{"id":4047,"date":"2026-01-10T19:38:25","date_gmt":"2026-01-10T17:38:25","guid":{"rendered":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/?p=4047"},"modified":"2026-01-28T19:45:10","modified_gmt":"2026-01-28T17:45:10","slug":"merkillista-ja-jannittavaa-mutta-totta","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/2026\/01\/10\/merkillista-ja-jannittavaa-mutta-totta\/","title":{"rendered":"MERKILLIST\u00c4, J\u00c4NNITT\u00c4V\u00c4\u00c4 TAI KAUHISTUTTAVAA, INHOTTAVAA"},"content":{"rendered":"\n
    \n
  1. SUSILAUMA AJAA TAKAA<\/strong><\/li>\n<\/ol>\n\n\n\n

    Oli joululoma koulusta vuonna 1955 ja olin kutsuttu uuden yst\u00e4v\u00e4ni ja luokkatoverini Raijan kotiin Sodankyl\u00e4\u00e4n<\/em> joulun j\u00e4lkeen. Raija oli tullut k\u00e4ym\u00e4\u00e4n lukiota t\u00e4nne etel\u00e4- Suomen Laitilaan.<\/em> Raijan is\u00e4 oli Sodankyl\u00e4n alueen mets\u00e4nvartija, valtion virkamies, joka tiesi kaiken l\u00e4hialueen metsist\u00e4 ja niihin liittyv\u00e4st\u00e4. Kaikki siell\u00e4 pohjoisessa Lapissa oli minulle uutta ja outoa, mutta eritt\u00e4in mielenkiintoista ja nautittavaa.<\/p>\n\n\n\n

    Tiesin tietysti kaamoksesta, mutta sen kokeminen oli kuin ihmett\u00e4. Aurinko ei noussut taivaanrannnan yl\u00e4puolelle kertaakaan, mutta ei ollut pime\u00e4\u00e4 edes y\u00f6ll\u00e4 – niinkuin meill\u00e4 saattaa usein lumettomina talvina olla. P\u00e4iv\u00e4ll\u00e4 oli salaper\u00e4inen sininen h\u00e4my<\/em>. Sit\u00e4 on vaikeaa kuvailla, se t\u00e4ytynee itse kokea. Olimme Raijan kanssa tietysti paljon ulkona tutustumassa Sodankyl\u00e4\u00e4n. Mutta sen kaiken olen jo unohtanut, vain valaistus j\u00e4i mieleen pysyv\u00e4sti.<\/p>\n\n\n\n

    Sitten meille oli j\u00e4rjestetty matka tunturi Kaunisp\u00e4\u00e4n tunturimajalle<\/em> muutamiksi p\u00e4iviksi. Siihen aikaan tuli radion s\u00e4\u00e4tiedotuksessa aina Kaunisp\u00e4\u00e4n s\u00e4\u00e4havaintoaseman tiedotus<\/em> my\u00f6s, kuten jonkun muunkin rajaseutujen s\u00e4\u00e4havaintoseman. Kaunisp\u00e4\u00e4n tunturin kupeessa oli pieni s\u00e4\u00e4havaintoasemana, jossa asui s\u00e4\u00e4havaintojen tutkija ja tiedottaja.<\/em> H\u00e4n oli ukko, joka el\u00e4tti itse\u00e4\u00e4n lis\u00e4ksi huuhtomalla kultaa<\/em> viereisest\u00e4 joesta. Meille oli Raijan kanssa varattu muistaakseni kaksi y\u00f6t\u00e4 ukon luona. (Todenn\u00e4k\u00f6isesti Raijan is\u00e4 tunsi s\u00e4\u00e4miehen.)<\/p>\n\n\n\n

    \"\"<\/figure>\n\n\n\n

    Yll\u00e4 oleva kuva ei ole minun ottamani.<\/p>\n\n\n\n

    Siihen aikaan ei ollut viel\u00e4 mit\u00e4\u00e4n hiihtokeskuksia edes Kaunisp\u00e4\u00e4ll\u00e4, ei luullakseni Pallaksella <\/em>tai Yll\u00e4ksell\u00e4k\u00e4\u00e4n<\/em>. Mutta joku suuri kivirakennus siell\u00e4 tunturin etel\u00e4rinteess\u00e4 oli, ehk\u00e4 alku tuleville hiihtokeskuksille. Noo, me tulimme jollakin konstilla, jonka olen unohtanut tunturikeskukseen. Siell\u00e4 oli joukko nuoria hiihtelem\u00e4ss\u00e4. He y\u00f6pyiv\u00e4t rakennuksessa, jossa mekin k\u00e4vimme Raijan kanssa sy\u00f6m\u00e4ss\u00e4. Joukko koulupoikia alkoi kortinpeluun illan suussa ja Raija meni mukaan. Min\u00e4 en ollut koskaan viitsinyt perehty\u00e4 kortteihin, peleist\u00e4 puhumattakaan. (Jouduin yliopistossa k\u00e4rsim\u00e4\u00e4n tilastotieteen kursseilla, kun en tuntenut pelikortteja. Minulle tehtiin kuitenkin omat laskut niiden korttipelien tilastolaskujen tilalle.)<\/p>\n\n\n\n

