PUU JA IHMINEN OVAT SITKEIT\u00c4<\/p>\n\n\n\n
Ehtikin kulua vuoden verran, kun kerroin n\u00e4ist\u00e4 kirsikkapuista, ja taas on kev\u00e4t. Olen seurannut puiden her\u00e4\u00e4mist\u00e4 kev\u00e4\u00e4seen. Silmut turpoavat auringossa, muuttuvat vaalean roosan ja vihre\u00e4n sekoitukseksi. N\u00e4kyy miten ne ovat t\u00e4ynn\u00e4 voimaa, tarvetta synty\u00e4 t\u00e4h\u00e4n maailmaan. Ne eiv\u00e4t ik\u00e4\u00e4nkuin en\u00e4\u00e4 jaksaisi piiloissaan, vain syntym\u00e4tt\u00f6m\u00e4n\u00e4 aiheena ja mahlana. <\/p>\n\n\n\n
Tytt\u00f6 k\u00e4vi t\u00e4\u00e4ll\u00e4 ja sovimme, ett\u00e4 k\u00e4ymme kuvaamassa aukeavia nuppuja. Emme ehtineetk\u00e4\u00e4n, kun tuli muuta t\u00e4rke\u00e4mp\u00e4\u00e4. Kului vain muutama p\u00e4iv\u00e4 ja t\u00e4n\u00e4\u00e4n p\u00e4\u00e4sin katsomaan niit\u00e4 l\u00e4helt\u00e4. Olin ehtinyt jo ihmetell\u00e4 ikkunasta, ett\u00e4 niiden v\u00e4ri oli muuttunut takaisin talven ruskeaksi. Ajattelin, ett\u00e4 ehk\u00e4 se on nyt t\u00e4m\u00e4n hetken ulostulon v\u00e4ri. Ei ollut. Kukkien alut, kaikki aukeamaisillaan olevat nuput olivat ruskeina. Pakkaset olivat purreet. \u00d6iden pakkaset ja kylm\u00e4 tuuli. Minulle tuli liioitellun paha mieli. <\/p>\n\n\n\n
Mutta vanhoihin kokemuksiimme nojaten me tied\u00e4mme, ett\u00e4 puu ei kuole, vaikka sen kukinta ei onnistuisikaan sin\u00e4 vuonna. Ensi vuonna kukinta on uusi yritys ja uusi uhkea yritys.. T\u00e4n\u00e4 vuonnakin saattaa olla jossakin puussa joissakin oksissa pieni\u00e4 kukkia antamassa toiveita tulevasta.<\/p>\n\n\n\n
On \u00e4itienp\u00e4iv\u00e4n j\u00e4lkeinen p\u00e4iv\u00e4. \u00c4itienp\u00e4iv\u00e4ahdistus<\/em> nousi taas eilen. Olin niin totaalisen yksin ja koin itseni t\u00e4ysin hylj\u00e4tyksi kuin lapsena joskus, kun is\u00e4 oli sodassa. Ei ole l\u00e4hell\u00e4 ket\u00e4\u00e4n, joka on on edes kiinnostunut minusta, muistaa minua, s\u00e4\u00e4lii minua… Ei. Ei s\u00e4\u00e4lii, mutta rakastaa sill\u00e4 tavalla, ett\u00e4 haluaa pit\u00e4\u00e4 minusta huolta, on huolissaan kuinka voin, kuinka jaksan kaikkien kipujen kanssa,joka silitt\u00e4\u00e4 p\u00e4\u00e4t\u00e4, ottaa hetkeksi syliinkin… Ja semmosta kaikkea. Vaikka tiesin varsin hyvin, ett\u00e4 ne olivat muistaneet minua, jotka voivat, jotka olivat itse jotenkin terveit\u00e4 tai edes maailman t\u00e4ll\u00e4 kolkalla. Rakas pojanpoika lenteli jossakin etel\u00e4isen Afrikan yll\u00e4, per\u00e4ss\u00e4 pian toinenkin ja loput lapsenlapset vinksinvonksin t\u00e4\u00e4ll\u00e4 Suomessa. Ja vaikka k\u00e4vi tytt\u00f6kin ja auttoi ja j\u00e4rjesti kaikkea mahdollista, pesi kaksi ikkunaakin ja toi \u00e4itienp\u00e4iv\u00e4kukan, oltiin autolla siskoakin katsomassa. <\/p>\n\n\n\n Tunsin kyll\u00e4 jossakin mustanolon pohjalla jo pari viikkoa muhineen masennusliemen. Se oli kuin hiljainen itku maan juurista asti. Kaikki vanhat hylk\u00e4\u00e4miset nousivat, repiv\u00e4t taas. Avasivat muka arpeutuneita haavoja. Min\u00e4 85-vuotias traumakriisin asiantuntija<\/em> taas itkin, kun minut j\u00e4tettiin, min\u00e4, joka hyvin tied\u00e4n trauman kulun ja asiat, minuun vaan koskee. Koskee liian kovaa. Mutta ei tiet\u00e4minen poista post traumaattisia prosesseja.