\u00e4 oli siihen aikaan monenlaisia pelkoja. Ehk\u00e4 nousi mieleen omakin sodassa kaatumisen pelko. \u00c4iti olisi j\u00e4\u00e4nyt yksin, ilman mit\u00e4\u00e4n ammattia nelj\u00e4n pienen lapsen kanssa. Vasta oli tapahtunut 1941 panssarilaiva Ilmarisen miinaan ajo, ja h\u00e4n itse laivan sotilaspastori pelastui. Olivat monet muutkin pitk\u00e4t sotien vuodet ja traumat aivan varmasti aika ajoin mieless\u00e4. Toisena huomaan – is\u00e4ni tuntien – h\u00e4nen harkittu tai tiedostamaton tarpeensa muistuttaa meille lapsille kaikkea luonnosta saatavaa apua ja lohtua. Sit\u00e4h\u00e4n oli is\u00e4n oma el\u00e4m\u00e4kin ollut pienest\u00e4 lapsesta asti. <\/strong>H\u00e4n koulutti osaksi itse itse\u00e4\u00e4n ylioppilaaksi ja papiksi kalastamalla ja tukkipoikana tukinuitolla, jopa Laatokan Valamon rannoilla asti.<\/em><\/p>\n\n\n\n

    Min\u00e4 kasvoin nopeasti kirjoihin kiinni. Niin tiukasti kiinni, ett\u00e4 mik\u00e4\u00e4n muu kuin vakava lukemisen est\u00e4v\u00e4 sairaus voi minut en\u00e4\u00e4koskaan niist\u00e4 erottaa. <\/p>\n\n\n\n

    Haluan kertoa viel\u00e4 joitakin oleellisen t\u00e4rkeit\u00e4 muistoja kirjoista ja minusta. <\/p>\n\n\n\n

    Kun muutimme Raumalle<\/em>, minulle aukeni suorastaan kirjojen taivas<\/strong>. Rauman kanaalin varrella oli siihen aikaan viel\u00e4 vieh\u00e4tt\u00e4v\u00e4 vanha puutalo kirjastona.<\/em> Se tuli minulle tutuksi ja rakkaaksi. Luin nopeassa tahdissa kirjaston lastenosaston<\/em> l\u00e4pi. Minusta ei tullut mik\u00e4\u00e4n suuri tytt\u00f6kirjojen fani, vaikka tietysti kahlasin ne kaikki l\u00e4pi, Anna-sarjan, Runotyt\u00f6t<\/em> ja muut. Mutta poikien seikkailukirjat kiehtoivat minua. Olin t\u00e4ysin Tarzan sarjan ja varsinkin Jules Vernen kirjojen lumoiss<\/em>a. Robinson Crusoeta<\/em> taisin osata ulkoakin, Paroni von Munchausen <\/em>ja Kolme muskettisoturia<\/em> ja monet muut seikkailukirjat kiehtoivat. Jalmari Finnen <\/em>herkullisesta Kiljusen herrasv\u00e4est\u00e4<\/em> (joka muistutti kuulemma paljon meid\u00e4n perheen kiljusia) <\/em>alkoi tulla siihen aikaan yksi pysyvist\u00e4 lempikirjoistani. Viel\u00e4kin nurattavat hurmaavan pikku Pl\u00e4t\u00e4n touhut. Kirjastonhoitajana lastenosastolla toimi herttainen rouva Karmaja,<\/em> joka pian oppi tuntemaan minut, ahkeran alituisen lainaajan. Pian h\u00e4n alkoi kuiskata minulle, ett\u00e4 nyt oli tullut taas uusi kirja, jonka h\u00e4n oli ”s\u00e4\u00e4st\u00e4nyt minulle” ennen kuin pani sen hyllyyn. <\/p>\n\n\n\n

