{"id":1564,"date":"2023-07-15T13:40:06","date_gmt":"2023-07-15T11:40:06","guid":{"rendered":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/?p=1564"},"modified":"2023-08-06T15:04:01","modified_gmt":"2023-08-06T13:04:01","slug":"uimareita-onhan-meita","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/2023\/07\/15\/uimareita-onhan-meita\/","title":{"rendered":"UIMAREITA -ONHAN MEIT\u00c4"},"content":{"rendered":"\n

Blogin kuva on otettu kansakoulun VI ja VII luokan oppikirjasta LUONNONTIETO, kirjoittaneet Toimi Kangasniemi, Matti Koskenniemi, Lyyli Miettinen ja Oiva Saari, 1959.<\/p>\n\n\n\n

\"\"<\/figure>\n\n\n\n

ESIPUHE eli oivallusteht\u00e4v\u00e4 lukijalle: miten kukkiva pellavapelto ja Arvi-is\u00e4ni muinaiset touhut liittyv\u00e4t uimiseen? Kun luet, vastaus kehittyy hiljakseen jo ennen kuin sen kerron.<\/strong><\/p>\n\n\n\n

Is\u00e4 kasvatti pellavaa, taivaansinisen\u00e4 kukkivaa ja tuulessa lainehtivaa pellavaa, josta h\u00e4n korjasi sadon, loukutti varret Peren saunan loukutustalkoissa, kehr\u00e4si rohtimet rukilla pellavalangaksi, kutoi langsta kangaspuilla kankaan, ihanan sinisen pellakankaan, istui ompelukoneen \u00e4\u00e4reen ja ompeli kankaasta puvun \u00e4idille. Kun t\u00e4t\u00e4 muistelen, tipahtaa ik\u00e4v\u00e4n kyynel, toinen viel\u00e4kin isompi: kunnioituksen kyynel. Ja min\u00e4 olin pikkutytt\u00f6n\u00e4 mukana.<\/p>\n\n\n\n

Uiminen on ollut minulle aina mieluisaa, vaikka ei juuri suurinta lempipuuhaani olekaan. Ensimm\u00e4inen muistikuva, joka liittyy uimiseen nousee h\u00e4m\u00e4r\u00e4n\u00e4 Vaasan l\u00e4hist\u00f6lt\u00e4 Karper\u00f6st\u00e4<\/strong> suunnilleen vuodelta 1940. Lapsuuteni perhe asui sotavuosina Vaasassa pari vuotta. <\/p>\n\n\n\n

Is\u00e4 sai joltakin paikkakunnan maanomistajalta luvan rakentaa tervapahvisauna<\/em>n ja pienen laiturin johonkin rantakaistaleelle. (Ainakin yhden tervapahvisaunan h\u00e4n rakensi viel\u00e4 t\u00e4m\u00e4n j\u00e4lkeen omalle kes\u00e4m\u00f6killemme Raumalle 1950-luvun alussa, josta kerron my\u00f6hemmin.<\/em> ) Lautakehikon p\u00e4\u00e4lle levitetty tervapahvi kuumeni helposti, kun sis\u00e4ll\u00e4 oli pieni tynnyri t\u00e4ynn\u00e4 sopivia kiuaskivi\u00e4. Tervapahvi tuoksui hyv\u00e4lle, kun se kuumeni. Minun lapsuuteeni liittyi usein raikas tervan tuoksu. T\u00e4st\u00e4 tervapahvisaunastako se alunpit\u00e4en l\u00e4hti?<\/em> <\/p>\n\n\n\n