    Keksin idean, kun j\u00e4in yksin. Sanoin kavereille, ett\u00e4 l\u00e4hden tunturiin. Olimme jo p\u00e4iv\u00e4ll\u00e4 tietysti olleet. No, niin tein. Tunturin kupeessa oli suuri kieltotaulu: TUNTURIIN EI SAA MENN\u00c4 YKSIN!Ymm\u00e4rsin sen kyll\u00e4, mutta ajattelin olevani poikkeus suunnistajana. (Olin partiolaisten suunnistusmestari, suorittanut suunnistajan merkin ja harrastin sit\u00e4 koko ajan.) Tietysti tiesin irtolumen vaarat, mutta lumivy\u00f6ryj\u00e4 ei nyt ollut. Siis mit\u00e4 muuta, ellei eksy ja jaksaa. Mietin kyll\u00e4 hetken ylti\u00f6p\u00e4isyyytt\u00e4ni ja kuntoani, kun jo p\u00e4iv\u00e4ll\u00e4 olimme olleet murtomaahiihdossa. Olinko ylpe\u00e4kin – ehk\u00e4: min\u00e4h\u00e4n p\u00e4rj\u00e4\u00e4n! Muistan, kuinka oli kuitenkin vaikeaa l\u00f6yt\u00e4\u00e4 tummmassa sinisess\u00e4 valossa p\u00e4\u00e4st\u00e4 nousemaan yl\u00f6s tunturin kuvetta. Murtomaahiihto ei koskaan ole helppoa kuin korkeintaan kev\u00e4thangilla. Nyt ei ollut totisesti kev\u00e4thankia. \u00c4kki\u00e4 n\u00e4in kaukaa nousevan kuun loisteessa valtaisan valkoisen m\u00f6ykyn, jonka p\u00e4\u00e4ll\u00e4 oli pienempi py\u00f6re\u00e4 m\u00f6ykky.<\/em> Ensin pel\u00e4styin. Jokainen tiet\u00e4\u00e4, mit\u00e4 tarkoitan, jos on itse ollut lumisessa tuntururissa y\u00f6ll\u00e4 pelk\u00e4ss\u00e4 t\u00e4htien ja kuun valossa. Puut olivat korkeita lumihahmoja, jos jotakin mallia, pullistellen ja ojennellen m\u00f6ykkyj\u00e4\u00e4n kaikkiin suuntin. Olivat kuin jotain kummitusolentoja kuumaisemassa. Aika kammottavia! Mutta pian tietysti n\u00e4kee, mit\u00e4 ne ovat. Niinp\u00e4 n\u00e4in, miten pieni m\u00f6kki oli hautautunut lumeen ikkunoineen p\u00e4ivineen ja katolla savupiipun pallo vain kasvanut kasvamistaan. Kiertelin m\u00f6kki\u00e4 ja totesin, ett\u00e4 sis\u00e4\u00e4n kaivautuminen olisi mahdotonta. Oviaukkoakaan ei ollut n\u00e4kyviss\u00e4. Katselin ymp\u00e4rilleni ja etsin jonkinlaista ladun tai tien merkki\u00e4 ja suuntaa. Olin aika lailla tunturin laakealla laella, josta ei en\u00e4\u00e4 n\u00e4hnyt taakse kurun pohjaan, josta olin tullut. Joitakin valojuovia vilkkui taivaalla l\u00e4nnen suuntaan. Tiesin, ett\u00e4 valtatie pohjoiseen kulkee tunturin l\u00e4nsireunaa jonkin matkaa. T\u00e4ht\u00e4sin alas tielle. Silloin kuulin kummallista \u00e4\u00e4nt\u00e4. Se alkoi kuin lasten ulina ja itku, mutta kasvoi pian ulvonnaksi.<\/p>\n\n\n\n

      \n
    • Susia! En ollut ikin\u00e4 ennen kuullut oikeaa suden ulvontaa. Kun nyt sen kuulin, tunsin heti. Siit\u00e4 \u00e4\u00e4nest\u00e4 ei saattanut erehty\u00e4. \u00c4kki\u00e4 \u00e4\u00e4ni\u00e4 oli useampia. Ne kuin yllyttiv\u00e4t toinen toisiaan. Seisoin rinteess\u00e4 syv\u00e4ss\u00e4 hangessa ja muistan sen hetken. Olin yksin koko maailmassa, ei yht\u00e4\u00e4n ihmist\u00e4 miss\u00e4\u00e4n, yll\u00e4 vain suunnaton kirkas t\u00e4htikupoli, joka silmiss\u00e4 kaartui kirkkaaseen taivaanrantaan. Pienen kuunsirpin ymp\u00e4rill\u00e4 oli keh\u00e4. Hanki kimalteli, melkein kipunoi. Ei sitten muuta kuin min\u00e4 yksin.<\/li>\n<\/ul>\n\n\n\n
      \"\"<\/figure>\n\n\n\n

      Nyt aloin pel\u00e4t\u00e4. En muista samanlaista kokonaisvaltaista yksin\u00e4isyyden ja avuttomuuden tunnetta kokeneenikaan. Tunsin itseni sellaiseksi hituseksi t\u00e4ss\u00e4 kaikkeudessa, ett\u00e4 hetken muistan ajatelleeni, ett\u00e4 eiv\u00e4t sudetkaan voi minua n\u00e4hd\u00e4, kun ei minua oikeastaan olekaan. Se oli jonkintasoista ostragismia, <\/em>itsens\u00e4 n\u00e4kym\u00e4tt\u00f6m\u00e4ksi tuntemista: kun oli suuren h\u00e4d\u00e4n hetki oli se psyyken pakokeinoa. Joskus yritt\u00e4\u00e4 paeta sellaiseenkin.<\/p>\n\n\n\n