    Taisin kulkea is\u00e4ni j\u00e4lki\u00e4: h\u00e4n rakasti loppuun asti j\u00e4nnitys- ja seikkailukirjoja. H\u00e4n oli my\u00f6s itse varsinainen kertoja ja tarinan iskij\u00e4 – savolaisen tapaan. (N\u00e4ist\u00e4 olen jo paljon kertonut muun muassa perheromaanissani.) Kun sitten aloin p\u00e4\u00e4st\u00e4 Savon mummolaan, kaikkien muiden ihanien asioiden lis\u00e4ksi minulle avutui kerralla t\u00e4ysin uusi ihmemaa: salapoliisiromaanit! <\/em> T\u00e4m\u00e4 onkin aivan uusi luku el\u00e4m\u00e4ss\u00e4ni. Olin ehk\u00e4 noin 13-vuotias. Kiipesin todenn\u00e4k\u00f6isesti ensi kertaa mummolan vinttiin rappuja suoraan eteisest\u00e4. Rappujen yl\u00e4p\u00e4\u00e4ss\u00e4 oli suuri pyykkikori t\u00e4ynn\u00e4 kirjoja,<\/em> viel\u00e4 ymp\u00e4ri lattioilla. Kymmenitt\u00e4in. Olin \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen utelias ja tietysti heti aloin tutkia, mit\u00e4 kirjoja ne olivat. Ne olivat kaikki pehme\u00e4kantisia ns. pokkareita ja suurin osa 10 (kympin) dekkareita.<\/em> Joissakin oli is\u00e4n velipuolen V\u00e4in\u00f6n <\/em>nimi. Siis h\u00e4nen kouluaikaisia kirjojaan. (Ne oli ilmeisesti aiottu toimittaa h\u00e4nelle.)<\/p>\n\n\n\n

    Uskomatonta, kiehtovaa, salaper\u00e4ist\u00e4, j\u00e4nnitt\u00e4v\u00e4\u00e4 ja kaikkea sit\u00e4 muuta, mit\u00e4 murrosik\u00e4inen seikkailunhaluinen tytt\u00f6 ikin\u00e4 saattoi kuvitellakaan aukeni n\u00e4iss\u00e4 kirjoissa. Sain luvan ottaa niit\u00e4 luettavakseni, jopa lainaksi kotiin. Tunnollisen palautin aina kaikki lainani. Savon Kattaikon mummolan k\u00e4yntini saivat uuden himoitsemani lis\u00e4n: dekkarivuori odotti minua vintill\u00e4. <\/strong>Tietysti dekkareissa oli Agatha Christiet\u00e4<\/em> monia kirjoja, Kymmenen pient\u00e4 neekeripoikaa, Kuolema Niilill\u00e4<\/em> ja varmaan kaikki tunnetuimmat. My\u00f6hemmin olen lukenut kaikki 80 Agathaa ja ihastunut niihin. Kun sitten vuosikymmeni\u00e4 my\u00f6hemmin niist\u00e4 tehtiin elokuvia, ne tietysti kiehtoivat aluksi, mutta ajan kuluessa on oppinut (tai luullut oppineensa) n\u00e4kem\u00e4\u00e4n, mik\u00e4 on hyv\u00e4 filmi mik\u00e4 taas kehnonlainen. Tietysti ahkera katsoja my\u00f6s joskus kyll\u00e4styy.<\/p>\n\n\n\n

    N\u00e4in tutustuin salapoliisiromaanien ja j\u00e4nnityskirjojen maailmaan, josta en ole viel\u00e4k\u00e4\u00e4n tullut kokonaan pois. Enk\u00e4 aio koskaan tullakaan, min\u00e4 86-vuotias mummo, jonka maku kyll\u00e4 on aika lailla alkuaikoja nirsompi. Kirjoitin itsekin yhden psykologisen j\u00e4nnitysromaanin<\/strong>, jonka kohtalo on viel\u00e4 auki.<\/p>\n\n\n\n

    Ja sitten koitti se 20. joulukuuta, kun t\u00e4ytin 14 vuotta! Sin\u00e4 p\u00e4iv\u00e4n\u00e4 p\u00e4\u00e4sin aikuisten osastolle.<\/em> J\u00e4lleen on tarkka muistikuva, jonka voisin vaikka jotenkin piirt\u00e4\u00e4. Min\u00e4 alan nousta hiukan natisevia, hyvin kuluneita ja maalaamatomia puuportaita<\/em> – niit\u00e4 on vain muutamia, ylemp\u00e4n\u00e4 olevalle aikuisten osastolle. Portaat nousevat keskelle salia ja keskelle salaper\u00e4isen ihanan vanhalta tuoksuvaa kirjahyllyjen rivi\u00e4. Olin arka tytt\u00f6, toisaalta tietyll\u00e4 tavalla itsetietoinen. Nyt olin vain h\u00e4keltyneen iloinen ja uteliaisuutta pullollaan. Tuskin pystyin hengitt\u00e4m\u00e4\u00e4n. Saisin alkaa lainata ja lukea, mit\u00e4 maailmassa ikin\u00e4 halusin. Haa! Mit\u00e4 viel\u00e4 voi enemp\u00e4\u00e4 toivoakaan! Sit\u00e4 en sitten muista, mit\u00e4 lainasin silloin. Mutta my\u00f6s aikuisten osastolla kirjastonhoitaja auttoi ja neuvoi minua koko ajan. Se oli hyvin t\u00e4rke\u00e4 asia.<\/p>\n\n\n\n