Kuvassa alla n\u00e4kyy p\u00e4tk\u00e4 kapeaa laituria ja matalalle sijoitetun tervapahvisaunan sein\u00e4\u00e4, sek\u00e4 is\u00e4 seisomassa saunan oviaukossa, \u00e4idin Lahja-sisko makaamassa laiturilla sein\u00e4n vierustalla, Jussi-veli (n. 2,5 v) pyrkim\u00e4ss\u00e4 laiturille ja min\u00e4 (3,5 v) istumassa sein\u00e4n vieruspenkill\u00e4. Istun selk\u00e4 oudon suorana ja ilme yrmyisen\u00e4. T\u00e4m\u00e4 kuva on her\u00e4tt\u00e4nyt minun ensimm\u00e4isen lapsuusmuistoni. <\/strong>Muistan, miten selk\u00e4\u00e4ni poltti ja olin vihainen is\u00e4lle, joka k\u00e4ski minut siihen istumaan. Miksi istumaan juuri siihen, en muista. Jotain pahaa mielt\u00e4 aiheuttanutta tilanteessa oli. \u00c4iti todenn\u00e4k\u00f6isesti on ottanut kuvan. \u00c4iti ei yleens\u00e4 osannut kuvata, jotain j\u00e4i aina pois, henkil\u00f6n p\u00e4\u00e4, oli huono kuvakulma jne. <\/p>\n\n\n\n

Sauna-”laituri” oli varsin kehnon n\u00e4k\u00f6inen, siit\u00e4 puuttui lautoja. Muistan t\u00e4m\u00e4n seikan hyvin ja se n\u00e4kyy kuvassakin. <\/em>Kun laituri on n\u00e4in harva ja suuria aukkoja, ei kukaan lapsi voi astua laituria eteenp\u00e4in. T<\/em>oisin sanoen me, min\u00e4, ja Jussi varsinkin hyvin vilkkaana pikkupoikana pysyimme paimentamattakin saunan vieress\u00e4 l\u00e4htem\u00e4tt\u00e4 omille teillemme. Emme me selv\u00e4sti yksin omin voimin p\u00e4\u00e4sseet laiturillekaan. Olimme siis hyv\u00e4ss\u00e4 s\u00e4il\u00f6ss\u00e4, vaikka vanhemmat kylpiv\u00e4t ja vihtoivat.<\/p>\n\n\n\n

<\/p>\n\n\n\n

\"\"<\/figure>\n\n\n\n

<\/p>\n\n\n\n

Kuvat ovat alunpit\u00e4en isokokoisen postimerkin kokoa, siksi suurennokset ovat n\u00e4in ep\u00e4tarkkoja.<\/p>\n\n\n

\n
\"\"
T\u00e4ss\u00e4 kuvassa ehk\u00e4 n\u00e4kyy syy \u00e4rtyneisyyteeni. Selk\u00e4 on muuta ihoa tummempi. Onkohan se palanut auringossa vai onko harteillani ohut paita? T\u00e4ss\u00e4 taitaa olla syy siihen, ett\u00e4 muistan kovan polton sel\u00e4ss\u00e4ni. Harvinaista n\u00e4hd\u00e4 \u00e4itikin vedess\u00e4. Veikko-set\u00e4, Lahjan mies uittaa Jussia.<\/figcaption><\/figure>\n<\/div>\n\n\n

Viel\u00e4kin vanhempi kuva on tallella kotoa perim\u00e4ss\u00e4ni albumissa, jossa on joitakin valokuvia is\u00e4st\u00e4ni koulupoikana 1920-luvulta. Is\u00e4-Arvi k\u00e4vi oppikoulua Mikkelin Yhteislyseossa<\/em> (jossa oli ylemmill\u00e4 luokilla silloin Sylvi Kekkonenkin – perim\u00e4tiedon mukaan). Is\u00e4 oli vilkas savolainen ja jutunkertoja – siin\u00e4 olen tullut is\u00e4\u00e4ni. Is\u00e4 oli ruumiinrakenteeltaan atleettinen. Atleettiselle ruumiinrakenteelle on tyypillist\u00e4 luonnostaan voimakas hartianseutu, mutta joka sitten keski-i\u00e4ss\u00e4 ja varsinkin my\u00f6hemmin alkaa muodostua enemm\u00e4n pykniseksi py\u00f6re\u00e4-vatsaisuudeksi. Ja viisaiden vanhojen tutkijoiden mukaan n\u00e4in k\u00e4y sit\u00e4kin enemm\u00e4n, mit\u00e4 ahkerammin on nuorena harrastanut liikuntaa ja urheillut ja my\u00f6hemmin j\u00e4\u00e4tt\u00e4nyt sen. Kukas ei sitten j\u00e4tt\u00e4isi keski-i\u00e4n kiireess\u00e4 ja vanhuuden vaivoissa!<\/p>\n\n\n

