{"id":1614,"date":"2023-08-19T18:35:20","date_gmt":"2023-08-19T16:35:20","guid":{"rendered":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/?p=1614"},"modified":"2023-09-17T13:48:23","modified_gmt":"2023-09-17T11:48:23","slug":"kiduttajakarpanen-ja-korea-kotilo","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/2023\/08\/19\/kiduttajakarpanen-ja-korea-kotilo\/","title":{"rendered":"MUMMONKIDUTTAJA JA KOREA KOTILO"},"content":{"rendered":"\n
    \n
  1. YHDEN K\u00c4RP\u00c4SEN T\u00c4HDEN<\/strong><\/li>\n<\/ol>\n\n\n\n

    Alkukes\u00e4ll\u00e4 iloitsin, ett\u00e4 ei n\u00e4y k\u00e4rp\u00e4si\u00e4, ei sitten mink\u00e4\u00e4nlaisia \u00f6t\u00f6k\u00f6it\u00e4 kiusaamassa, muualla kuin kuolleina ikkunalasien v\u00e4liss\u00e4. Sitten kerran oli aikainen aamu, aurinko vasta noussut ja utuinen usva leijui pellon p\u00e4\u00e4ll\u00e4 lainehtien. Se oli noussut sumuksi yl\u00f6s ikkunoihin asti. Niist\u00e4 ei n\u00e4kynyt ulos kokonaiseen tuntiin. Sitten \u00e4kki\u00e4 kullanv\u00e4rinen aurinko sinkautti s\u00e4ngyn ymp\u00e4rille kirkkaita s\u00e4teit\u00e4. Ne riemastuttavat. Aina ne tekiv\u00e4t niin. Tietysti nukun t\u00e4m\u00e4n y\u00f6tt\u00f6m\u00e4n y\u00f6n ajan <\/em>s\u00e4lekaihtimet ylh\u00e4\u00e4ll\u00e4, n\u00e4hd\u00e4kseni makuuhuoneen ”maaseutuikkunan” maiseman – vastakohtana toinen ikkuna, kaupunki-ikkuna eli kivier\u00e4maan n\u00e4kyj\u00e4. Mutta nyt kutitti joku muukin pohkeita kuin auringons\u00e4de. Kutitti ja tanssiskeli edestakas. Heilautin jalkaa, tanssi vaan siirtyi toiseen paikkaan. Yltyi riehakkaaksi, ja min\u00e4 raapaisin jalkaa, mutta kun samassa p\u00f6risi korvanlehdell\u00e4, tunsin jo hyvin vihulaisen \u00e4\u00e4nen, joka alkoi tosissaan \u00e4rsytt\u00e4\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

    Toinen k\u00e4si korvalla yritin nukkua t\u00e4ss\u00e4 suloisessa auringonnousussa. Alkukes\u00e4n suuri valo on parantava ja voimia antava kokemus, sen tunnistavat ihmisen kaikki solut. Min\u00e4 olisin vaikka halunnut valvoa jokaisessa auringonnousussa ja vain nauttia, mutta sellaiseen ei vanhuksen voimat riit\u00e4. Olen aina rakastanut auringon nousuja. Joku joskus oletti, ett\u00e4 taiteilijana maalaan mielell\u00e4ni iltaruskoja. Kaikkea muuta. Jostakin kumman syyst\u00e4 en niist\u00e4 erityisemmin v\u00e4lit\u00e4. Olen aamuihminen muutenkin. Yleens\u00e4 lekottelen ja nautin, kun aurinko kiipee pitkin kylke\u00e4 ja pys\u00e4htyy hartioille l\u00e4mmitt\u00e4m\u00e4\u00e4n. Se tavoittaa viel\u00e4 posken ennenkuin pujahtaa ikkunan puitteisiin.<\/p>\n\n\n\n