      Tajusin, ett\u00e4 minun on pyritt\u00e4v\u00e4 isolle autotielle eik\u00e4 mihink\u00e4\u00e4n muuhun suuntaan. Siis alas l\u00e4nteen ja vasemmalle rinnett\u00e4. Sudet ulvahtelivat. Ja \u00e4\u00e4net olivat l\u00e4hemp\u00e4n\u00e4 koko ajan. Tajusin, ett\u00e4 nyt ei ole leikin asia. En\u00e4\u00e4 en ihastellut t\u00e4htikupolia, vaan yitin laskea niin varovasti ja vinosti kuin pystyin. Kun Kaunisp\u00e4\u00e4n tunturi on matala ja ehk\u00e4 autotiekin nousi hiukan rinnett\u00e4, tuli tie vastaan aika pian. Sit\u00e4 olikin helppo hiiht\u00e4\u00e4, vaikka \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen vaikeaa olisi ollut ajaa autolla, niin tukkoon oli lunta tuiskuttanut.<\/p>\n\n\n\n

      Susilauma oli ilmeisen l\u00e4hell\u00e4, ehk\u00e4 sekin jo ajotiell\u00e4. Itseni tuntien tied\u00e4n, ett\u00e4 rukoilin h\u00e4t\u00e4huutona rakasta Taivaan Is\u00e4\u00e4 nyt auttamaan pian.<\/em> Hihdin niin lujaa kuin pystyin. Olin jo hyvin uupunut. T\u00e4m\u00e4 ponnistus oli liikaa yhdelle p\u00e4iv\u00e4lle. Sudet olivat niin l\u00e4hell\u00e4, ett\u00e4 en uskaltanut edes katsoa taakseni… Silloin suuri valo aukesi ylitseni ja lakaisi yli koko taivaanrannan. Mit\u00e4 sill\u00e4 sekunnilla tunsin, en muista, mutta hetkess\u00e4 tajusin, ett\u00e4 suuri auto nousi yl\u00f6s rinnett\u00e4 kirkkaat lamput riviss\u00e4 sokaisten minut t\u00e4ysin. <\/em>Heitt\u00e4ydyin sivuun niin kauas kuin suksilla kykenin. Juuri ja juuri kai riitt\u00e4v\u00e4sti, koska l\u00e4hes samassa ajoi t\u00e4m\u00e4 valtava aurausauto lujaa ohitseni. Ilmeisesti se ei n\u00e4hnyt minua, koska jatkoi hurjaa menoaan. Kuului susien ulvahduksia kauempaa… Ja sitten t\u00e4yshiljaisuus. Jumala l\u00e4hetti aurausauton siihen hetkeen, sekunnilleen siihen hetkeen.<\/p>\n\n\n\n

      Miten selvisin ehk\u00e4 noin kilometrin verran viel\u00e4 tiet\u00e4 ja sitten pikkutiet\u00e4 s\u00e4\u00e4havaintoasemalle, ei ole muistikuvaa. Raija ja s\u00e4\u00e4havaintoukko odottelivat pelloissaan. Kun tulin pihaan, alkoi jo vapina. En pystynyt en\u00e4\u00e4 suksiani kunnolla riisumaan. Vapisin tupaan ja kaaduin vaatteet p\u00e4\u00e4ll\u00e4 s\u00e4nkyyn. Kului varmaan jonkin aikaa, ennenkuin pystyin mit\u00e4\u00e4n kertomaankaan.<\/p>\n\n\n\n

      En silloin tiennyt enk\u00e4 ymm\u00e4rt\u00e4nyt t\u00e4llaista voimakasta traumatilanteen j\u00e4lkireaktiota.<\/em> Muistan, kuinka olin surkea ja h\u00e4pesin. Sensijaan minulla kyll\u00e4 olisi ollut aihetta iloita selviytymiskyvyist\u00e4ni. Mutta kuten jo sanoin: Jumalan selke\u00e4 varjelus toteutui taas kerran minun kohdallani.<\/em><\/p>\n\n\n\n

      Ja niit\u00e4 varjeluskertoja onkin minun el\u00e4m\u00e4ss\u00e4ni tarvittu.<\/p>\n\n\n\n

      Seuraavana p\u00e4iv\u00e4n\u00e4 ukko vei meid\u00e4t omaan jokirantaansa ja n\u00e4ytti, miten kultaa huuhdotaan. Joki oli pieni, mutta ei ollut j\u00e4\u00e4ss\u00e4 pienten koskihyppyjen ansiosta. Ukko n\u00e4ytti k\u00e4dest\u00e4 pit\u00e4en, miten vaskoolia k\u00e4ytet\u00e4\u00e4n ja me toki Raijan kanssa yrittelimme. Muistaisin, ett\u00e4 joku hitunen tarttuikin jommmalle kummalle vaskoolin reunaan.<\/p>\n\n\n\n

      2. ARMEIJAN TANKKI AJAA P\u00c4\u00c4LLE<\/strong><\/p>\n\n\n\n

      Olin saanut el\u00e4m\u00e4ni ensimm\u00e4isen pysyv\u00e4n viran S\u00e4kyl\u00e4st\u00e4 ja asuin ensimm\u00e4isen vuoden varuskunnassa – josta olenkin jo kertoillut. Oli 50-vuotias ja urheilullinen, kova hiiht\u00e4m\u00e4\u00e4n. Oli upseereillakin per\u00e4ss\u00e4 pysyttelemist\u00e4. Kes\u00e4ll\u00e4 juoksin, ainakin 3-4 kertaa viikossa 5 km lenkin.<\/p>\n\n\n\n