\n
\"\"<\/figure>\n<\/div>\n\n\n

Kuvassa ylh\u00e4\u00e4ll\u00e4 on is\u00e4 arvelujeni mukaan oppikoulun lukiokavereittensa kanssa jossakin Mikkelin vesien uimalaitoksen hyppytornissa. (Olisipa hauska tiet\u00e4\u00e4, ket\u00e4 kuvan muut pojat ovat.) Is\u00e4 kuvan vasemmassa laidassa <\/strong>on selke\u00e4sti aika uskalias sen ajan uima-asuja ajatellen. Mielest\u00e4ni h\u00e4n ei ole t\u00e4ss\u00e4 pelk\u00e4st\u00e4\u00e4n leikkis\u00e4 ja hyv\u00e4ntuulinen, vaan jopa hiukan ”koketeeraa” kuvaajalle. H\u00e4nen lis\u00e4kseen vain yksi poika nauraa, muut ovat jokseenkin vakavia ja yksi ei taida omistaa uimahousujakaan, mutta korvaa puutteen olemalla kovasti reteesti samaa porukkaa. T\u00e4ss\u00e4 vaiheessa is\u00e4 oli l\u00e4hes laihapoika. Mutta niinkuin n\u00e4kyy h\u00e4n oli ik\u00e4tovereittensakin joukossa suhteellisen pienikokoinen ja lyhytraajainen savolaiseen tapaan eli ”takapuoli laahaa melkein maata”.<\/p>\n\n\n\n

Is\u00e4 rakasti kaikenlaisia vesi\u00e4: merta ja j\u00e4rvi\u00e4. Joskus kyll\u00e4kin tuntui, ett\u00e4 h\u00e4n halusi niin paljon vesien \u00e4\u00e4relle siit\u00e4 syyst\u00e4, ett\u00e4 kalastaminen oli taatusti h\u00e4nen lempipuuhiaan. Orponappulana h\u00e4n oli (muistaakseni) 13-vuotiaasta nassikasta asti tukkihommissa<\/strong> Savon vesill\u00e4. H\u00e4nen vanhassa albumissaan 1920-luvulta alkaen on yksi kuva, jossa erottaa h\u00e4m\u00e4r\u00e4sti sanat Valamon<\/strong> vesill\u00e4. Siin\u00e4 is\u00e4 lippalakki silmill\u00e4 seisoo tukilla uittokeksin kanssa. Seisoo varmasti kuin muutkin kaverit vierell\u00e4. En muista en\u00e4\u00e4, kuka kertoi minulle is\u00e4n tukkipojan t\u00f6ist\u00e4. Se saattoi olla vanha Pieks\u00e4m\u00e4en Ida-mummo eli kasvatus\u00e4iti. Is\u00e4 itse ei koskaan kertoillut yht\u00e4\u00e4n mit\u00e4\u00e4n lapsuudestaan tai nuoruudestaan, ylip\u00e4\u00e4t\u00e4\u00e4n taustoistaan. Kaikki tieto on pit\u00e4nyt tulla muualta.- Min\u00e4 maalasin kerran – luultavasti 1970-luvun lopussa kolmen neliskanttisen ty\u00f6n sarjan is\u00e4ni muistolle. Yksi niist\u00e4 maalauksista on nimelt\u00e4\u00e4n ”Tukkipoika”.<\/em> (Miss\u00e4h\u00e4n ovat nyt?)<\/p>\n\n\n\n

