{"id":1355,"date":"2023-05-04T20:08:11","date_gmt":"2023-05-04T18:08:11","guid":{"rendered":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/?p=1355"},"modified":"2023-07-07T10:01:52","modified_gmt":"2023-07-07T08:01:52","slug":"vintit-ah-vintit","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/2023\/05\/04\/vintit-ah-vintit\/","title":{"rendered":"VANHAT VINTIT"},"content":{"rendered":"\n

Pit\u00e4\u00e4k\u00f6 t\u00e4st\u00e4 kirjoittaa, kysyn itselt\u00e4ni, ja vastaan heti: – Pit\u00e4\u00e4! Jotakin siell\u00e4 on piiloissa viel\u00e4kin. Saattaisi tulla kirjoittamalla ulos. Siis jotakin muutakin kuin jo kertomani ihanat Kympin<\/em> kirjat ja dekkarit Kattaikon vintill\u00e4 Pieks\u00e4m\u00e4ell\u00e4.<\/em> <\/p>\n\n\n\n

Min\u00e4 olin jotenkin varhaisviisas, kun s\u00e4\u00e4stin vintilt\u00e4 jotakin muutakin kuin pokkareita. Muistan hyvin, miten talon p\u00e4\u00e4tyikkunaan oli kuollut vuosien aikana suuret m\u00e4\u00e4r\u00e4t erilaisia perhosia,<\/em> eniten nokkosperhosia. Olivat j\u00e4\u00e4neet kauniista siivist\u00e4\u00e4n kiinni erilaisiin asentoihin. Poimin niit\u00e4 joskus 1950-luvun alussa ja panin kirjojen lehtien v\u00e4liin. <\/p>\n\n\n\n

Kun sitten 1970-luvun lopussa vanha el\u00e4m\u00e4ni j\u00e4i taakseni ja l\u00e4hdin jatkamaan lukujani yliopistoon, jouduin prosessoimaan vanhaa el\u00e4m\u00e4\u00e4ni<\/em>. Maalasin ty\u00f6kseni ja perheen el\u00e4tt\u00e4miseksi. Tein sen lis\u00e4ksi monia hyvin itsetutkiskelevia t\u00f6it\u00e4, kollaaseja ja surrealistisia maalauksia, joihin sain purettua tunteitani. Silloin vasta, noin 40-vuotiaana huomasin, ett\u00e4 miss\u00e4\u00e4n ei ole koskaan ollut yht\u00e4\u00e4n paperipalaa, joka todistaisi, ett\u00e4 on syntynyt sellainen ihminen kuin min\u00e4. \u00c4iti oli h\u00e4vitt\u00e4nyt aikoinaan is\u00e4n kuoleman j\u00e4lkeen kaikki asiapaperini, vanhat ja uudet. (Oliko minua koskaan kastettu, konfirmoitu tai vihitty avioliittoonkaan?) Mutta minulla oli vinttitallessa kasa vanhoja kirjeit\u00e4 jo silloin. L\u00f6ysin \u00e4itini kirjoittaman kirjeen 1.1.1937 jollekin Helsingin yst\u00e4v\u00e4tt\u00e4relleen (ei siskolle), jossa kertoi synnytt\u00e4neens\u00e4 minut ja kertoi, ett\u00e4: ”tytt\u00e4rest\u00e4mme tuli Kerttu Kyllikki”. Tein t\u00e4m\u00e4 kirje pohjana paperikollaasity\u00f6n<\/em>, johon liimasin sen ajan lastenhoitoon ja omaan allergiaani liittyvi\u00e4 tekstej\u00e4 ja kuvia sek\u00e4 muutamat varhaislapsuuteeni liittyv\u00e4t kuvat itsest\u00e4ni ja vanhemmista. Olin s\u00e4\u00e4st\u00e4nyt Kattaikon vintilt\u00e4 perhosten siipien kanssa per\u00e4ti niin vanhoja Savon Sanomia<\/em>, ett\u00e4 l\u00e4ysin niist\u00e4 p\u00e4iv\u00e4m\u00e4\u00e4r\u00e4n 20.12.1936 eli minun syntym\u00e4p\u00e4iv\u00e4ni. Perhosen siivet, kaksi pr\u00e4ss\u00e4tty\u00e4 neliapilaa ja Savon Sanomat tekiv\u00e4t kollaasity\u00f6ni valmiiksi. Nimesin ty\u00f6ni Helsingin kirjeeksi<\/em>. Se on ainut syntym\u00e4todistukseni, Kaarinan seurakunnan vanhojen arkistojeni ja ehk\u00e4 Heidekenin omien tietokantojen lis\u00e4ksi.<\/p>\n\n\n\n