<\/em> Olen k\u00e4sitellyt asiat halki, jokaisen erikseen kymmenien vuosien aikana. Kaikissa on ollut jo kauan ollut arpi p\u00e4\u00e4ll\u00e4. Mutta vain Jumala tiet\u00e4\u00e4, mit\u00e4 sen arven alla on: verest\u00e4\u00e4k\u00f6 liha arven alla joskus vai aina? Vasta kolme kuukautta sitten avattiin sairaalassa kirjaimellisesti avohaavat ja j\u00e4tetiin ne auki valumaan verta. Kirurgi leikkasi veitsell\u00e4\u00e4n vanhankin haavan enemm\u00e4n auki, puhdisti sen, mutta ei ommellut sit\u00e4 umpeen. H\u00e4n teki toisenkin avohaavan. N\u00e4in tehtiin nyt sairaalassa, mutta ei tiedetty, kuinka paljon minussa oli muita sis\u00e4isi\u00e4 haavoja auki. Kaikki ne kasvoivat hiljakseen ja puhkesivat v\u00e4hitellen esiin, nyt yhten\u00e4 myll\u00e4kk\u00e4n\u00e4. Sen t\u00e4hden, ett\u00e4 menin tonkimaan sit\u00e4 kaikkea vanhaa, vanhempiani, omaa syntym\u00e4\u00e4ni ja kaikkien hylk\u00e4\u00e4misten alkamista.<\/p>\n\n\n\n Kun minua vietiin nukutukseeen, n\u00e4in sairaalan k\u00e4yt\u00e4v\u00e4ss\u00e4 televiosiossa Putinin naaman ja kuulin tiedotuksen, ett\u00e4 h\u00e4n on hy\u00f6k\u00e4nnyt Ukrainaan. Oli aamup\u00e4iv\u00e4 24. helmikuuta 2022. <\/em> Ihmisten h\u00e4t\u00e4 ja tuska tulvi minuunkin, vaikka olin jo t\u00e4ynn\u00e4 omaakin. Aina vaan sit\u00e4 mahtuu lis\u00e4\u00e4. Ja nyt kolme kuukautta my\u00f6hemmin kirjoitusprosessiini on viimeisen kerran pantu loppupiste. Sain valmiiksi uuden k\u00e4sikirjoituksen<\/em>, jonka nimi voisi olla ”pienen tyt\u00f6n selviytymistariana”.<\/em> Se on kirjoitettu kaikinpuolisessa h\u00e4d\u00e4ss\u00e4 k\u00e4det ristiss\u00e4. Kaukaa kantautuu jokap\u00e4iv\u00e4inen h\u00e4t\u00e4huuto ja omassa mieless\u00e4 myllert\u00e4\u00e4. Mieli on ollut arkana ja hell\u00e4n\u00e4 muistoista ja siit\u00e4, ett\u00e4 osaa kirjoittaa varmasti t\u00e4sm\u00e4lleen oikein ja totta. <\/p>\n\n\n\n Koko kirjoittamisen ajan syviss\u00e4 juurissa muhiminen pelotti, ett\u00e4 vanhojen tonkiminen nostaa muutkin, uudemmat asiat pintaan. T\u00e4sm\u00e4lleen niin tapahtui. Nyt t\u00e4m\u00e4 kaikki alkaa olla kuitenkin pian l\u00e4pik\u00e4yty. \u00c4itienp\u00e4iv\u00e4ahdistus<\/em> oli toivoakseni t\u00e4m\u00e4n prosessinvain raskaasti kirjoitettu loppulause. <\/p>\n\n\n\n Murehtimisen hetkell\u00e4 eilen kolahti postiluukku, jotain putosi eteisen lattialle. L\u00f6ysin laskunkokoisen kortin. Se oli Pipliaseuran tervehdys ”Herra on minun kilpeni ja suojani, h\u00e4neen min\u00e4 luotan.<\/em>” Ps. 28:7.<\/p>\n\n\n\n Kirsikkapuut kukkivat ensi vuonna. Jumalan aurinko paistaa nyt varpailleni joka aamu l\u00e4pi kirkkaaksi pestyn ikkunan. Varpaat alkoivat jo heilahdella ilosta, kev\u00e4\u00e4st\u00e4 ja hyvyydest\u00e4.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":" PUU JA IHMINEN OVAT SITKEIT\u00c4 Ehtikin kulua vuoden verran, kun kerroin n\u00e4ist\u00e4 kirsikkapuista, ja taas on kev\u00e4t. Olen seurannut puiden her\u00e4\u00e4mist\u00e4 kev\u00e4\u00e4seen. Silmut turpoavat auringossa, muuttuvat vaalean roosan ja vihre\u00e4n sekoitukseksi. N\u00e4kyy miten ne ovat t\u00e4ynn\u00e4 voimaa, tarvetta synty\u00e4 t\u00e4h\u00e4n maailmaan. Ne eiv\u00e4t ik\u00e4\u00e4nkuin en\u00e4\u00e4 jaksaisi piiloissaan, vain syntym\u00e4tt\u00f6m\u00e4n\u00e4 aiheena ja mahlana. Tytt\u00f6 k\u00e4vi t\u00e4\u00e4ll\u00e4 … <\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_monsterinsights_skip_tracking":false,"_monsterinsights_sitenote_active":false,"_monsterinsights_sitenote_note":"","_monsterinsights_sitenote_category":0,"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"class_list":["post-165","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-kirjoitukset"],"aioseo_notices":[],"aioseo_head":"\n\t\t\n\t\n\t\n\t\n\t\n\t\n\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t\n\t\t