      Varuskunnassa oli upeaa urheilla, koska maasto antoi mahdollisuudet l\u00e4hes mihin vain. Ihanat hiekkaharjut olivat vieress\u00e4, ja niill\u00e4 risteili teit\u00e4, joita kelpasi juosta.<\/p>\n\n\n\n

      Er\u00e4\u00e4n kerran luonani oli joku kyl\u00e4ss\u00e4, mutta siit\u00e4 huolimatta minun oli pakko l\u00e4hte\u00e4 iltalenkille, koska olin tehnyt jo p\u00e4iv\u00e4kausia istumaty\u00f6t\u00e4. Muistan viel\u00e4 vaatetuksenikin ( lyhyen tulipunaisen puolihameen, jota k\u00e4ytin juostessa) ja sen \u00e4rsyyntymisen tilanteesta, johon jouduin – kai pedanttisuuttani. P\u00e4\u00e4tin juosta varuskunnan l\u00e4pi ja K\u00f6yli\u00f6n tielle ja sit\u00e4 pitkin takaisin ja suureen tienhaaraan, josta tullaan varuskuntaan. Oli hyvin pime\u00e4 syksyilta ja aika my\u00f6h\u00e4. Minulla eik\u00e4 minussa ollut mink\u00e4\u00e4nlaista valomerkki\u00e4, jota en ilmeisesti ollut viel\u00e4 tarvinnut.<\/p>\n\n\n\n

      Juoksin mets\u00e4tiet\u00e4 l\u00e4hell\u00e4 vasenta reunaa, kun hetkess\u00e4 r\u00e4v\u00e4htiv\u00e4t autonvalot silmiini. Ne olivat leve\u00e4t ja niin omalaatuiset, etteiv\u00e4t oikein sopineet autonvaloiksi, tulivat mutkasta suoraa kohti. Hypp\u00e4sin niin suurella voimalla sivuun kuin pystyin. Putosin m\u00e4tk\u00e4ht\u00e4en kostean ojakaivanteen pohjalle. Ajolaite hurahti jyrin\u00e4ll\u00e4 ohi ja n\u00e4in, ett\u00e4 se olikin telaketjuilla liikkuva eli joku tankkimainen, joka jatkoi samaa vauhtia eteenp\u00e4in. Siis n\u00e4kem\u00e4tt\u00e4 minua se olisi ajanut p\u00e4\u00e4lleni. Ellen olisi hyp\u00e4nnyt ojaan. Huh, vapina alkoi! Makasin hetken ojassa, todenn\u00e4k\u00f6isesti takapuoli l\u00e4t\u00e4k\u00f6ss\u00e4 ja housut m\u00e4rkin\u00e4. En muista loppua siit\u00e4 juoksusta, mutta todenn\u00e4k\u00f6isesti hiivin kuraisena suorinta tiet\u00e4 kotiin ja livahdin nolona asuntooni toiseen kerrokseen.<\/p>\n\n\n\n

      Miksi min\u00e4 olin nolo? Eli, jos joku on nolo, ei se tarkoita, ett\u00e4 h\u00e4n on syyllinen itse johonkin tai ett\u00e4 h\u00e4n ei ole osannut jotain. Se saattaa tarkoittaa mit\u00e4 vaan muuta. <\/p>\n\n\n\n

      <\/p>\n\n\n\n

      3. MAKASIMME RATAPENKALLA MUMMO JA MIN\u00c4<\/strong>, KUN JUNA KOLISI P\u00c4\u00c4N YLI. KUORMA-AUTON LAVALLA VANKIEN JOUKOSSA KULUI LOPPUMATKA<\/strong> RATTOISASTI.<\/strong><\/p>\n\n\n\n

      Viimeinen tarina on uskomaton kauhutarina<\/em>. Kun ajattelen sit\u00e4, tuntuu, ett\u00e4 se ei voi olla totta, mutta onhan minulla monia todisteitakin tapahtumasta. Oli kev\u00e4t huhtikuu 1951, kun Amerikan mummoni, oikea oma Edla-mummo tuli Amerikasta Massaschusettsist\u00e4 Suomeen<\/em> lastaan, is\u00e4\u00e4ni Arvia katsomaan. \u00c4iti oli n\u00e4hnyt poikansa, kun t\u00e4m\u00e4 oli alle 3-vuotias. Se sin\u00e4ll\u00e4\u00e4n on kaunis, mutta oikeastaan hyvin surullinen tarina. Olen siit\u00e4 kirjoittanut nyt kolmeen kirjaani.<\/p>\n\n\n\n

      Is\u00e4 oli virassa Raumalla. Olimme p\u00e4\u00e4sseet juuri muuttamaan Rauman uuteen seurakuntataloon ja nykyaikaiseen asuntoon. <\/em>Ahdasta oli, ja ik\u00e4v\u00e4\u00e4kin, kun vertasi vanhoja pappilatiloja, avaria huoneita, kanatarhoja, pihaa ja puutarhaa. Mutta kaikkeen mukautuu, kun aika kuluu. Mekin huomasimme kaikki perheenj\u00e4senet monenlaista kivaa ja k\u00e4yt\u00e4nn\u00f6llisemp\u00e4\u00e4 arjessa kuin ennen. Ja silloin ilmoitti Edla mummo Amerkasta,<\/em> ett\u00e4 tulee vapuksi Suomeen.<\/p>\n\n\n\n