Tukkien uitolla h\u00e4n oli ansaitsemassa koulurahoja, koska Amerikan Edla-\u00e4idin<\/strong> l\u00e4hett\u00e4m\u00e4t dollarit eiv\u00e4t riitt\u00e4neet. T\u00e4t\u00e4kin pitemp\u00e4\u00e4n, vuosia eteenp\u00e4in aina yliopistolukuihin asti is\u00e4 kalasti <\/em>samoilla Savon vesill\u00e4 ja myi kalansaaliinsa. N\u00e4in saatu tulo 1920-30-lukujen vaihteessa ei toki <\/strong>riitt\u00e4nyt kalliiseen el\u00e4miseen ja opiskeluun Helsingiss\u00e4, mutta alkua se oli.<\/p>\n\n\n\n

J<\/strong>os oli niin paljon vesien \u00e4\u00e4rell\u00e4 ja eli vesien annista, niinkuin is\u00e4ni, olen aivan varma, ett\u00e4 h\u00e4n my\u00f6s oli hyv\u00e4 uimari, vaikka taitojaan ei siin\u00e4 erityisesti esitellytk\u00e4\u00e4n. Lapsuudessa ei n\u00e4it\u00e4 vanhempien asioita noteeraa ja nuorena on niin itse\u00e4\u00e4n ja omia ongelmiaan t\u00e4ynn\u00e4, ett\u00e4 vanhempien uimatavat eiv\u00e4t juuri kiinnosta. <\/p>\n\n\n\n

Uimisen taidon ja suuren rakkauden vesiin, suuriin j\u00e4rvien ja merien selkiin min\u00e4 olen perinyt. Kun niit\u00e4 ei meid\u00e4n lapsuudessa aina 10 vuotiaaksi asti ollut, keksittiin<\/em> me lapset – todenn\u00e4k\u00f6isesti min\u00e4, joukon vanhin – uimavedet itse<\/strong>. Karjala Tl.<\/em> oli pieni maalaiskunta Myn\u00e4m\u00e4en <\/em>ja Yl\u00e4neen<\/em> vieress\u00e4. Muuta vikaa ei sielt\u00e4 j\u00e4\u00e4nytk\u00e4\u00e4n mieleeni kuin kertakaikkinen vedett\u00f6myys. <\/em>Ei yht\u00e4\u00e4n kunnon uimapaikkaa koko pit\u00e4j\u00e4ss\u00e4, ainakaan lasten ulottuvissa. <\/p>\n\n\n\n

Kyl\u00e4n toisella laidalla oli suuri Laurilan talo<\/em>, jonka laakean peltoaukean laidalla kulki ojapahanen, kulju<\/strong>. Siin\u00e4 kuljussa me Vehmalaisten kyl\u00e4n lapset ja pappilan lapset k\u00e4vimme uimassa. Tummaksi v\u00e4rj\u00e4ytyneen\u00e4, puolimetri\u00e4 syvimm\u00e4lt\u00e4 kohdaltaan ja viisi metri\u00e4 leveimm\u00e4lt\u00e4 kohdaltaan kulki vesi hitaasti, ja joskus haiskahtikin. Mutta meille se oli uimapaikka. Pojille tietysti riitti alushousut ja me tyt\u00f6t kiinnitimme aluspaidat hakaneulalla haaroista yhteen, pienimmill\u00e4 oli viel\u00e4 kuukkuhousut: kaikilla oli sopiva uimapuku.<\/p>\n\n\n\n