    Muistan alkuaikoina lukeneeni ainakin koko Jalna-sarjan, <\/em>joka ei t\u00e4ysin sopinut omaan, vasta kehittym\u00e4ss\u00e4 olevaan ihmiskuvaani. Viimeinen sarjassa oli kai Jalnan Renny<\/em>, josta en en\u00e4\u00e4 pit\u00e4nyt, vaikka se teki minuun vaikutuksen, luultavasti avarsi muuten hyvin eettisesti kapeaa ja uskonnollista maailmankuvaani. Suuremmalla innolla luin Croninin kirjoja<\/em>. Niist\u00e4 muistan esimerkiksi Rukousnauha<\/em> nimisen rakkaustarinan. Siit\u00e4 tehtiin samoihin aikoihin oikea Hollywood-elokuvakin, jota p\u00e4\u00e4sin my\u00f6hemmin katsomaan. Elokuva vaikutti minuun monta vuotta uskonnollisessa ja voimakaan eettisess\u00e4 n\u00e4k\u00f6kulmassaan. – Minulla on hyllyss\u00e4ni viel\u00e4kin j\u00e4\u00e4nn\u00f6s Croninia: Kaivos ja kartano<\/em> I-IV.<\/p>\n\n\n\n

    Vuoden 1954 paikkeilla sattui Rauman kirjastossa pieni episodi<\/em>, joka j\u00e4i minulle lppui\u00e4ksi mieleen. Tapasimme siell\u00e4 Jalna-sarjan hyllyjen edess\u00e4 vain min\u00e4 ja veljeni paras yst\u00e4v\u00e4, lyskan poika, joka k\u00e4vi meill\u00e4 usein muuten, juttelimme romaanikirjallisuudesta. H\u00e4n kertoi, ett\u00e4 ei ollut koskaan lukenut varsinaista romaania, min\u00e4 silloin tietysti innostuin ja suosittelin Croninin Rukousnauhaa. Muistan maininneeni, ett\u00e4 se ei kuitenkaan ole mit\u00e4\u00e4n maailmankirjallisuutta. T\u00e4st\u00e4 alkoi seurustelusuhteemme ja pitk\u00e4 yhteinen liitto. <\/p>\n\n\n\n

    Kun muutimme Laitilaan,<\/em> sain taas uuden kirjaston, oikein hienon kirjasto-lukusalin, joka oli ollut kuulun paikkakunnan neuvoksen kotikartano . Mutta ilmeisesti lukiovaihe, jonka siell\u00e4 suoritin oli tarpeeksi raskas ja ty\u00f6llist\u00e4v\u00e4 ja minulla monia harrastuksia niin paljon, ett\u00e4 en muista mit\u00e4\u00e4n erityist\u00e4 lukukokemusta niilt\u00e4 vuosilta, vaikka k\u00e4vin kirjastossa ja lukusalissa monta kertaa viikossa. N\u00e4ihin vuosiin liittyy muuten yksi hauska muisto.<\/p>\n\n\n\n

    Is\u00e4 oli \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen kiireisen\u00e4 ja rasittuneena kuitenkin ehtinyt lueskella ja ihastua italialaisen Guareshin Is\u00e4 Camillon <\/em>hassuihin juttuihin. H\u00e4n ei kehdannut itse lainata niit\u00e4 kirjastosta. Ja n\u00e4in tulkoon salaisuus julki: min\u00e4 lainasin niit\u00e4 omalla kortillani ja annoin h\u00e4nelle luettavaksi<\/strong>. No, t\u00e4m\u00e4 sujui alkuunsa, mutta minun piti uusia lainauksia useita kertoja, kun is\u00e4 ei ehtinyt lukea sallitussa ajassa. Kun n\u00e4in oli tapahtunut muutamia kertoja, alkoi kirjastonhoitaja ihmetell\u00e4, miksi min\u00e4 olin niin kiinnostunut n\u00e4ist\u00e4 pappi-aiheisista kirjoista. Loppujen lopuksi kirjastonhoitaja tunnusti, ett\u00e4 oli arvannut asian oikean laidan. Kaikki sujui kuitenkin jotenkin hyvin. Ottiko is\u00e4 lainaukset omille nimilleen – vai kuinka, en muista.<\/p>\n\n\n\n