      Mit\u00e4 rakas is\u00e4ni kokikaan, kun odotti omaa \u00e4iti\u00e4\u00e4n ja h\u00e4nen n\u00e4kemist\u00e4\u00e4n ensi kertaa el\u00e4m\u00e4ss\u00e4! Alle 3-vuotiaalle ollut j\u00e4\u00e4nyt mit\u00e4\u00e4n muistij\u00e4lki\u00e4 silloin v. 1913, kun \u00e4iti j\u00e4tti h\u00e4net siskonsa Idan hoiviin Savoon Hankasalmen pappilan tilanhoitajan asuntoon, jossa Ida-mummo silloin eli perheens\u00e4 kanssa.<\/em> Idasta tuli hyv\u00e4 \u00e4idin korvike is\u00e4lle ja meille herttainen Savon mummo. – Joka haluaa lukea t\u00e4m\u00e4n tositarinan, voi lainata romaanini kirjastoista nimell\u00e4 Amerikan pitsi\u00e4 ja parsitut liperit.<\/em><\/p>\n\n\n\n

      Kun hienosti pukeutunut, meikattu amerikalainen vanha rouva sitten k\u00e4veli Rauman torilla, oli huomio taattu. Milt\u00e4 is\u00e4st\u00e4 mahtoi kaikki tuntua? Pitk\u00f6 h\u00e4nen h\u00e4vet\u00e4 \u00e4iti\u00e4\u00e4n 1950-luvun aika askeettisessa maailmassa, jossa sodan j\u00e4jet viel\u00e4 n\u00e4kyiv\u00e4t vaatimattomuutenakin. Niinp\u00e4 meid\u00e4n perheess\u00e4mme sattui kaikenlaista, mutta mielest\u00e4ni positiivista. Mummo tutustui Suomeen, Raumaan ja poikansa kotiin ja meihin kaikkiiiin. Ja me tutustuimme h\u00e4neen. Sitten tuli aika l\u00e4hte\u00e4 vanhoille kotiseuduille Savoon.<\/p>\n\n\n\n

      Koska is\u00e4 oli kiinni ty\u00f6s\u00e4\u00e4n eik\u00e4 ollut ket\u00e4\u00e4n muutakaan, min\u00e4 sain l\u00e4hte\u00e4 oppaaksi.<\/em> Se oli minulle suuri kunnia ja vaativa teht\u00e4v\u00e4, varmaan suurin, mit\u00e4 koskaan olin kotona saanutkaan. Matkustimme tietysti minulle tuttua junareitti\u00e4 Pieks\u00e4m\u00e4elle.<\/em> Min\u00e4k\u00f6 p\u00e4\u00e4tin, ett\u00e4 j\u00e4\u00e4mme Naaraj\u00e4rven pys\u00e4kille<\/em> – kuten aina is\u00e4n kanssakin – ja k\u00e4velemme loppumatkan. Muistan, kuinka kohtasimme toisemme vasta oikeastaan mummon kanssa, kun olimme istuneet junassa kauan. Mummo kertoili minulle jotain omasta el\u00e4m\u00e4st\u00e4\u00e4n, josta h\u00e4n ei koskaan puhunut. (Is\u00e4 ja mummo olivat samanlaisia: pitiv\u00e4t kaiken aina sis\u00e4ll\u00e4\u00e4n. T\u00e4m\u00e4 loppujen lopun aluksi koituikin varmaan is\u00e4n tuhoksi, kun h\u00e4n kuoli 50-vuotiaana aivoverenvuotoon.)<\/p>\n\n\n\n

      L\u00e4hestyimme tuttua Naaraj\u00e4rven asemaa. Olimme valmiina matkalaukkujen kanssa jo junan eteisess\u00e4. Juna vihelsi ja min\u00e4 hermostuin, kun en muistanutkaan sill\u00e4 j\u00e4nnityksen hetkell\u00e4 varmasti kummalle puolelle junaaa piti poistua. Huomasin, ett\u00e4 juna hiukan liikahti. T\u00f6n\u00e4isin mummoa peppuun ja heitin h\u00e4nen laukkunsa ovesta ulos ja oman laukkuni per\u00e4\u00e4n. Juna jo liikkui hiljaa. Omituista! Nyth\u00e4n oltiin asemalla. H\u00e4tistin mummon junan rappuja alas ja olin heti kannoilla. Juna liikahti \u00e4kki\u00e4 ja molemmat lensimme radan varteen.<\/em><\/p>\n\n\n\n

      Juna vihelsi ja l\u00e4hti. J\u00e4imme makaamaan junan kiskohiekalle jonkun metrin p\u00e4\u00e4h\u00e4n. Oli hetki hiljaista. Min\u00e4 ehdin vain ajatella, ett\u00e4 mummon jalat oli murtuneet, kun h\u00e4nell\u00e4 oli korkeakantaiset keng\u00e4t. Mutta mummo alkoi nauraa. Min\u00e4 olin perinjuurin loukkaantunut omaan osaamattomuuteeni. Mutta v\u00e4hitellen tajusin, ett\u00e4 t\u00e4lle asemalle ei en\u00e4\u00e4 ilmeisesti pys\u00e4hdyttyk\u00e4\u00e4n automaattisesti, vaan sen mukaan, oliko matkustajia. Ja kondukt\u00f6\u00f6ri ei ollut kai muistanut, mihin asti meid\u00e4n liput olivat. No, se siit\u00e4. Pudistelimme hiekkaa vaatteistamme ja mietimme, miten jatkaisimme. Min\u00e4 tiesin, ettei ollut muuta keinoa kuin l\u00e4hte\u00e4 lampsimaan pitkin rataa, niinkuin aina is\u00e4n kanssa. <\/em>Min\u00e4 muistin, ett\u00e4 seuraavan junan tuloon olisi monta tuntia. <\/p>\n\n\n\n