Voi sit\u00e4 kirkumisen ja l\u00e4tkimisen iloa aina siihen asti, ett\u00e4 joku viisas aikuinen kielsi sen, todenn\u00e4k\u00f6isesti tulehdusten pelossa. Ehk\u00e4 iilimatoja<\/em> alkoi olla liikaa. Meille lapsille tuli vaikea tilanne: mist\u00e4 l\u00f6ytyisi uimapaikka. Kotoa pappilasta oli t\u00e4nne halki kyl\u00e4n aika matka ja uimareisumme olivatkin venyneet pitkiksi, vaikka oli tietysti ev\u00e4it\u00e4kin mukana. Siin\u00e4 vaiheessa sain oivalluksen: miksi emme voisi uida Larilan vehn\u00e4pellossa – paremman puutteessa?<\/strong><\/p>\n\n\n\n

Muistan, ett\u00e4 olin joskus senverran kokeillut sit\u00e4, ett\u00e4 tiesin sen tunteen, kun juoksi lujaa, uintiliikkeit\u00e4 tehden k\u00e4det ylh\u00e4\u00e4ll\u00e4 halki pellon, niin viljant\u00e4hk\u00e4t sipaisivat ihoa kainaloihin asti kuin veden aallot vaan. L\u00e4hdettiin juoksentelemaan lapsilauma viljasarkaa sinne t\u00e4nne. Huusimme riemusta, t\u00e4hk\u00e4t kutittivat ihanasti. Riemua lis\u00e4si edess\u00e4 suuri, kauniisti lainehtiva uimasarka<\/strong>. Oli ulottuvuutta pahaiseen kuljuun verrattuna. Mutta viljaa lakosi enemm\u00e4n kuin pahassa ukkosmyrskyss\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

<\/p>\n\n\n\n

\"\"<\/figure>\n\n\n\n

Yll\u00e4 oleva Carl Larssonin t\u00e4ydellinen akvarelli ( Unikkoja, 1884 ) kuvaa osaa siit\u00e4 ihanasta tunteesta, jota koin viljapeltouinnissa. Voin kuvitella ja tunteakin pienen pojan<\/strong> kulkemassa olkalaukkuineen pitkin kedon reunaa, kun valo on suurta ja maailma nautinnollisen kaunis. <\/strong>T\u00e4m\u00e4 suurenmoinen taideteos v\u00e4lill\u00e4 virkist\u00e4\u00e4 ja antaa ehk\u00e4 lukijalle samantapaisia el\u00e4myksi\u00e4 ja kutituksia kainaloon kuin minun lapsuuteni viljapellon vehn\u00e4nt\u00e4hk\u00e4t.<\/strong><\/p>\n\n\n\n

Muistan, ett\u00e4 t\u00e4t\u00e4 viljapeltouimisen iloa jatkui enemm\u00e4n kuin yksi kerta. Kun Laurilan talonv\u00e4ki n\u00e4ki lasten tekem\u00e4n tuhon lakoontuneessa vehn\u00e4pellossaan, oli talossa v\u00e4hint\u00e4in aikamoinen ja oikeutettu kiukun tunnelma. Kun viel\u00e4 n\u00e4htiin, ett\u00e4 lapset olivatkin pappilasta, voin arvata is\u00e4nt\u00e4v\u00e4en ristiriitaisen pahanmielen. Talonv\u00e4ki oli aktiivisia seurakuntaihmisi\u00e4 ( ja taisivat autta meit\u00e4 viel\u00e4 ottamalla sota-aikoina meid\u00e4n serkkuja Helsingist\u00e4 sotalapsiksi.) Miten he ottivat yhteytt\u00e4 meille, en muista, mutta sit\u00e4kin paremmin muistan is\u00e4n puhuttelun ja vaatimuksen menn\u00e4 paikan p\u00e4\u00e4lle pyyt\u00e4m\u00e4\u00e4n anteeksi is\u00e4nn\u00e4lt\u00e4.<\/strong> Seisoin joidenkin kanssa (Jussi ehk\u00e4 ja joku muu) maahan sotketulla viljapellolla Laurilan is\u00e4nn\u00e4n korkean hahmon edess\u00e4, aurinko paistoi kirkkaasti silmiin ja olin surkea anteeksianeleva maanmatonen. Sanat ovat unohtuneet, mutta sen hetken olo ei. Alle 7-vuotiaana ei viel\u00e4 ymm\u00e4rt\u00e4nyt oman tekonsa todellista tuhoa sota-aikojen niukkuudessa. Is\u00e4 oli erityisvihainen, niinkuin h\u00e4n aina oli, jos\/kun aiheutimme muillekin kuin kotiv\u00e4elle pahaa. (Olihan niit\u00e4 kertoja muitakin, esimerkiksi, kun k\u00e4vimme omenavarkaissa oikein \u00e4mp\u00e4rin kanssa.) ”Papinkakarat ne kyll\u00e4 osaavat!”<\/strong><\/p>\n\n\n\n