Kaupunkilainen ei nyky\u00e4\u00e4n edes tied\u00e4, mit\u00e4 tarkoittaa talon vintti, ei siis asukkaan vinttikomero, – joka usein sijaitsee kellarissa. Puhun nyt viel\u00e4 suuremmaksi osin perinteisen maalaistalon vintist\u00e4. Se on jotain aivan omanlaistaan ja ainutlaatuista. Se oli ja on vanhoissa taloissa laaja hirsisalvos, joka ulottuu tietysti talon p\u00e4\u00e4st\u00e4 p\u00e4\u00e4h\u00e4n.<\/em> Pohja, siis vintin lattia oli kokonaan sahanpurusta<\/em> – sek\u00e4 suojana ett\u00e4 l\u00e4mmikkeen\u00e4. Vintti ei ollut yleens\u00e4 valaistu, korkeintaan yksi s\u00e4hk\u00f6lamppu roikkui kattoluukun l\u00e4hell\u00e4. Hirsimuodostelmat olivat alla olevien huoneiden mukaisia. Niiden sahanpuruihin saattoi k\u00e4tke\u00e4 vaikka mit\u00e4 sadoiksi vuosiksi. Tied\u00e4nkin, ett\u00e4 on l\u00f6ytynyt mm. 1800-luvulta aseita, monentasoista kirjallisuutta ja taideteoksia.<\/p>\n\n\n\n

Lapsena Karjalan<\/em> pit\u00e4j\u00e4n (nyky\u00e4\u00e4n kuuluu Myn\u00e4m\u00e4keen) pappilarakennukseen, meid\u00e4n kotiimme kuului t\u00e4rke\u00e4, silloiseen el\u00e4m\u00e4n tapaan liittyv\u00e4 vinttikerros. Vinttiimme ei ollut suurta ja avointa sis\u00e4\u00e4nkulkua, vaan maalaistaloille tyypilliset tikasmaiset portaat<\/em> eteisen rapussa. Tietysti oli olemassa my\u00f6s kaksikerroksisia taloja, joissa oli oikea portaikko<\/em> toiseen kerrokseen. Mutta kyll\u00e4 senkin yl\u00e4puolella oli viel\u00e4 matala vintti.<\/p>\n\n\n\n

<\/span>\"\"
\n

Karjalan pappilan pihapiiri – n.10 vuotta sitten, kun kaksi ulkorappuakin on muutettu yhdeksi.<\/p>\n<\/div><\/div>\n\n\n\n