      Riisuimme siis paljainjaloin. (Mummon piti riisua sukatkin!) Otimme matkalaukut. Mummon matkalaukku oli k\u00e4\u00e4rmeennahkainen ja upea. Se painoikin -”kuin synti”, sanoi \u00e4iti. Kiskojen v\u00e4liss\u00e4 oli sopivan askelmatkan p\u00e4\u00e4ss\u00e4 aina lankku, jolle saattoi astua. Sit\u00e4 sent\u00e4\u00e4n ei oltu muutettu. Siell\u00e4 t\u00e4\u00e4ll\u00e4 oli pystyss\u00e4 suuri ruosteinen naula, jotka piti varoa. Tikkuja ainakin tulee jalkoihin, arvelin. ja katseli mummon laihoja ja valkoisia jalkoja. Ei niill\u00e4 paljon oltu paljasjaloin hivelty.<\/p>\n\n\n\n

      Ja sitten se tervan haju! Se minun toiseksi rakkain tuoksuni t\u00e4ss\u00e4 maailmassa: ratap\u00f6lkyn tervan tuoksu.<\/em> Se on niin kiehtovan ihana, ett\u00e4 vain vasta sahatun tuoreen puuklapin tuoksu sen voittaa. Kuinkahan kauan on mennyt, kun n\u00e4it\u00e4 on saanut miss\u00e4\u00e4n haistella, en tied\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

      Ehdimme k\u00e4vell\u00e4 hyvin lyhyen matkan ennen siltaa, joka tulee pian vastaan, kun alkoi kuulua junan puhkutusta edest\u00e4p\u00e4in. Nyt tuntui minusta varmaan, ett\u00e4 t\u00e4h\u00e4n maailma loppui. Ratapenkka kapeni t\u00e4ll\u00e4 kohdalla jo l\u00e4hentyv\u00e4\u00e4 siltapenkkaa kohti. Juna alkoi n\u00e4ky\u00e4 pitk\u00e4n suoran p\u00e4\u00e4ss\u00e4. Min\u00e4 komensin mummon maahan samalla lailla kuin min\u00e4 ja heitt\u00e4ydyin alas kuin liukum\u00e4ke\u00e4 sel\u00e4ll\u00e4ni, laukku kummassakin k\u00e4dess\u00e4. Mummo liukui kevyesti penkkaa alasp\u00e4in, kun jo kuulimme junan puuskutuksen l\u00e4helt\u00e4. Makasimme sel\u00e4ll\u00e4mme p\u00e4\u00e4t hyvin l\u00e4hell\u00e4 ratakiskoja, kun maailma musteni.<\/p>\n\n\n\n

      En muista siit\u00e4 kauhun hetkest\u00e4 mit\u00e4\u00e4n muuta kuin kuoleman pelon. Juna oli pitk\u00e4 ja raskas tavarajuna, joka kolisteli, jyskytti ja puuskutti kauan. Korviin koski kauan. Hengitimmek\u00f6 v\u00e4lill\u00e4, en tied\u00e4, mutta \u00e4kki\u00e4 olikin edess\u00e4 kirkas taivas. Ei helvetin kolinaa eik\u00e4 pimeytt\u00e4. Ihana sininen taivas! Muistan tunteneeni suurta kiitollisuutta Taivaan Is\u00e4\u00e4 kohtaan. Taas olimme pelastuneet. <\/em>Juna ei ollut edes raapaissut meit\u00e4. Katsoimme toisiamme ja sill\u00e4 hetkell\u00e4 tiesin, ett\u00e4 oma mummoni ja min\u00e4 olisimme yst\u00e4v\u00e4t kuolemaan asti. Niin k\u00e4vikin!<\/strong> Mummo oli kirjeenvaihdossa minun kanssani palattuaan Amerikkaan ja siell\u00e4 loppuun asti, vanhainkodistakin.<\/p>\n\n\n\n

      Minulle alkoivat j\u00e4lkireaktiot vahvoina. Vapisin kuin horkassa, en pystynyt nousemaan maasta. T\u00e4risin ja uikutin hiljaa siin\u00e4 itsekseni. H\u00e4pesin mummon edess\u00e4, mutta mummo taisi ymm\u00e4rt\u00e4\u00e4. H\u00e4nkin lep\u00e4si paikoillaan. Mint\u00e4 h\u00e4n mietti? Rakas hiljainen mummoni, miksi pitikin n\u00e4in k\u00e4yd\u00e4 V\u00e4hitellen nousimme maasta kuin kaksi tomuista r\u00e4hj\u00e4kett\u00e4 kooten j\u00e4seni\u00e4mme yksi kerrallaan. Varmaan oli tunne, ett\u00e4 kolmatta kertaa ei en\u00e4\u00e4 junanradalla maata<\/em>. Pois ja \u00e4kki\u00e4! Mihin?<\/p>\n\n\n\n