    Muistan matkoilta kaksi tapausta. Santorinin saarella on Oian auringonlasku turistitapahtuma, jonne kaikki ainakin kerran haluavat. Min\u00e4kin k\u00e4vin, mutta en vaikuttunut. Samalla matkalla olin tulossa laivalla Ateenan Pireuksesta Kreetalle y\u00f6laivalla. Se oli jo sin\u00e4ns\u00e4 aikamoinen kokemus vanhalla ja r\u00e4hj\u00e4ll\u00e4 laivalla. Nousin aikaisin, ennen auringon nousua ja kiipesin laivan sille kannelle, josta n\u00e4ki V\u00e4limerell\u00e4 suoraan it\u00e4\u00e4n. Seisoin melkein varpaillani ja kurkotin, kun n\u00e4in pilvett\u00f6m\u00e4lt\u00e4 taivaalta aamun kajoa. En uskaltanut k\u00e4\u00e4nt\u00e4\u00e4 katsettani pois taivaanrannan kultaa hehkuvasta viivasta. Taakseni tuli muitakin. Kuulin kieli\u00e4, joita en ymm\u00e4rt\u00e4nyt. Kultainen viiva taivaanrannassa leveni. Ja <\/em><\/strong>\u00e4kki\u00e4, kun aika oli t\u00e4ysi, se kasvoi nopeasti ja siit\u00e4 kehittyi silmin n\u00e4hden kullanpunaisena hehkuva tulipallo, joka pulpahti pintaan!<\/em> Vauu! Silmiin koskevan kirkas j\u00e4ttil\u00e4ispallo. Se nousi suuren meren sylist\u00e4 kuin olisi tehnyt pienen pulpahduksen – niinkuin sukeltaja nousee pulpahtaen pintaan. Jos oikein tarkkaan katsoi, n\u00e4ki, miten merivesi ymp\u00e4rill\u00e4 hiukan roiskahtikin. Nauroin \u00e4\u00e4neen.<\/p>\n\n\n\n

    Takaani kuului naisten puhetta. K\u00e4\u00e4nnyin ja n\u00e4in kaksi kansannaista. He osoittivat itse\u00e4\u00e4n ja sanoivat kauniisti hymyillen minulle: ”Creece, Creece!”. Ymm\u00e4rsin, ett\u00e4 he olivat kreetalaisia. Hyvin usein kreetalainen sanoo, ettei ole kreikkalainen, vaan kreetalainen. Olen oppinut ymm\u00e4rt\u00e4m\u00e4\u00e4n heid\u00e4n historiastaan, ett\u00e4 he ovat joutuneet korostamaan omaa kreetalaisuuttaan lukemattomissa Kreikan sotatilanteissa, joissa saari on ollut monen vieraanvallan alla. Identiteeti on suuntautunut omaan kotisaareen, ei koko nykyiseen Kreikkaan.<\/p>\n\n\n\n

    Mutta nyt t\u00e4m\u00e4n aamun vihulainen viuhahteli ymp\u00e4rill\u00e4ni sellaisella nopeudella, ett\u00e4 en ehtinyt edes n\u00e4hd\u00e4. Se intoili, teki spiraaleja yl\u00e4puolellani ja inahteli kuin itikka. Sen kuulin. (K\u00e4rp\u00e4nenkin inahtaa, kun sit\u00e4 oikein sopivasti huitaisee – tai sitten se saattoi olla jo muuten sekaisin.) Ei auttanut muu kuin nousta. Mit\u00e4\u00e4n k\u00e4tt\u00e4 pitemp\u00e4\u00e4 ei edes kannata aamulla harkita, on paikat niin j\u00e4ykk\u00e4n\u00e4. Jos lehti on jo tullut, sen lukeminen on aina hy\u00f6dyksi. Ja usein aikainen lehdenluku nukuttaakin uudelleen.<\/p>\n\n\n\n

    Tuntuu l\u00e4hes h\u00e4pe\u00e4lliselt\u00e4 tunnustaa, ett\u00e4 joutuu valvomaan yhden k\u00e4rp\u00e4sen t\u00e4hden.<\/em> Niin vain k\u00e4vi, ett\u00e4 kello 5 aamun kirkkaissa s\u00e4teiss\u00e4 sel\u00e4ll\u00e4 maaten luin Turun Sanomat. V\u00e4liin huitaisin kiukkuista kiduttajaani. Mit\u00e4 enemm\u00e4n huidoin, sit\u00e4 riehakkaammaksi se k\u00e4vi. Se p\u00f6rr\u00e4si ja surrasi jo p\u00e4\u00e4n ymp\u00e4rill\u00e4 ja \u00e4nki p\u00e4\u00e4h\u00e4n tukan alle. Tuntui silt\u00e4, ett\u00e4 t\u00e4m\u00e4 k\u00e4rp\u00e4nen oli jotain kiusaaja-kiduttajan sukua ja varmaan nautti saadessaan t\u00e4m\u00e4n luomakunnan kruunun tolaltaan. Se oli viisas ja \u00e4nki nen\u00e4n alle, kaulan hikiseen kohtaan ja y\u00f6paidan hiha-aukosta. <\/strong><\/p>\n\n\n\n