Ensin piti nostaa pois eteisen kattoluukku, joka saattoi olla pois kokonaan, kun vintti oli enemm\u00e4n k\u00e4yt\u00f6ss\u00e4. Kun sitten kurkisti tikkaiden ylimm\u00e4lt\u00e4 puolalta vinttiin, n\u00e4ki <\/em>jo sen paksujen hirsien keskell\u00e4 v\u00e4hitellen erottuvassa salaper\u00e4isess\u00e4 h\u00e4m\u00e4r\u00e4ss\u00e4 leijumassa kaikenlaisia hahtuvaisia haamuja. Hirsien v\u00e4list\u00e4 livahti voimakkaita miekkamaisia valons\u00e4teit\u00e4, jotka risteiliv\u00e4t narujen joukossa ja osuivat suuriin ja pelottaviin valkoisiin olentoihin, jotka seisoivat h\u00e4m\u00e4r\u00e4ss\u00e4 aivan hiljaa. Kumassakin p\u00e4\u00e4dyss\u00e4 leijuivat pallomaiset valokeh\u00e4t talon p\u00e4\u00e4tyjen pienist\u00e4 ympyr\u00e4npuolikkaan ikkunoista. Valossa n\u00e4kyi usein heilahteleviakin haamuja, jotka kasvoivat ja haihtuivat taas, kokoontuivat, suurenivat ja pieneniv\u00e4t pois. Toki me lapset, siis <\/em>min\u00e4 ja pojat (Juha ja Ola) <\/strong>tiesimme, ett\u00e4 haamuja ei ole. Sahanpurun p\u00f6lypilvi\u00e4 ja kuivuvaa pyykki\u00e4 naruilla ne vaan on, mutta kun oli niin kutkuttavan ihanaa ajatella, ett\u00e4 muka uskoi n\u00e4kev\u00e4ns\u00e4. (Oli paljon muutakin j\u00e4nn\u00e4\u00e4, mit\u00e4 silloin uskoi n\u00e4kev\u00e4ns\u00e4 tai n\u00e4ki, mit\u00e4 uskoi. Se oli meid\u00e4n lasten huvia paljon ennen tv-aikaa.)<\/em><\/p>\n\n\n\n

Sinne joukkoon oli vain uskallettava menn\u00e4.<\/em> Ja min\u00e4 olen ollut hyvin pienest\u00e4 asti taipuvainen seikkailemaan yksin. – T\u00e4h\u00e4n asti p\u00e4\u00e4sty\u00e4ni muisti nosti y\u00f6ll\u00e4 s\u00e4ngyss\u00e4 n\u00e4ihin liittyen monenlaisia, visuaalisiakin muistikuvia. Kun saa aivojen muistikuvien tietyn kertym\u00e4n langan p\u00e4\u00e4st\u00e4 kiinni, jo se alkaa purkautua kuin lankaker\u00e4st\u00e4 vaan. Muistikuvia nousee pulputtamalla, kun vain ehtii kirjata. Vanhana psykologi-taiteilijana tietysti rehellisen\u00e4 tunnustaa, ett\u00e4 niist\u00e4 salatuista p\u00e4\u00e4n muistisokkeloista toki kerii joukkoon joitakin taiteeellisen v\u00e4risi\u00e4 langanp\u00e4tki\u00e4, joiden v\u00e4ris\u00e4vyt ovat syntyneet oman p\u00e4\u00e4n tuotteena.<\/p>\n\n\n\n