      Min\u00e4 olin aivan lopussa ja mummo parka, kuinkahan h\u00e4n? Linkkasimme takaisin asemarakennusta kohti. Kun l\u00e4hestyttiin sit\u00e4, n\u00e4htiin, ett\u00e4 ei se mik\u00e4\u00e4n asemarakennus en\u00e4\u00e4 ollutkaan, vaan n\u00e4ytti asuintalolta. Mit\u00e4s nyt? Pihassa tavattiin kuitenkin joku, joka tiesi kertoa meille, ett\u00e4 pian t\u00e4st\u00e4 kulkee vankeinlaitoksen auto, joka ottaa kyll\u00e4 kyytil\u00e4isi\u00e4.<\/em> Putsailtiin itse\u00e4mme, istuskeltiin ja odoteltiin. Jotain mutkaa viel\u00e4 oli k\u00e4yt\u00e4v\u00e4 l\u00e4pi, ennenkuin p\u00e4\u00e4stiin kiipe\u00e4m\u00e4\u00e4n lankkua pitkin kuorma-auton lavalle. Auto vei Naaraj\u00e4rven vankilan v\u00e4ke\u00e4<\/em> ty\u00f6p\u00e4iv\u00e4n j\u00e4lkeen laitokseen takaisin ja kulki meille sopivan matkan Pieks\u00e4m\u00e4en kauppalan suuntaan.<\/p>\n\n\n\n

      Siin\u00e4h\u00e4n sitten p\u00e4iv\u00e4n kaikkien kauhokemusten ja seikkailujen kunniaksi meid\u00e4t istutettiin vankien viereen. Autolavan hytin seinustalla seisoi kaksi pyssymiest\u00e4 aseet ojossa. <\/em>Vangit olivat kaikki nuorehkoja miehi\u00e4, ty\u00f6vaatteissa ja k\u00e4det sidottuina ranteista yhteen. Istuivat kumarassa, v\u00e4syneen, mutta yst\u00e4v\u00e4llisen n\u00e4k\u00f6isin\u00e4 jotkut, toiset tirkistellen meit\u00e4 uteliaina. Varsinkin mummo kiinnosti heit\u00e4. Mummolla oli korea mekko, rimsuja helmassa ja harteilla – nyt kyll\u00e4 aika rutussa ja p\u00f6lyisi\u00e4, jalassa ne siniset ihanat<\/em> korkokeng\u00e4t<\/em>, joita min\u00e4 olin jo koko matkan ihaillut. (Mummolla oli vain korkokenki\u00e4. Kun h\u00e4n l\u00e4hti takaisin joulukuussa, j\u00e4tti h\u00e4n rautahelaisen matkakirstunsa,<\/em> joka oli t\u00e4ynn\u00e4 vaatteita ja muuta ihanaa tavaraa.) Niinp\u00e4 saimme komean vankivartion lopun kunniaksi.<\/p>\n\n\n\n

      En muista enemp\u00e4\u00e4… eli kilometrin taivallusta l\u00e4pi mets\u00e4n ja lopussa viljavainion ihanan aukean lainehtimista tuulessa Kattaikon mummolan navetan edess\u00e4. Muistaakseni mummo ei kertoillut toilauksistamme. Mutta kun olimme niin r\u00e4ttiv\u00e4syneit\u00e4 ja tomuisia, varmaan jotain oli kerrottava selitykseksi.<\/p>\n\n\n\n

      <\/p>\n\n\n\n

      4. K\u00c4\u00c4RMEIT\u00c4<\/strong> K\u00c4\u00c4RMEIT\u00c4<\/strong><\/p>\n\n\n\n

      Edell\u00e4 kertomaani aikaan Raumalla meill\u00e4 oli itse tehty ja ty\u00f6n alla oleva kes\u00e4m\u00f6kki Mustalahdella,( joka on pohjoiseen Eurajoen ja ydinvoimalan suuntaan). Asustimme siell\u00e4 kes\u00e4t ja is\u00e4 k\u00e4vi sielt\u00e4 k\u00e4sin t\u00f6iss\u00e4 ellei ollut kes\u00e4loma. M\u00f6kkimme sijaitsi t\u00e4ysin tiett\u00f6m\u00e4n taipaleen takana er\u00e4maassa ja kallion kupeessa Mustalahden rannassa. Yht\u00e4\u00e4n huvilaa tai asutusta ei n\u00e4kynyt, vain kapea salmi, joka johti pienen suntin kautta merelle.<\/p>\n\n\n\n

      Kaikki asiat piti toimittaa ensin soutamalla<\/em> noin kilometri Mustalahden talon venerantaan, josta pieni tie vei Haapasaarelle. Maitotinki<\/em> oli meill\u00e4 Haapasaaren kartanoon, josta haimme sen 5 litraa joka aamu.<\/p>\n\n\n\n