    Kun aika koitti ja l\u00e4hdin Helsinkiin opiskelemaan, luin my\u00f6s kirjallisuuden arvosanan.<\/strong> Sit\u00e4 en ikin\u00e4 kadu. Olin el\u00e4m\u00e4ss\u00e4ni lukenut paljon, mutta kuin nyht\u00e4m\u00e4ll\u00e4 ahneesti sielt\u00e4 ja t\u00e4\u00e4lt\u00e4. Nyt sain lukemalleni ja koko kirjallisuuden kent\u00e4lle yleisp\u00e4tev\u00e4t raamit.<\/em><\/p>\n\n\n\n

    Olen joskus – ainakin itsekseni – h\u00e4vennyt, ett\u00e4 kirjallisuus ja kirja on minulle niin \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen t\u00e4rke\u00e4. Olen sanonut, ett\u00e4 RAKASTAN KIRJAA ESINEIST\u00c4 ENITEN. Olenko jotenkin omituinen? Sitten kerran luin lehdest\u00e4, en muista mist\u00e4 lehdest\u00e4, ett\u00e4 silloinen Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja Virpi H\u00e4meen-Anttila<\/strong> sanoi samaa: h\u00e4n rakastaa kirjaa my\u00f6s esineen\u00e4. SE oli minulle jonkinlainen vapautuksen sana.<\/p>\n\n\n\n

    9. KUVA<\/strong><\/p>\n\n\n

    \n
    \"\"
    Tapani Kiippa ”Naantalista”, 1983.<\/strong> Piirros, akvarelli postikorttina.<\/figcaption><\/figure>\n<\/div>\n\n\n

    T\u00e4m\u00e4 naantalilaisen Tapani Kiipan<\/strong> ty\u00f6 on \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen herkk\u00e4, kaunis toteutus eritt\u00e4in pehme\u00e4ll\u00e4 kyn\u00e4ll\u00e4 ja vesiv\u00e4rein laveerauksen omaisesti. Koko ty\u00f6n kosketus on kuin jotain yliherkk\u00e4\u00e4 materiaalia, jota on varoen kohdeltava. Pirroskyn\u00e4n j\u00e4lki on nopea ja hallittu, h\u00e4myisi\u00e4, kev\u00e4\u00e4n s\u00e4vyj\u00e4 on paineltu varovasti kankaalla. Ty\u00f6st\u00e4 n\u00e4kyy taiteilijan suuri ammattitaito.<\/p>\n\n\n\n

    Tapani Kiippa syntyi 1939, asui ensin Vaasassa, mutti v. 1972 Naantaliin, josta muutti edelleen Helsinkiin. H\u00e4n on akvarellisti – graafikko, joka rakastaa merta ja vanhoja puuveneit\u00e4. H\u00e4n maalaa ja piirt\u00e4\u00e4 my\u00f6s paljon tilaust\u00f6it\u00e4. Min\u00e4 muistelisin, ett\u00e4 olemme olleet joitakin kertoja samoissa yhteisn\u00e4yttelyiss\u00e4, ehk\u00e4 l\u00e4\u00e4nin aluen\u00e4yttelyiss\u00e4 1970-luvulla.<\/p>\n\n\n\n

    Kortin n\u00e4kym\u00e4 on Naantalin<\/em> kaupunginlahden kirkon vastaiselta puolelta jostakin (silloisen) Tavastin Killan<\/em> l\u00e4hist\u00f6ll\u00e4 olevan vanhan puutalon sis\u00e4pihasta. On ihmeellist\u00e4, kuinka taiteilija on osannut valita ainutlaatuisen kuvakulman ja tuoda esiin vanhojen puutalojen tunnelmaa. Olen itse n\u00e4in\u00e4 vuosina ja jo 15 v aikaisemminkin k\u00e4ynyt paljon Naantalissa. Viel\u00e4 1970-luvun lopussa ainakin oli n\u00e4it\u00e4 pihan\u00e4kymi\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Sain t\u00e4m\u00e4n kortin tervehdyksen\u00e4 \u00e4idilt\u00e4ni 4. 9. 1985<\/em>, jolloin h\u00e4n asui itse jonkin aikaa Naantalissa. Min\u00e4 olin vuosi aikaisemmin aloittanut el\u00e4m\u00e4ni ensimm\u00e4isen vakituisen virkaty\u00f6ni pian 50-vuotiaana psykologina.<\/p>\n\n\n\n