Olin ehk\u00e4 5-6 vuotias saparop\u00e4\u00e4, kun tunsin pakollisen haluan nousta eteisen tikapuut vintille. Tikapuiden puolat olivat harvassa ja minua pelotti niilt\u00e4 putoaminen. Mutta min\u00e4 tytt\u00f6 vain kiipesin vintille. Olin \u00e4kki\u00e4 yksin suuressa pelottavan el\u00e4v\u00e4ss\u00e4 h\u00e4m\u00e4ryydess\u00e4, jossa heilahteli, r\u00e4ps\u00e4hteli ja ulvahteli odosti. -Tuuli se vain on, joka vingahtelee hirsien raossa ja puikauttaa kirkkaan s\u00e4teen \u00e4kki\u00e4 silmiinkin. Tai hiiret juoksevat tietysti pakoon, pelk\u00e4\u00e4v\u00e4t kissaa, ja sahanpuru p\u00f6ll\u00e4htelee. Astun askelen kerrallaan pitk\u00e4n vintin keskell\u00e4 olevaa hirsisalvosta kohti. Se oli ennest\u00e4\u00e4n tuttu, mutta joka kerta yht\u00e4 salaper\u00e4inen rakennelma. Mik\u00e4 se oikein oli? (Itse asiassa en viel\u00e4k\u00e4\u00e4n tied\u00e4 sit\u00e4.) Sen yhdell\u00e4 sein\u00e4ll\u00e4 on suuri oviaukko, josta saattoi kurkistaa. Min\u00e4 tietysti kurkistan. Silm\u00e4n pit\u00e4\u00e4 tottua h\u00e4m\u00e4r\u00e4\u00e4n, melkein pime\u00e4\u00e4n, jonne ei hirsien raoista puikahtele valoa kuin nopeina s\u00e4dekimppuina harvakseen, jos hyvin sattuu. Min\u00e4 seison oviaukossa ja tuijotan: – JUU, jotain n\u00e4kyy! Seison hengitt\u00e4m\u00e4tt\u00e4, suu auki, silm\u00e4t tappeina.- Valkoista n\u00e4kyy… pitk\u00e4nmallista… Silloin leiskahtaa s\u00e4dekimppu hirrenraosta ja min\u00e4 n\u00e4en: – RUUMISARKKU se on! Korokkeella keskell\u00e4 huonetta. Huudan kauhusta ja rynt\u00e4\u00e4n pois niin, ett\u00e4 olen kompastua jalkoihini ja pudota vintin tikapuilta.Pian tiesiv\u00e4t veljet ja naapurin Maila ja Seijakin kauhukokemuksestani. Muistaakseni k\u00e4vimme joitakin kertoja joukkotuen voimin katsastamassa tilannetta, mutta laihoin lopputuloksin. Arkku oli poissa. Vanhemmille ei n\u00e4ist\u00e4 kerrottu. <\/p>\n\n\n\n

Arkku ja kuolema <\/em>olivat pappilan vanhimmalle lapselle tuttu asia. Sain olla silloin t\u00e4ll\u00f6in mukana joissakin hautajaisissa, joissa ajan tapaan vainajan arkku tuotiin avoimena pihamaalle.<\/p>\n\n\n\n

Min\u00e4 jouduin asioimaan vintill\u00e4. Useimmiten olin apulaisen mukana, Sylvin<\/em> tai Elsen<\/em>, hakemassa kuivuvaa pyykki\u00e4 naruilta. Pyykki oli usein j\u00e4\u00e4tynytt\u00e4 ihanasti enkelinsiiviksi tai pehmennyt kummituksen viitaksi. Molemmat yht\u00e4 hienoja. Pyykki tuoksui niin, ett\u00e4 koko vintti haisi m\u00e4ntysuovalta sit\u00e4 enemm\u00e4n ja sit\u00e4 mukaa, kun pyykkikori t\u00e4yttyi. Narujen ja hirsien ja valons\u00e4teiden keskell\u00e4 paksun Elsen vieress\u00e4 ei pelottanut. Ja kaikki haamut ja oliot h\u00e4ipyiv\u00e4t.<\/p>\n\n\n\n

Joka kes\u00e4 is\u00e4n aloitteesta kuivattiin vintiss\u00e4 omenarenkaita<\/em>. Meill\u00e4 oli pappilassa pieni, mutta tuottoisa puutarha ja muutama hyv\u00e4 omenapuu. Is\u00e4 kasvatti kaikkea mahdollista hy\u00f6typuutarhan tuotetta, toi jopa uusia lajeja kaiken kansan ihmetelt\u00e4viksi. (” Kirkkoherra kasvattaa puutarhassa kitkeri\u00e4 t\u00e4yspunasia maaomenoita koko taloripin matkan”, levisi huhu kyl\u00e4ll\u00e4, kun tomaatteja oli kasvamassa salin pitk\u00e4ll\u00e4 etel\u00e4seinustalla.) Jouluksi kuuseen ja muutenkin talven herkuiksi is\u00e4 s\u00e4il\u00f6i omenoita ja opetti muitakin tekem\u00e4\u00e4n omenarenkaita. Niit\u00e4 ripusteltiin vinttiin kuivumaan narujen varaan, hiukan sivuun pyykkinaruista. Syksyn mittaan vaan omenarenkaat hupenivat joka vuosi. Ihan taatusti ei kukaan tiennyt asiantilaan syyllist\u00e4, koska hiiret kyll\u00e4 osasivat kiivet\u00e4 orsilla ja napsia, mutta niin osasivat pojatkin – varsinkin isoveli Juha. Muistaakseni jouluna roikkui hirsien keskell\u00e4 vain kahdenlaisia tyhji\u00e4 naruja, pyykki- ja omenanaruja. Is\u00e4n en muista olleen erityisen vihainen – h\u00e4nell\u00e4 saattoi olla omakohtaisiakin muistoja asiasta.<\/p>\n\n\n\n