    Minua ei muu en\u00e4\u00e4 lohduttanut kuin ajatus hirve\u00e4st\u00e4 kuolemasta, suuresta l\u00e4isk\u00e4hdyksest\u00e4, josta ei tappajan tyydytyst\u00e4 puuttuisi.<\/em> <\/strong>Mutta ei auttanut kuin nousta aamutoimiin, sy\u00f6d\u00e4 aamiainen ja aloittaa p\u00e4iv\u00e4n ty\u00f6t. Oli kiirett\u00e4 ja kiusaaja unohtui. Parvekkeen ovi oli auki ja liikenteen melu rikkoi p\u00e4iv\u00e4n pienet \u00e4\u00e4net. Mutta kun ilta tuli ja min\u00e4 istuin nukuksissa tuolissa odottaen elokuvan alkamista, joku taas kutitti korvan alta. – Sin\u00e4 riivi\u00f6! Nyt sinut tapan, Hain komerosta vanhan k\u00e4rp\u00e4sl\u00e4tk\u00e4ni<\/em> – ensi kertaa t\u00e4n\u00e4 kes\u00e4n\u00e4. Huono l\u00e4tk\u00e4: liian lerppu! Mutta kun ei muutakaan ole… Jahti alkoi. Huidoin ja seurasin salamana sujauttelevaa ja suurta p\u00f6rin\u00e4\u00e4 pit\u00e4v\u00e4\u00e4 \u00f6t\u00f6kk\u00e4\u00e4 niin hurjana, ett\u00e4 olin kaatua, min\u00e4 kun olen itse niin huojuvaa sorttia. K\u00e4rp\u00e4nen taisi v\u00e4sy\u00e4, ainakin piiloutui hetkeksi ja min\u00e4 sain keskitty\u00e4 elokuvaan. Kunnes taas uudella innolla ja entist\u00e4 suuremmalla p\u00f6rin\u00e4ll\u00e4 \u00e4nki suoraan vasempaan korvaani. <\/p>\n\n\n\n

    Nyt olin kyllin kyps\u00e4 suunnittelemaan sumanloukkua mill\u00e4 tavalla tahansa. En jaksa en\u00e4\u00e4 valvoa yhden k\u00e4rp\u00e4sen t\u00e4hden. MIT\u00c4 TEEN? <\/em><\/p>\n\n\n\n

    Silloin muistin ainakin yhden v\u00e4ltt\u00e4miskeinon: k\u00e4rp\u00e4nen tulee valoa kohti. Jospa se j\u00e4isi vessaan y\u00f6ksi, kun j\u00e4t\u00e4n sinne valot palamaan. Tein niin. Oli vaikea saada unta pienen vihulaisen pelossa. V\u00e4lill\u00e4 jo tuntui, ett\u00e4 se oli kaivautumassa uniapneamaskin niskanauhan alle, mutta eip\u00e4 ollutkaan. Se lenteli autuaan onnellisena ja tiet\u00e4m\u00e4tt\u00f6m\u00e4n\u00e4 petetyksi tulemisestaan kahden vessan valon ymp\u00e4rill\u00e4, l\u00e4mmitteli niiden s\u00e4teiss\u00e4 ja unohti minun kiduttamiseni. Siis, sen pituinen se!<\/p>\n\n\n\n

    Ja voi sit\u00e4 rauhan ihanuutta, kun sain nukkua taas ilman kiduttajaa! (K\u00e4rp\u00e4sell\u00e4 taitaa olla sellainen itsesuojeluvaisto, ett\u00e4 se ei paistu ja k\u00e4rvenny voimakkaassa valossa.)<\/p>\n\n\n\n