    Kortti her\u00e4tt\u00e4\u00e4 minussa hyvin paljon muistoja, jotka liittyv\u00e4t Naantaliin. Tuntuu l\u00e4hes uskomattomalta ajatella, ett\u00e4 niit\u00e4 onkin niin paljon. Ensimm\u00e4iset jo 1960-luvun lopulta ja siit\u00e4 l\u00e4htein erityisesti 1970-luvun ajan.<\/p>\n\n\n\n

    Asuimme lasten ollessa pieni\u00e4 Turussa, ja meill\u00e4 oli perheyst\u00e4v\u00e4t Naantalin pappilassa kahteen eri kertaankin. K\u00e4vimme kyl\u00e4ilem\u00e4ss\u00e4 Naantalissa ja sen ymp\u00e4rist\u00f6ss\u00e4, tietysti Kultarannassa my\u00f6s sek\u00e4 Kuparivuorella ja my\u00f6hemmin Muumimaassa. Olen telttaillut leirint\u00e4alueella, joka on Turun puolella Naantalia. Sen l\u00e4hell\u00e4 muistaakseni seisoo panssarilaiva Ilmarisen tuhon muistomerkki<\/em>, jota oli mukana vihkimiss\u00e4 tuhoutumisen aikana sodassa silloin merimespappina ollut is\u00e4nikin. Vihkimistilaisuudesta minulla on valokuvia albumissa.<\/p>\n\n\n\n

    Naantali on monin tavoin kulttuuririkas kaupunki, <\/em>vaikka on niin minipieni, ett\u00e4 on aina tuntunut kahden kadun kaupungilta, yht\u00e4 yl\u00f6s ja toista alas. Minulla oli Naantalin Vallis Gratiae -yhdistyksen Taidehuoneella n\u00e4yttely Mannerheimintiell\u00e4 v. 1972.<\/em> N\u00e4yttelytilaan toi minut tutustumaan itse kaupunginjohtaja Jaakko Kalkas<\/em>. Kodikas Taidehalli sijaitsi aivan rannassa ravintola Tavastin Killan vieress\u00e4. T\u00e4m\u00e4 n\u00e4yttelyni oli minulle suurta tutustumisen ja yst\u00e4vystymisen aikaa Naantalin kaupunkiin. T\u00e4m\u00e4 Taidehuone oli todenn\u00e4k\u00f6isesti kaupungin ensimm\u00e4inen galleria; nyth\u00e4n sinne on noussut pieni\u00e4 gallerioita – erityisesti kes\u00e4isin – kuin sieni\u00e4 sateella. – \u00c4iti on asunut kahdessa paikassa kaupunkia, j\u00e4lkimm\u00e4isell\u00e4 kerralla kirkkopuiston reunassa hyv\u00e4ll\u00e4 paikalla. (\u00c4iti muutti paljon kaupungista kaupunkiin t\u00e4\u00e4ll\u00e4 Lounais-Suomessa, ennenkuin j\u00e4i Raumalle.) <\/p>\n\n\n\n