Kun asuimme Raumalla,<\/em> meill\u00e4 oli viel\u00e4kin suurempi talo ja korkea vintti. Mutta kun lapsuus oli minun kohdaltani ohi, j\u00e4iv\u00e4t vinttimuistot hyvin ohuiksi. Vintille mentiin muuten t\u00e4sm\u00e4lleen samaa kautta: eteisest\u00e4 tikkaita pitkin. Yksi tarina on j\u00e4\u00e4nyt mieleen, luultavasti siksi, ett\u00e4 se kuului \u00e4idinkin loistavaan dramaturgiaan usein, kun oli vieraampia vieraita.<\/p>\n\n\n\n

Oli hiljainen ilta. Talo nukkui, paitsi \u00e4iti ja is\u00e4. Silloin kolahti ruokasalin kattoon. – Kuulitko? pel\u00e4styi \u00e4iti.- Kuulin, vastasi is\u00e4, – tuuli heitti oksia katolle. Taas kolahti samalla lailla nopeasti. – Ei tuuli n\u00e4in tee, ymm\u00e4rsiv\u00e4t molemmat. Joku oli selv\u00e4sti vintill\u00e4… J\u00e4lleen kolahti samalla lailla, hyvin pian uudelleen ja uudellen ja taas kerran. \u00c4iti j\u00e4hmettyi paikoilleen: – Joku ampuu. Is\u00e4 mietti:- Sarjatulta… ja sanoi: – Ole rauhassa, min\u00e4 menen katsomaan… – Varo, Arvi! Ota joku ase… Sota oli jo ohi eik\u00e4 talossa mit\u00e4\u00e4n asetta ollut. Mutta is\u00e4 tiesi, ett\u00e4 kaikenlaista silti viel\u00e4 tapahtui. H\u00e4n nappasi raskaan hiilihangon ja hiipi vintin tikkaille. \u00c4iti seurasi syd\u00e4n pamppaillen, kun is\u00e4 nosti luukun yl\u00f6s ja h\u00e4ipyi vintin pimeyteen. Ei kuulunut mit\u00e4\u00e4n. Aikaa kului ja \u00e4iti\u00e4 alkoi hermostuttaa. Is\u00e4n olisi pit\u00e4nyt huutaa jotakin, jos oli h\u00e4t\u00e4… Sitten kuului is\u00e4n naurua ja askeleet vintin luukulla. – Voi, turkin ja tuomionpippuri, \u00e4iti! <\/em> Vintill\u00e4 oli pitk\u00e4 pitk\u00e4 rivi suuria kaalinp\u00e4it\u00e4 hirrell\u00e4 talven varalle. Reunimmainen oli p\u00e4\u00e4ssyt irti , vieri pitkin hirtt\u00e4 ja putosi lattian vanerilevylle. Sek\u00f6s pamahti. Toinen l\u00e4hti vierim\u00e4\u00e4n ja putosi pian sekin, sitten nopeassa tahdissa loput kaalinker\u00e4t – kuin ammussarja. Is\u00e4lle viel\u00e4 tuoreessa muistissa.<\/p>\n\n\n\n