    <\/p>\n\n\n\n

    2. KOREA KOTILO TULEE KYL\u00c4\u00c4N, MUTTA KUINKAS SITTEN K\u00c4VIK\u00c4\u00c4N?<\/strong><\/p>\n\n\n\n

    L\u00e4hdin mets\u00e4\u00e4n rentoutumaan. Olivat taas kasvaneet mets\u00e4 ja puut, ja nautinto vain suurentunut. Puut seisoivat hiljaa ja min\u00e4kin kuuntelin. Hiljaisuus ja kauneus, ihmisen parhaat hoitajat. Poimin kukkia rattaat t\u00e4yteen, kotona niit\u00e4 riitti moneen maljakkoon. Huoneissa tuoksui mets\u00e4lle, kostealle vihre\u00e4lle mets\u00e4lle. <\/p>\n\n\n\n

    <\/p>\n\n\n\n

    \"\"<\/figure>\n\n\n\n

    <\/p>\n\n\n

    \n
    \"\"<\/figure>\n<\/div>\n\n\n

    Istuin p\u00f6yd\u00e4n \u00e4\u00e4ress\u00e4, kun jotakin kopsahti p\u00f6yd\u00e4lle.<\/em> Se oli kaunis py\u00f6re\u00e4 kotilo. Ihmeellist\u00e4, ett\u00e4 en ollut edes el\u00e4m\u00e4ss\u00e4ni n\u00e4hnyt samanlaista. Tai jos olin, en muistanut en\u00e4\u00e4.Tuskin se mik\u00e4\u00e4n erikoisuus oli; min\u00e4 en tunne luonnon pienel\u00e4imi\u00e4 kovinkaan hyvin. Kotilo muodostaa spiraalin kuin kauniin rintakorun, joka kiertyy keskipisteest\u00e4 v\u00e4hitellen kasvaen ja suureten reunoja kohti. Mutta nyt etana pysyttelee m\u00f6kiss\u00e4\u00e4n, jos el\u00e4\u00e4k\u00e4\u00e4n, ajattelin. Saattoi loukatakin itsens\u00e4, kun kopsahti kukista p\u00f6yd\u00e4lle. Turha pelko! Pian kotilosta ojentui etanan n\u00e4k\u00f6ist\u00e4: valtavat sarvet ensin, sitten p\u00e4\u00e4, siin\u00e4kin pienet sarvet ja hitaasti l\u00f6ll\u00f6\u00e4 limamaista vartaloa. Varsin \u00e4ll\u00f6tt\u00e4v\u00e4 otus! En ole ikin\u00e4 siet\u00e4nyt mink\u00e4\u00e4nlaisia etanoita, en n\u00e4in kauniskoteloistakaan. Vaikka kuinka muistuttaisi upeaa Knossoksen kilpe\u00e4.<\/em><\/p>\n\n\n\n

    Muistan, kuinka yhdell\u00e4 Kreetan matkalla Kalivesiss\u00e4 <\/em>minulla oli tapana aamuisin l\u00e4hte\u00e4 kierrokselle, viem\u00e4ll\u00e4 kedonkukkia juuri l\u00f6yt\u00e4m\u00e4\u00e4ni ihastuttavaan vanhaan ja raunioituvaan kappeliin. Kappeli sijaitsi autiolla rannalla, jolla sitten tulevien vuosien aikana kuitenkin tapahtui monenlaista ( vaikka yhden kirjan verran.) Rantaan vei kappelin sivu kapea hiekkatie. Hiekka oli korkeiden pensaiden varjossa aamuisin kauan kosteaa. Mutta se oli kuin kuvioitua pitsi\u00e4.<\/strong> Katselin sit\u00e4 ensi kertaa enk\u00e4 ollut uskoa silmi\u00e4ni. Menin sen viereen ja n\u00e4in, ett\u00e4 pitsikuvioitu tie jatkui koko matkan rantaan asti. Arvelin tulleeni hulluksi – ehk\u00e4 liiasta rukoilusta kappelissa. Kumarruin: n\u00e4in pari pient\u00e4 kotiloa taivaltamassa tiet\u00e4<\/em> ojan reunalla. Niiden hento laahausj\u00e4lki teki kevytt\u00e4 pitsikuviota hiekkaan. Kotilot olivat kulkeneet miten milloinkin, harvoin suoraan, mutkitelleet ja puikkelehtineet, mutta aina ylitt\u00e4neet tien toiselle puolelle ojaan. Ja niit\u00e4 oli t\u00e4ytynyt olla liikkeell\u00e4 satoja, ellei tuhansia, koska pitsikuvio oli niin tiuhaa. Ihastelin t\u00e4t\u00e4 luonnon ihmett\u00e4. Otin esiin akvarellini ja aloitin ty\u00f6n, jonka tein kotona loppuun.<\/p>\n\n\n\n