Edell\u00e4 kerrotut asiat muistan aika hyvin, ja n\u00e4iden lis\u00e4ksi kukkivan pellavapellon<\/strong><\/em>, sen lainehtivan sinen. Jos viel\u00e4 joskus n\u00e4kisikin t\u00e4m\u00e4n pellavapellon loivien aaltojen kirkkaansinisen v\u00e4rin keinuvan tuulessa, tuntisinko samaa niin syv\u00e4\u00e4 kauneutta, ett\u00e4 siihen olisi pakko p\u00e4\u00e4st\u00e4 itse mukaan? T\u00e4m\u00e4 voimakas tunne-el\u00e4mys pureutui syv\u00e4lle lapsuuteeni. Se j\u00e4i ihmisten mieliin, ei vain minun, koska niin monissa kirjoituksissa ja muistelmissa mainitaan siit\u00e4. <\/em>Minun lempiv\u00e4reihini ei kuulu sininen, mutta luonnonkukkien sininen, esimerkiksi kissankellojen ja lemmikkien, voiko kukaan olla pit\u00e4m\u00e4tt\u00e4 niist\u00e4. Kuitenkin pellavankukan sininen on viel\u00e4kin t\u00e4ydellisempi. Se vie jalat alta. Voiko Suomen luonto tuottaa jotain t\u00e4t\u00e4kin lumoavampaa? Ja sitten teen tunnustuksen, joka vasta aikuisena alkoi ihmetytt\u00e4\u00e4 itse\u00e4ni.<\/p>\n\n\n\n

Ehk\u00e4 parinakin kes\u00e4n\u00e4 min\u00e4 k\u00e4vin uimassa yksin pellavapellossa. K\u00e4vin yksin, koska tiesin tekoni eritt\u00e4in pahaksi. En kuitenkaan kokenut syyllisyytt\u00e4.<\/em> T\u00e4h\u00e4n t\u00e4ytyy olla selityksen\u00e4 se, ett\u00e4 kehittyv\u00e4 omatuntoni ei ollut viel\u00e4 siin\u00e4 vaiheessa valmis – kuten se ei yleens\u00e4 lapsella ennen 8-9 vuoden ik\u00e4\u00e4 ole valmis. Jos lapsen viettitarve on kyllin suuri, niin kuin minulla oli, se voittaa ylivoimaisesti pahanteon aiheuttaman syyllisyyden tunteen. En muista, miss\u00e4 t\u00e4m\u00e4 pellavapelto oli, mink\u00e4 talon mailla. Saattoi se olla meid\u00e4n, pappilan omakin. Oli ehk\u00e4 minun onneni, ett\u00e4 en koskaan j\u00e4\u00e4nyt t\u00e4st\u00e4 kiinni. Muistotkin ovat aika h\u00e4m\u00e4ri\u00e4…<\/p>\n\n\n\n