Meid\u00e4n pappilakotinamme oli vanha suuri l\u00e4\u00e4k\u00e4rintalo, jossa oli suuri suljettu pihapiiri, jokseenkin vanhaan raumalaiseen tapaan. Sen nelj\u00e4ll\u00e4 reunalla kohosivat rakennukset. Kaksi talorivi\u00e4 oli asuntok\u00e4yt\u00f6ss\u00e4 ja niiss\u00e4 asui nelj\u00e4n hengen perhe ja joitakin diakonissoja. Kolmas rakennus oli kaikille yhteinen varasto- ja ulkorakennus. Siin\u00e4 oli sen ajan malliin kanala – meid\u00e4n suureksi iloksi – ja tietysti suuri puuhuone. Puuhuoneessa nousivat leve\u00e4t portaat sen vintille. En tied\u00e4, miss\u00e4 k\u00e4yt\u00f6ss\u00e4 vintti oli joskus ollut, mutta meill\u00e4 se oli TEATTERI. Meid\u00e4n lasten ihana luomisen tila, jota mainostettiinkin niin, ett\u00e4 me n\u00e4yttelij\u00e4t saimme naapureita aivan rittt\u00e4v\u00e4sti n\u00e4yt\u00f6ksiin 10 pennin (ehk\u00e4 se oli enemm\u00e4nkin) p\u00e4\u00e4sylipuilla.<\/p>\n\n\n\n

Oletettavasti min\u00e4 olin idean \u00e4iti, mutta kyll\u00e4 pojatkin olivat t\u00e4ysill\u00e4 mukana. Keksimme juonen, jossa ainakin piti olla noita, prinsessa, prinssi, linnanmuurit ja torni sek\u00e4 lohik\u00e4\u00e4rme,<\/em> t\u00e4m\u00e4n lis\u00e4ksi muuta sen mukaan kuin saimme lis\u00e4\u00e4 kavereita rooleihin. Tuulen rooli<\/em> oli pitk\u00e4stytt\u00e4v\u00e4, mutta t\u00e4rke\u00e4. Puiden piti heilahdella koko esityksen ajan ja aina v\u00e4lill\u00e4 toki taivaalla juoksi pilvikin ( kepin varassa).<\/p>\n\n\n\n

Kanalan takana kohosi hyvin korkea puuaita <\/strong>Porin oluttehtaan<\/em> suojaksi. Me lapset olimme pysyv\u00e4sti uteliaita t\u00e4m\u00e4n korkean aidan takana piilevist\u00e4 l\u00f6yd\u00f6ist\u00e4. Niit\u00e4 olivat j\u00e4tekasat, joista l\u00f6ytyi aarteita. Ennen kaikkea kaikki pahvilaatikot, suuret pahvit, ruskea vahva k\u00e4\u00e4repaperi, narunp\u00e4tk\u00e4t, jokus jopa metallivanteita. Kaikki hienoa tarviketta meid\u00e4n kulissien<\/em> tekoon. Kun tuli ilta ja tehtaalta l\u00e4hdettiin, hiivittiin me aidanraoista tontille ylemp\u00e4\u00e4 Harmaalinnnan m\u00e4en suuntaan ja alettiin touhuun. Muistan, ett\u00e4 saatiin tarvikkeita yleens\u00e4 niin paljon kuin haluttiin. Lis\u00e4ksi kerj\u00e4ttiin naapureilta muuta materiaalia, vanhoja vaatteita, puutarhaty\u00f6kaluja, \u00e4mp\u00e4reit\u00e4 ja vaikka mit\u00e4, l\u00e4hes kaikki kelpasi. Jostakin kerj\u00e4simme (Osuuskaupasta ainakin) maalipurkkeja, koska kulissien maalaaminen vaati monenlaista v\u00e4ri\u00e4. Niinp\u00e4 maalasimme miekkoja, kultakruunuja, kukkivia puita, korkeat linnanmuurit, hirvi\u00f6it\u00e4 ja liskoja, kuun ja auringon taivaalle. Puvustaminen <\/em>oli ehk\u00e4 riemastuttavinta, sen muistan. \u00c4iti ymm\u00e4rsi teatteriamme, koska oli itsekin sit\u00e4 harrastanut, lopulta sisarustensa kanssa 1920-luvun Pasilassa oikein ohjattuna. H\u00e4n antoi joskus meille pitsiverhot, joita pitikin varjella, ett\u00e4 kestiv\u00e4t kauan prinsessojen pukuihin ja morsianten huntuihin. Ja aina n\u00e4yt\u00f6ksiimme kuului laulua<\/em>. \u00c4idin loputon laulujen repertuaari oli tuottanut meiss\u00e4 lapsissa tulosta: osasimme monenlaista. Muistan hyvin, miten hienoilta kaikki vaivann\u00e4k\u00f6mme tuntui, kun mielikuvitus kultasi idean ja monet puutteet. Aikuiset istuivat ja ihmetteliv\u00e4t esityksi\u00e4mme, se oli upeaa.<\/p>\n\n\n\n