    Muistini mukaan kreikankotilot olivat suunnillen samann\u00e4k\u00f6isi\u00e4 kuin t\u00e4m\u00e4 nyt kotiin tullut. Minulla ei ollut en\u00e4\u00e4 aikaa vied\u00e4 kotiloa takaisin ulos, niinp\u00e4 laskin p\u00f6yd\u00e4lle lautasen, levitin joitakin kasvin lehti\u00e4 sille ja kieritin otuksen niille. Oli hiljaista. Kotilo ei liikahtanutkaan. Pel\u00e4styi titetenkin. J\u00e4tin sen siihen ja rupesin t\u00f6ihini.<\/p>\n\n\n

    \n
    \"\"<\/figure>\n<\/div>\n\n\n

    Kun tulin illansuussa katsomaan otusta, sei ollut lehden alla, ei edes koko lautasella. H\u00e4vinnyt kuin tuhka tuleen. Miten sellainen pieni otus voi h\u00e4vit\u00e4 p\u00f6yd\u00e4lt\u00e4? Mutta oli ollut n\u00e4liss\u00e4\u00e4n: kaksi suurta kukan lehte\u00e4 se oli sy\u00f6nyt ja j\u00e4tt\u00e4nyt vain lehden keskiruodon. Huomasin hopeisen viirun kulkevan keskip\u00f6yt\u00e4\u00e4 kohden. Seurasin viirua: aivan kuin mitattuna keskell\u00e4 punaista villaista kaitaliinaani. Oli nukkumassa vatsa t\u00e4ynn\u00e4. Matka p\u00f6yd\u00e4n toisesta p\u00e4\u00e4st\u00e4 oli ollut vaikea, kun ensin piti pudottautua lautasen reunan yli. Kunpa olisin n\u00e4hnyt, miten se teki sen. Ja sitten se vaan kulki… mateli, laahautui… t\u00e4h\u00e4n, kuin mitattuna tasan liinan keskelle ja nukahti. Tykk\u00e4sik\u00f6 se t\u00e4st\u00e4 kauniista kreikkalaisliinasta? ( Johan kaikki muistuttaa nyt minua Kreikasta!) <\/p>\n\n\n\n

    Mutta y\u00f6ksi \u00f6t\u00f6kk\u00e4 ei j\u00e4\u00e4 t\u00e4h\u00e4n. Koska se n\u00f6k\u00f6j\u00e4\u00e4n kulkee, saattaa se kiivet\u00e4 vaikka s\u00e4nkyyn. \u00c4ll\u00f6tt\u00e4v\u00e4\u00e4! En pysty tappamaankaan sit\u00e4. Mill\u00e4s sitten tappaisin? Vasarallako? Ei minusta ole ollut koskaan el\u00e4imi\u00e4 tappamaan. ( N\u00e4m\u00e4 blogin jututkin todistavat sen.) En pysty heitt\u00e4m\u00e4\u00e4n roskikseenkaan. PURKKIIN ja purkin kansi kiinni! <\/strong>Hyv\u00e4 idea. Hain isohkon purkin (- ett\u00e4 saa raukka v\u00e4h\u00e4ksi aikaa ilmaa). <\/p>\n\n\n\n

    TV kailotti surumielist\u00e4 rakkausmusiikkia. Sopi t\u00e4h\u00e4n hetkeen liioittelematta. Ty\u00f6nsin purkkiin \u00f6t\u00f6k\u00e4n kuolinateriaksi muutamia koiranheisivarsia ja lehti\u00e4, ennen kuin ravistin p\u00f6yt\u00e4liinaa niin sopivasti, ett\u00e4 kotilo \u00e4nki ulos kuorestaan. Nyt n\u00e4in sen vasta toisen kerran. Oli vastenmielisen \u00e4ll\u00f6tt\u00e4v\u00e4n limainen ja venyv\u00e4 kasa! Ihan puistatti katsoakin. Mutta sinne purkin pohjalle kieri ja nvenyi limakasana kuoreensa nukkumaan. <\/p>\n\n\n\n