    Voin kertoa ensi kertaa kenellek\u00e4\u00e4n yhdest\u00e4 k\u00e4ynnist\u00e4ni Naantalissa. Olin eronnut ja kirjaimellisesti k\u00f6yh\u00e4. Rahaa pojan koulutukseen ja omiin lukuihini sain kasaan, mutta mutta ruoan ja vuokran j\u00e4lkeen ei muuhun en\u00e4\u00e4 j\u00e4\u00e4nyt. Oli juhannus ja poika oli toisella puolella Suomea sukuloimassa. Olin ensimm\u00e4isen kerran el\u00e4m\u00e4ss\u00e4 ihan yksin juhannuksena. Olin 45-vuotias. Olin hyvinhyvin surkea. Koko valtavassa kerrostalossa ei tainnut olla ket\u00e4\u00e4n muuta, kaikki olivat rannoilla ja m\u00f6keill\u00e4\u00e4n tai sukuloimassa tai matkoilla… Minulla ei ollut suuressa kaupungissa yht\u00e4\u00e4n yst\u00e4v\u00e4\u00e4 sill\u00e4 hetkell\u00e4. Minulla oli raha, jolla saisin juuri edestakaisen lipun Ukko-Pekan laivaretkelle Naantaliin, en mit\u00e4\u00e4n muuta, en edes kahvikupillista. L\u00e4hdin retkelle ja nautin kauniista juhannusillasta, vaikka alitajuntaa hiersi – poltti paremminkin, lohduton yksin\u00e4isyys. Kuitenkin aina kauniit n\u00e4kym\u00e4t auttavat mielt\u00e4 nousemaan. Naantalissa oli aikaa jonkin verran ja ehdin k\u00e4v\u00e4isem\u00e4\u00e4n \u00e4idin luona kirkkopuitossa. \u00c4iti ei n\u00e4hnyt yksin\u00e4isyytt\u00e4ni eik\u00e4 tiennyt t\u00e4ydellist\u00e4 rahattomuuttani ja min\u00e4 olin ylpe\u00e4 enk\u00e4 kertonut. Niinp\u00e4 join n\u00e4lk\u00e4\u00e4ni lasin vett\u00e4 ja l\u00e4hdin paluumatkalle. Meri oli peilityyni ja rannoilla sytyteltiin siell\u00e4 t\u00e4\u00e4ll\u00e4 juhannuskokkoja. Kun tulin Turkuun, oli juhannuksen puoliy\u00f6, Suomen rakkauden ja kes\u00e4n kauneuden juhlay\u00f6. Kadut olivat aivan autiot siihen aikaan, koska ravintolat eiv\u00e4t olleet auki (niin kuin ne nyt ovat). Asuin viisi kilometri\u00e4 keskustasta. Bussirahaa ei olisi ollutkaan, jos ne olisivat kulkeneet. Siis k\u00e4velin. Askeleet hidastuivat koko ajan, kun alkoi v\u00e4sytt\u00e4\u00e4, lopulta huimata; en ollut saanut kunnon l\u00e4mmint\u00e4 ateriaa taas pariin p\u00e4iv\u00e4\u00e4n. Muistan viel\u00e4kin sen tunteen ja kokonaisvaltaisen tarpeen saada edes lasillinne maitoa. – T\u00e4m\u00e4ntapaisia kokemuksia on tarvittu el\u00e4m\u00e4ss\u00e4 aika monia oppimaan itsens\u00e4 kielt\u00e4mist\u00e4 ja el\u00e4m\u00e4\u00e4n katkeroitumatta.<\/em> T\u00e4st\u00e4 taas noustaan ja jatketaan el\u00e4m\u00e4\u00e4 paremmissa merkeiss\u00e4! (Voi olla, ett\u00e4 mielipidett\u00e4ni eiv\u00e4t ymm\u00e4rr\u00e4 kuin ne, jotka itse ovat joutuneet kokemaan samantapaista.) – Oli vuosi 1979 ja min\u00e4 olin silloin minulle l\u00e4heisen kirjailijayst\u00e4v\u00e4ni kanssa istumassa iltaa Naantalin rannassa.<\/strong> Takana lahden toisella rannalla n\u00e4kyi Kultaranta torneineen, savukkeen savu kiemursi iltataivasta vasten, lahti oli tyyni ja hiljainen eik\u00e4 rannan monissa veneiss\u00e4k\u00e4\u00e4n h\u00e4listy. Muistan illan kultaisen v\u00e4rin, l\u00e4mm\u00f6n, kauneuden ja hiljaisuuden pian 45 vuoden takaa. Sen illan j\u00e4lkeen tein pienikokoisen akvarellin, johon kirjoitin moton.<\/p>\n\n\n\n

    ”H\u00e4n sanoi minulle: istu siihen, ett\u00e4 saan katsoa sinua. Min\u00e4 istuin ja h\u00e4n katsoi. Mutta min\u00e4 n\u00e4in.”<\/p>\n\n\n\n