Toki j\u00e4rjestimme kes\u00e4isin jatkuvasti el\u00e4inten hautaustoimituksia suurin seremonioin puutarhassa ja Rauman kanaalin varrella<\/em>, joten tulevien taiteilijoiden (silloin vasta kolmen kuudesta) mielikuvitus sai harjoitusta ja mahdollisuuksia laukata.V\u00e4hitellen kuolleiden lintujen ja hiirten hautakumpujen ristit ottivat tilaa ja v\u00e4hensiv\u00e4t perunamaan vakoja is\u00e4n mielest\u00e4 liikaa, joten aloimme haudata talon vastaiseen puistoon kanaalin rataan. Kerran ainakin l\u00f6ydettiin kuollut kissa, ja sille j\u00e4rjestettiin k\u00e4kirjan mukainen hautaus (luettuna ja laulettuna is\u00e4lt\u00e4 lainatusta kirkkok\u00e4sikirjasta). Vanhan sillan kupeesta kanaalin rannasta kaikui l\u00e4hitaloihin lasten harras virrenveisuu: ”Joutukaa sielut, on aikanne kallis…” N\u00e4ist\u00e4 muistoista olen kertoillut paljon perheromaanissani.<\/p>\n\n\n\n

Lapsuuskodeistani viimeisin oli Laitilan suuri, komea pappila<\/em>. Siell\u00e4 se viel\u00e4 nyky\u00e4\u00e4nkin seisoo kaikkien ohikulkijoidenkin n\u00e4ht\u00e4viss\u00e4 komeana kuin vanha herraskartano omalla m\u00e4ell\u00e4\u00e4n. Sen korkea vintti antoi mahdollisuudet moneen tarkoitukseen. Min\u00e4, jo lukiotytt\u00f6 en koskaan oikein tutustunut siihen. Tied\u00e4n vain, ett\u00e4 se k\u00e4tki paljon tavaraa ja muistoja itseens\u00e4. Sinne j\u00e4iv\u00e4t ja hukkuivat syntym\u00e4- ja kastetodistukset, monet koulutodistukseni, p\u00e4iv\u00e4kirjat ja valtavat kasat piirrustuksia. ( Jopa is\u00e4ni kuoleman j\u00e4lkeen 1961 ilmi tulleet kaikille perheenj\u00e4senille varatut kaasunaamarit. Elettiin pelottavia id\u00e4n noottien aikaa.<\/em>) Vinttiin oli my\u00f6s rakennettu jo meid\u00e4n muuttaessa sinne yksi p\u00e4\u00e4tyhuone. Sen jakoivat veljeni. Molemmat hautoivat ja muhivat, mit\u00e4 ja miten tekiv\u00e4tkin, mutta molemmista tuli teologi ja kuvataiteilija. T\u00e4ll\u00e4 hetkell\u00e4 ei heist\u00e4 kumpikaan kulje en\u00e4\u00e4 t\u00e4\u00e4ll\u00e4 meid\u00e4n el\u00e4vien maassa. ( VOI, IK\u00c4V\u00c4, SUURI IK\u00c4V\u00c4 on aina v\u00e4lill\u00e4!)<\/em><\/p>\n\n\n\n