    -Nuku jo \u00e4ll\u00f6peto! Toivon mukaan olet aamulla kuollut. Min\u00e4 en sinua ala el\u00e4tell\u00e4… kun en tappamaankaan pysty. <\/p>\n\n\n\n

    Huomasin p\u00f6yt\u00e4liinassa hopeaviiruja. Koetin sormella: limalta ne tietysti tuntuivat, mutta n\u00e4yttiv\u00e4t ihan hopeaseitilt\u00e4. – Mit\u00e4 ihmett\u00e4 se laskee takap\u00e4\u00e4st\u00e4\u00e4n, onko t\u00e4m\u00e4 kuolinrihmaa vai normaalia? Kun j\u00e4lki kuivui, <\/em>j\u00e4i p\u00f6yd\u00e4lle hopealankaa. <\/p>\n\n\n\n

    <\/p>\n\n\n\n

    \"\"<\/figure>\n\n\n\n

    L\u00f6ysin nopeasti internetist\u00e4 kaikenn\u00e4k\u00f6isi\u00e4 kotiloita, joiden joukosta t\u00e4m\u00e4 lienee pensaskotilo eli Fruticicola fruticum<\/strong>, joka kuuluu maanilvi\u00e4isiin. Kahdet sarvet p\u00e4\u00e4ss\u00e4 ja muutenkin n\u00e4ytt\u00e4\u00e4 samalta. Noo, tunnistin ja nimesin sitten sinut. Toivon mukaan olet aamuun menness\u00e4 tukehtunut kuoliaaksi frutivola!<\/p>\n\n\n\n

    Muistin j\u00e4tt\u00e4\u00e4 y\u00f6ksi vessan oven raolleen ja valon vessaan. Oli ollut aiheellista, koska siell\u00e4 p\u00f6rr\u00e4si nytkin k\u00e4rp\u00e4nen. Tuskin yksin\u00e4\u00e4n lis\u00e4\u00e4ntyy sent\u00e4\u00e4n. <\/p>\n\n\n\n

    Alkoi uusi rikas p\u00e4iv\u00e4. Heti tuoreeltaan kurkistelin ohimennen lasipurkin suuntaan. Ei n\u00e4kynyt liikahdustakaan. Kurkistin lasin l\u00e4pi purkkiin: ei mit\u00e4\u00e4n miss\u00e4\u00e4n. No, makasi raatona jonkun lehden alla tietysti! Vaikka oli niin kaunis kuori ja kotilo, kuolla piti. Min\u00e4 t\u00e4ss\u00e4 olen kuitenkin ihminen, jonka t\u00e4ytyy el\u00e4\u00e4. <\/p>\n\n\n\n

    Olin valmis avaamaan purkin ja kohtaamaan otuksen, oikeammin \u00f6t\u00f6k\u00e4n. Nostin ison kannen sivuun ja kurkistin purkkiin. Ei mit\u00e4\u00e4n j\u00e4lke\u00e4, ei edes hopeanauhaa. Mutta jotkut lehdet oli sy\u00f6ty, ruodot vain j\u00e4ljell\u00e4. Otin pienen kukkakepin ja tongin varovasti oksia sivuun. K\u00e4\u00e4nsin lopulta jokaisen lehden ja kurkistin alle. Ei mit\u00e4\u00e4n j\u00e4lke\u00e4 eik\u00e4 merkki\u00e4 kotilosta. Sin\u00e4 Fruticicola fruticum, mihin katosit?<\/strong> Mink\u00e4 tempun minulle teit?<\/p>\n\n\n\n

    Min\u00e4 vanha mummoparka, min\u00e4 se t\u00e4ss\u00e4 tempun tein. Istuin taakse tuoliin k\u00e4det oikosenaan. Taikatemppu! Se se oli. Lapsena asetuttiin piiriin ja sormi osoitti kaikkia vuoronper\u00e4\u00e4n: Hokkus pokkus biliokkus! Eelin kelin klot, viipula vaapula vot! Hanttan tanttan, hippan tippan! Sin\u00e4 se jouduit pelist\u00e4 pois!<\/p>\n\n\n\n