    My\u00f6hemmin tein Ukko-Pekalla ateria- ja juhlaristeilyj\u00e4 Naantaliin?<\/em> Tein niit\u00e4 (puolue)yst\u00e4vien kanssa, samalla herkuteltiin seisovasta p\u00f6yd\u00e4st\u00e4. Sitten saatuani ihanat lapsenlapset jatkuivat entist\u00e4 upeammat Naantalin risteilyt. Monina vuosina kes\u00e4n t\u00e4rke\u00e4 ohjelmanumero olikin tehd\u00e4 reissu nimenomaan Ukko-Pekalla Naantaliin. Oli hienoa esitell\u00e4 ja selitell\u00e4 heti Aurajoen rannasta l\u00e4htiess\u00e4 joenrantojen tuttuja n\u00e4kymi\u00e4, huviloita ja rantoja. Ruissalon k\u00e4rjen kiertyess\u00e4 taakse ohitettiin Kukkarokivi ja senj\u00e4lkeen alkoikin jo n\u00e4ky\u00e4 Naantalin Jalostamon tehtaiden piiput ja sataman korkeat nostokurjet. Hidas kulku korkean Ukko-Pekka sillan ali j\u00e4nnitti, ja kun oli ihailtu oikealla puolella korkeaa Kuparivuorta, edess\u00e4 vasemmalla n\u00e4kyi presidentin kes\u00e4linna, joka loi matkalle upeat loppuhuipennukset. Omat silm\u00e4ni muistavat sitten hyvin Birgittalaiskirkon tornin kellohatun hahmon nousevan m\u00e4elt\u00e4 vihre\u00e4n puiston keskell\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    10. KUVA<\/p>\n\n\n

    \n
    \"\"
    Italialaisen renessanssitaiteilijan Gentile da Fabrianon (n. 1370-1427) Pyhyyden palvonta, osa suuremmasta \u00f6ljyty\u00f6st\u00e4 puupinnalle, 1423<\/strong>. Ty\u00f6 on Firenzess\u00e4 Uffizin Galleriassa.<\/strong><\/figcaption><\/figure>\n<\/div>\n\n\n

    L\u00e4hetin t\u00e4m\u00e4n upean taideteoksen kuvan korttina \u00e4idille h\u00e4nen syntym\u00e4p\u00e4iv\u00e4n\u00e4\u00e4n 27. 1. 2007.<\/strong> Kirjoitin korttiin ”Jeesuksen k\u00e4si koskettaa meit\u00e4 vanhoja – ehk\u00e4 erityisesti.”<\/em><\/p>\n\n\n\n

    Otan aina talteen taidepostikortit, ja nyky\u00e4\u00e4n minulla on muutamia kymmeni\u00e4 renessannssitaiteilijoiden t\u00f6iden kuvia. En ole kuitenkaan koskaan n\u00e4hnyt vastaavanlaista maalausta, jossa Jeesus-lapsi koskettaa ja siunaa kumartuvaa ihmist\u00e4<\/em>. T\u00e4m\u00e4n tapahtuman kuvaus nostaa ty\u00f6h\u00f6n voimakkasti vaikuttavan ja el\u00e4v\u00e4n tunteen. Toinen asia, joka kiinnitti minun huomioni on Jeesuksen, Marian ja Joosefin intensiivisesti ja t\u00e4sm\u00e4llisesti kuvatut katseet. Useimmiten t\u00e4m\u00e4n ajan uskonnollisissa maalauksissa henkil\u00f6iden katse kohdistuu jonnekin kaukaisuuteen vain ep\u00e4m\u00e4\u00e4r\u00e4isesti. T\u00e4ss\u00e4 Joosefkin katsoo hiukan kumartuen kuin suurta ihmett\u00e4. Jopa h\u00e4rk\u00e4 tuntuu seuraavan tilannetta. Jeesus-lapsella on pieni lempe\u00e4 hymy.<\/p>\n\n\n\n

    Polvistuva ja kumartuva pyhimyskeh\u00e4ll\u00e4 kuvattu ja kallliisti pukeutunut vanhempi mies nostaa toisella k\u00e4dell\u00e4\u00e4n varovasti ja kunnioittavasti Jeesus lapsen paljasta jalkaa ja koskettaa sit\u00e4 huulillaan. Juuri t\u00e4m\u00e4 on ik\u00e4\u00e4nkuin koko tapahtuman ydin. Ikonitaiteessa erotetaan tietyn tyyppinen ikoni sen mukaan, n\u00e4kyyk\u00f6 Jeesus-lapsen jalkater\u00e4. Ikonitaiteessa paljaat jalkater\u00e4t kuvaavat k\u00f6yhyytt\u00e4 ja ihmisyytt\u00e4. N\u00e4m\u00e4 ikonit kuuluvat Hellyyden Jumalan\u00e4idin ikoneihin.<\/strong><\/p>\n\n\n\n