Vuodet vieriv\u00e4t ja me kasvoimme, vintit j\u00e4iv\u00e4t, mutta eiv\u00e4t unohtuneet – arvelen: kenenk\u00e4\u00e4n meid\u00e4n mielist\u00e4. <\/p>\n\n\n\n

Turkuun muutettuamme nuorena perheen\u00e4 oli sitten omien lasten vuoro<\/em> kokea vinttien j\u00e4nnitt\u00e4vyys. Asuimme ensin osoitteessa Rauhankatu 10<\/em> vanhassa, todella pitk\u00e4ss\u00e4 talossa, joka oli yht\u00e4 pitk\u00e4\u00e4 samaa kivitaloa monen katunumeron verran. T\u00e4m\u00e4 teki tietenkin mahdolliseksi sen, ett\u00e4 talojen vintit voitiin liitt\u00e4\u00e4 toisiinsa joillakin tavoilla. Niin sitten talojen lapsilauma keksi n\u00e4m\u00e4 vinttien v\u00e4liset k\u00e4yt\u00e4v\u00e4t ja ovet. Jostakin l\u00f6ydettiin avaimetkin oviin. N\u00e4in oli auki mahdollisuus suuriin seikkailuihin ja tavaroihin. Ilari juuri kertoi, ett\u00e4 joltakin vintilt\u00e4 l\u00f6ytyi joitakin Mannerheimille kuuluneita tavaroita tai kirjeit\u00e4.(?) Ehk\u00e4 olivat lasten leikkiutopioita, mutta j\u00e4nnitt\u00e4vi\u00e4 ainakin. Min\u00e4 muistan h\u00e4m\u00e4r\u00e4sti olleeni lasten mukana jossakin vintiss\u00e4 etsim\u00e4ss\u00e4 jotain. Oli pime\u00e4\u00e4 ja h\u00e4m\u00e4h\u00e4kin verkkoja, p\u00f6ly haisi ja min\u00e4 aivastelin.<\/p>\n\n\n\n

Asuimme my\u00f6s Kaskenkadulla Kaskenlinnassa<\/em>, joka seisoo Kaskenm\u00e4ell\u00e4<\/em> edelleen majestetettisena. T\u00e4m\u00e4n talon ja kulmakorttelin muiden talojen lapsilla oli monet vinttiseikkailut. Ne ovat kuitenkin jo toisen sukupolven kokemuksia ja ansaitsevat omat kertomisensa. <\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Pit\u00e4\u00e4k\u00f6 t\u00e4st\u00e4 kirjoittaa, kysyn itselt\u00e4ni, ja vastaan heti: – Pit\u00e4\u00e4! Jotakin siell\u00e4 on piiloissa viel\u00e4kin. Saattaisi tulla kirjoittamalla ulos. Siis jotakin muutakin kuin jo kertomani ihanat Kympin kirjat ja dekkarit Kattaikon vintill\u00e4 Pieks\u00e4m\u00e4ell\u00e4. Min\u00e4 olin jotenkin varhaisviisas, kun s\u00e4\u00e4stin vintilt\u00e4 jotakin muutakin kuin pokkareita. Muistan hyvin, miten talon p\u00e4\u00e4tyikkunaan oli kuollut vuosien aikana suuret m\u00e4\u00e4r\u00e4t … <\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":320,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_monsterinsights_skip_tracking":false,"_monsterinsights_sitenote_active":false,"_monsterinsights_sitenote_note":"","_monsterinsights_sitenote_category":0,"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"class_list":["post-1355","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-kirjoitukset"],"aioseo_notices":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1355","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/users\/1"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=1355"}],"version-history":[{"count":20,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1355\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":1560,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1355\/revisions\/1560"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media\/320"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=1355"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=1355"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=1355"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}