    Joskus tulevaisuudessa mummoraasu ei muista en\u00e4\u00e4, mit\u00e4 on tehnyt. Joskus alkaa muistaa v\u00e4\u00e4rin, aivan nurinkurin. V\u00e4lill\u00e4 taas keksii hulluja – ihan tyhj\u00e4st\u00e4 vaan… kaikenlaisia kotiloita. Ja pit\u00e4\u00e4 totena huomenna, mit\u00e4 t\u00e4n\u00e4\u00e4n keksii. Niink\u00f6 nyt on k\u00e4ynyt? Joko on dementia t\u00e4ysill\u00e4 p\u00e4\u00e4ll\u00e4?<\/em> Ei mit\u00e4\u00e4n kotilo-etanaa ole edes ollutkaan. Niink\u00f6? <\/p>\n\n\n\n

    Istun ja mietin. Alkaa v\u00e4sytt\u00e4\u00e4. Ovikello soi. Nousen ovelle aukaisemaan: ei se sent\u00e4\u00e4n kotilo ole! Kultapoika, Arvi-isomies seisoo ovella iloisesti hymyillen. – Heippa, mummi! Tulin k\u00e4ym\u00e4\u00e4n, kun ajoin kuntosalille t\u00e4st\u00e4 ohi. S\u00e4 n\u00e4yt\u00e4t v\u00e4h\u00e4n v\u00e4syneelt\u00e4? Voinko m\u00e4 tulla sis\u00e4\u00e4n? Onko joku h\u00e4t\u00e4n\u00e4? Alan selitt\u00e4\u00e4 ja menn\u00e4\u00e4n p\u00f6yd\u00e4n luo. – Miss\u00e4 purkin kansi on? kysyy Arvi. – Maljakon takana kai. — Joo. MUMMI! KATSO! Purkin metallikannen alapinnalla huojuu virke\u00e4 etana nelj\u00e4 sarvea pystyss\u00e4. Pirte\u00e4n\u00e4 ja iloisena vapaasta ilmasta punaisella matolla. (Ihminen ei muistanut, ett\u00e4 etanan toinen puoli el\u00e4m\u00e4\u00e4 kuluu lehtien ja oksien alla<\/em> – hyv\u00e4n liiman varassa. Purkin kansi oli aika helppo pinta y\u00f6pymiseen.)<\/p>\n\n\n\n

    Yhdess\u00e4 ei pohdittu kauaakaan, ennen kuin Arvi l\u00e4hti viem\u00e4\u00e4n lasipurkkia alakerran j\u00e4tehuoneeseen. – Mihin p\u00f6ntt\u00f6\u00f6n laitat sen? – Lasinker\u00e4ykseen. TIPUTAN sen. \u00c4l\u00e4 mummi huoli, hyvin t\u00e4m\u00e4 sujuu!<\/p>\n\n\n\n

    Ja sujuihan se hyvin lopulta.<\/p>\n\n\n

    \n
    \"\"<\/figure>\n<\/div>\n\n\n

    <\/p>\n\n\n\n

    <\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

    Alkukes\u00e4ll\u00e4 iloitsin, ett\u00e4 ei n\u00e4y k\u00e4rp\u00e4si\u00e4, ei sitten mink\u00e4\u00e4nlaisia \u00f6t\u00f6k\u00f6it\u00e4 kiusaamassa, muualla kuin kuolleina ikkunalasien v\u00e4liss\u00e4. Sitten kerran oli aikainen aamu, aurinko vasta noussut ja utuinen usva leijui pellon p\u00e4\u00e4ll\u00e4 lainehtien. Se oli noussut sumuksi yl\u00f6s ikkunoihin asti. Niist\u00e4 ei n\u00e4kynyt ulos kokonaiseen tuntiin. Sitten \u00e4kki\u00e4 kullanv\u00e4rinen aurinko sinkautti s\u00e4ngyn ymp\u00e4rille kirkkaita s\u00e4teit\u00e4. Ne riemastuttavat. … <\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":1633,"comment_status":"open","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_monsterinsights_skip_tracking":false,"_monsterinsights_sitenote_active":false,"_monsterinsights_sitenote_note":"","_monsterinsights_sitenote_category":0,"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"class_list":["post-1614","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-kirjoitukset"],"aioseo_notices":[],"aioseo_head":"\n\t\t\n\t\n\t\n\t\n\t\n\t\n\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t