    Ty\u00f6 on tehty ikonitaiteen vanhaan tapaan \u00f6ljyll\u00e4 puupinnalle. Luultavasti se on ainakin edesauttanut \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen hienoa ja tarkkaa erilaisten pintojen k\u00e4sittely\u00e4. Ihmisten iho hohtaa ja kuultaa ainutlaatuisesti. Kullatut kankaat ja pyhimyskeh\u00e4t ovat aidosti loistokkaita. Taustalla olevat, my\u00f6s kalliisti pukeutuneet naiset n\u00e4ytt\u00e4isiv\u00e4t kuuluvan kumartamaan tulleen miehen seurueeseen. He katselevat k\u00e4siss\u00e4\u00e4n jotain pient\u00e4 avattua rasiaa. Taustassa on ikonityyppist\u00e4 maisemaa.<\/p>\n\n\n\n

    Taiteilija Gentile da Fabriano syntyi 1370 Italiassa Fabrianossa.<\/strong> H\u00e4n oli taidemaalarin poika ja opiskeli suurten taiteilijoiden johdolla. H\u00e4n oli mukana suurissa, sek\u00e4 Firenzess\u00e4 ett\u00e4 Rooman San Giovanni in Laterno-kirkon ja juhlatilojen freskomaalauksissa. H\u00e4nen oppilainaan oli tunnettuja italialaisia maalareita. H\u00e4net luettiin 15. vuosisadan alun parhaimpiin umbrialaisen koulukunnan maalareihin. <\/strong><\/p>\n\n\n\n

    Minusta t\u00e4m\u00e4 ty\u00f6 kokonaisuudessaan ja ainutlaatuisuudessaan (ainakin minulle) on niin kiehtova, ett\u00e4 halusin kovasti saada siit\u00e4 lis\u00e4tietoja. Etsin omista l\u00e4hdekirjoistani, mutta en saanut mit\u00e4\u00e4n lis\u00e4tietoa. Kortti j\u00e4tt\u00e4\u00e4 avoimeksi kokonaistilanteen, ket\u00e4 kuvan henkil\u00f6t ovat ja mik\u00e4 tapahtuma on. Mutta n\u00e4inollen taideteos puhuu nyt vain omalla voimallaan meille.<\/p>\n\n\n\n

    Kirjoitin korttiin omalle \u00e4idilleni: ”Taivaan Is\u00e4n k\u00e4mmenell\u00e4 on hyv\u00e4 olla. Jeesuksen k\u00e4si koskettaa meit\u00e4 vanhoja – ehk\u00e4 erityisesti.” Jo silloin 2007 koin olevani vanha, mutta nyt olen vanhus, jolle n\u00e4m\u00e4 sanat ovat hyvin lohduttavia.<\/p>\n\n\n\n

    <\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

    KUVAT KERTOVAT (Paljon el\u00e4m\u00e4kerrallista tietoa) Sain t\u00e4m\u00e4n k\u00e4sitt\u00e4m\u00e4tt\u00f6m\u00e4n upean ja salaper\u00e4isen valokuvakortin pikkusiskoltani Ruotsista 2012. Siskoni aikuisella tyt\u00f6ll\u00e4 oli ollut suuri vaarallinen leikkaus ja perheess\u00e4 paljon j\u00e4nnityst\u00e4. Siksik\u00f6 sisko valitsi minulle t\u00e4m\u00e4nn\u00e4k\u00f6isen kortin? Toivon, ett\u00e4 siskokulta sai tarpeeksi tukea ja turvaa, samoin tietysti h\u00e4nen tytt\u00f6ns\u00e4, joka jo onneksi on toipunut kauan sitten. Mit\u00e4 kuva kertoo? … <\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":1366,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_monsterinsights_skip_tracking":false,"_monsterinsights_sitenote_active":false,"_monsterinsights_sitenote_note":"","_monsterinsights_sitenote_category":0,"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"class_list":["post-1163","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-kirjoitukset"],"aioseo_notices":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1163","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/users\/1"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=1163"}],"version-history":[{"count":87,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1163\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":3180,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1163\/revisions\/3180"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media\/1366"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=1163"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=1163"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=1163"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}