Kun muutettiin Raumalle suurten vesien \u00e4\u00e4relle, oli ylt\u00e4kyllin uimapaikkoja. Olen kertonut eri yhteyksiss\u00e4 monia kertoja n\u00e4ist\u00e4 Rauman merikokemuksista. Siit\u00e4 huolimatta voin viel\u00e4 kertoa joitakin hajanaisia muistoja omalta ja itse rakennetulta kes\u00e4m\u00f6kilta <\/em>Rauman Mustalahdessa<\/strong>. Meill\u00e4 oli is\u00e4nn\u00e4n ”vuokraamalla” ( 50 v ilmaiseksi) tontilla komea kes\u00e4m\u00f6kki ja pitk\u00e4 ranta t\u00e4ysin yksin\u00e4isell\u00e4 er\u00e4maakaistaleella. Siell\u00e4 harrastivat 6+2 henke\u00e4 kaikkea ihanuutta, mit\u00e4 nyt mieleen tuli siihen aikaan. K\u00e4\u00e4rmeit\u00e4kin riitti. Uimme tietysti v\u00e4h\u00e4n v\u00e4li\u00e4. Vesi oli kirkasta kuin kristalli, suuresta avomerest\u00e4 erotti vain pieni suntti. Vieraita riitti kaupungista, ja sukulaisia k\u00e4vi varmaan taukoamatta. Is\u00e4 rakensi tietysti ensimm\u00e4isen\u00e4 rantaan tervapahvisaunan. Se h\u00f6yrysi lakkaamatta. Kalaa nousi lahdesta ja rantagrilli oli aina kuumana. Oli se is\u00e4lle varmaan kaiken ilon t\u00e4yttymyksen aikaa! <\/p>\n\n\n\n

Me lapset pullikoimme vedess\u00e4. Todenn\u00e4k\u00f6isesti vain nuorimmat, Tapani<\/em> ja pikkuinen Aulikki <\/em>eiv\u00e4t oppineet uimaan. Tuupu<\/em> sisko oli hyv\u00e4 kellumaan, py\u00f6re\u00e4 maha senkun pompotti pinnalla. Meid\u00e4n susikoiralla, Nallella<\/em> oli aina hirmunen h\u00e4t\u00e4 laskea lapsia, olivatko tallella. <\/strong>Sen p\u00e4\u00e4 vipatti edestakas jokaisen pinnalle nousevan p\u00e4\u00e4n, pullean vatsan ja kantap\u00e4\u00e4n v\u00e4lill\u00e4, eik\u00e4 se ressukka ymm\u00e4rt\u00e4nyt kuin pitk\u00e4n ajan oppimisen kuluttua, ett\u00e4 jos lapsen p\u00e4\u00e4 painuu veden alle, ei se ole viel\u00e4 h\u00e4d\u00e4n merkki. Nalle oli aina sataprosenttisen varma lastenvahti. <\/strong>\u00c4iti j\u00e4tti sen huostaan pihamaan hiekkakeh\u00e4\u00e4n pienen Aulikki-siskonkin. Jos lapsi konttasi pois, raahasi Nalle h\u00e4net kauluksesta takaisin. Nalle oli pakko pit\u00e4\u00e4 kiinni aina, kun mentiin uimaan. Kun sitten \u00e4iti <\/em>joskus ehti veteen, Nallen h\u00e4t\u00e4 oli raivokasta. Se tempoi itsens\u00e4 vapaaksi ja juoksi mereen kiskomaan nutturasta \u00e4idin maihin. T\u00e4st\u00e4 ei ollut poikkeusta, koska Nallen mielest\u00e4 emon on oltava rannalla laskemassa lapsiaan. Kunnes \u00e4iti v\u00e4syi. ”Kai minullakin olisi oikeus k\u00e4yd\u00e4 uimassa!” Niinp\u00e4 Nalle joutui uimatauoiksi aina j\u00e4\u00e4m\u00e4\u00e4n sis\u00e4lle.<\/p>\n\n\n\n

Raumalla oli siihen aikaan Poroholman uimalaitos.<\/em> K\u00e4vin parina vuonna loppukes\u00e4st\u00e4 ja syksyll\u00e4 siell\u00e4 uimassa Seija <\/em>yst\u00e4v\u00e4n kanssa. Kes\u00e4uimarit ja uimakoulut olivat jo loppuneet ja portit suljettu. Jollakin konstilla me p\u00e4\u00e4simme korkean lauta-aidan yli tai ali uimakoppialueen ja laitureiden alueelle. Silloin min\u00e4 varmaan eniten opin uimisesta, kun sain itsekseni harjoitella. En koskaan opetellut kloorausta, vaan uin sammakkouintia voimakkain potkuin. Koska minulla on ollut aina vahvat jalkavoimat, opin potkimalla etenem\u00e4\u00e4n kai aika lujaa, koska en ole oikeastaan milloinkaan tavannut uintireisuillani tavallista uimaria, joka uisi ohitseni. Olin suorittanut tietenkin uimakandidaatin tutkinnon samaisessa Poroholmassa, jolloin totesin, ett\u00e4 pakollisia hyppyj\u00e4 enemp\u00e4\u00e4 en uskalla ja osaa hyp\u00e4t\u00e4. Mutta tavallisesta rintauinnista nautin.<\/em> Sitten tuli syksy ja vesi meni \u00f6isin j\u00e4\u00e4hileille. P\u00e4iv\u00e4 kuivasi ja hajotti kiteet, mutta tietenkin vesi laski l\u00e4mp\u00f6tilaltaan alas. Me k\u00e4vimme uimassa koulun loputtua my\u00f6h\u00e4iseen syksyyn, ehk\u00e4 per\u00e4ti talven alkuun. Muistan, miten tuntui mahtavalta uida j\u00e4\u00e4hileiden seassa. Sellaisen yksityiskohdan muistan, ett\u00e4 uimapaikan edess\u00e4 oli kiinnitettyn\u00e4 joitakin tukkeja n\u00e4ytt\u00e4m\u00e4\u00e4n alueen rajoja, me nousimme tukeille ja: sukelsimme j\u00e4\u00e4kylm\u00e4\u00e4n veten. Sellainen sukellus oli upeaa. Muistan sen tunteen viel\u00e4kin. Se vastasi nykyist\u00e4 avantouintia.<\/em><\/p>\n\n\n\n

Uimiseen liittyvi\u00e4 muistokuvia on el\u00e4m\u00e4n varrelta vaikka kuinka paljon, mutta tuskin niin yll\u00e4tt\u00e4vi\u00e4, ett\u00e4 ket\u00e4\u00e4n kiinnostaisivat. <\/p>\n\n\n\n

<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

Blogin kuva on otettu kansakoulun VI ja VII luokan oppikirjasta LUONNONTIETO, kirjoittaneet Toimi Kangasniemi, Matti Koskenniemi, Lyyli Miettinen ja Oiva Saari, 1959. ESIPUHE eli oivallusteht\u00e4v\u00e4 lukijalle: miten kukkiva pellavapelto ja Arvi-is\u00e4ni muinaiset touhut liittyv\u00e4t uimiseen? Kun luet, vastaus kehittyy hiljakseen jo ennen kuin sen kerron. Is\u00e4 kasvatti pellavaa, taivaansinisen\u00e4 kukkivaa ja tuulessa lainehtivaa pellavaa, josta … <\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":1608,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_monsterinsights_skip_tracking":false,"_monsterinsights_sitenote_active":false,"_monsterinsights_sitenote_note":"","_monsterinsights_sitenote_category":0,"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"class_list":["post-1564","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-kirjoitukset"],"aioseo_notices":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1564","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/users\/1"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=1564"}],"version-history":[{"count":23,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1564\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":1619,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/1564\/revisions\/1619"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media\/1608"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=1564"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=1564"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=1564"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}