      Olin nyt maidonhakumatkalla ja soutamassa jo takaisin kotiinp\u00e4in noin puolessa v\u00e4liss\u00e4. Jostakin syyst\u00e4 usein hiukan kiertelin veneell\u00e4, vaikka suorin reitti olisi ollut kulkea l\u00e4hell\u00e4 rantaa merelle p\u00e4in. Istuin airot ylh\u00e4\u00e4ll\u00e4 ja nautin aamurauhasta ja kauneudesta. Katselin ja kuuntelin tapani mukaan. \u00c4kki\u00e4 vedenpinnassa liikahti oudosti! Ja nyt: vedest\u00e4 nousi kyyn p\u00e4\u00e4!<\/em> Se huojui hiljakseen ja nousi noin 5 sentti\u00e4 vedest\u00e4. Tuntui, ett\u00e4 se katsoi suoraan minuun. Kyll\u00e4. Min\u00e4 halvaannuin siihen paikkaan. Se ui kohtisuoraan minua kohti yht\u00e4\u00e4n mutkittelematta. Mit\u00e4 se aikoi? Aivoissani raksutti, vaikka en hellitt\u00e4nyt katsetta k\u00e4\u00e4rmeest\u00e4: mill\u00e4 min\u00e4 huitaisen sit\u00e4? Veneess\u00e4 ei ollut ainoatakaan irto-osaa, edes vesikuuppaa nyt. Airoja en ehdi irroittaa… Ja k\u00e4\u00e4rme sukelsi suoraan veneen alle… <\/strong>Niiss\u00e4 sekunnin murto-osissa kauhu ja k\u00e4\u00e4rmefobiani oli varmaan ylitt\u00e4m\u00e4t\u00f6n. Olin halvaantunut paikallani airot k\u00e4siss\u00e4 ja nostettuna vedest\u00e4. Katsoin veneen reunoja: milt\u00e4 reunalta k\u00e4\u00e4rme tulee yli? Tuleeko se suoraan pohjaa minua kohti vai j\u00e4\u00e4k\u00f6 johonkin reunalle?<\/p>\n\n\n\n

      Mik\u00e4\u00e4n muu ajatus ei mahtunut niihin kiit\u00e4viin sekuntteihin kuin, ett\u00e4 silloin min\u00e4 hypp\u00e4\u00e4n veteen. P\u00e4\u00e4ni vapisi laidalta toiselle. Mit\u00e4\u00e4n ei n\u00e4kynyt…<\/p>\n\n\n\n

      Oli aikaa rauhoittua muutamia sekuntteja. Silloin n\u00e4in taivaalliselta tuntuva n\u00e4yn. K\u00e4\u00e4rme ui laiskasti viipotellen kohtisuoraan veneen toiselta puolelta avonaiseen veteen. Katselin sen uintia ja hirve\u00e4 pelko hellitti, syd\u00e4n sykki kauan nopeasti, mutta p\u00e4\u00e4 jo ymm\u00e4rsi hellitt\u00e4\u00e4. Mutta todistetuksi tuli, ett\u00e4 k\u00e4\u00e4rmefobiani on yht\u00e4 paha kuin ennen. <\/p>\n\n\n\n

      Tuskin n\u00e4m\u00e4 k\u00e4\u00e4rmejutut kiinnostavat moniakaan, mutta itse\u00e4ni kyll\u00e4 alkavat huvittaa n\u00e4in 75-vuoden takaisina muistoina. Monista k\u00e4\u00e4rmeen kohtaamisista kerron t\u00e4ss\u00e4, joka tapahtui tuossa kahden kilometrin p\u00e4\u00e4ss\u00e4 Katariinanlaaksossa 1983, kun asuin vuoden Ilarin kanssa Uittamolla.<\/p>\n\n\n\n

      Min\u00e4 ulkoilin l\u00e4hes joka p\u00e4iv\u00e4 Katariinan laaksossa, oli kes\u00e4 tai talvi. Tulin tuntemaan sen kuntopolut l\u00e4hes joka kannon ja kiven. Minulle tapahtui koko ajan, ehk\u00e4 joka kerta jotain. T\u00e4m\u00e4 kuuluisa laaksomets\u00e4-kallioalue ei ollut mitenk\u00e4\u00e4n kuollut paikka. Ihmisi\u00e4 ja el\u00e4imi\u00e4 kuhisi.<\/p>\n\n\n\n

      Olin kiert\u00e4nyt juoksulenkin jo ja ajattelin l\u00e4\u00e4h\u00e4tykselt\u00e4ni hiukan lev\u00e4t\u00e4, ennenkuin palaan autopaikoille. Heitt\u00e4ydyin aivan rannassa olevalle kivelle ja nostin jalat toislle puollelle kive\u00e4, joka tuntui ulottuvan vilpoisen veteen asti. Tunsin jaloissani jotain el\u00e4v\u00e4\u00e4 ja kiemurtelevaa. Hypp\u00e4sin kauhuissani kauas kivest\u00e4, kun n\u00e4in, ett\u00e4 sen takaa luikerteli suuri l\u00f6ll\u00f6n lihava k\u00e4\u00e4rme. N\u00e4in heti kuitenkin, ett\u00e4 se oli rantak\u00e4\u00e4rme. <\/em>Niit\u00e4 n\u00e4in l\u00e4hes joka kerta lenkill\u00e4. K\u00e4\u00e4rme kun k\u00e4\u00e4rme! Kauhistuttava kokemus, jota en tarkemmin halua muistella. <\/p>\n\n\n\n

      Ja tarina jatkuu. Kun nostin katseeni jaloistani yl\u00f6s m\u00e4en rinteeseen, n\u00e4in siell\u00e4 pienemm\u00e4n, mutta viel\u00e4kin inhottavamman k\u00e4\u00e4rmeen. Se oli vain ihmisen housuissa.<\/p>\n\n\n\n

      Paha oloni meni yli rajan ja aloin oksentaa. Juoksin oksenten pakoon ihmisk\u00e4\u00e4rmett\u00e4. Ei ollut ensimm\u00e4inen eik\u00e4 viimeinen kerta, kun n\u00e4it\u00e4 j\u00e4lkimm\u00e4isi\u00e4 oli tarjolla. Lopulta en pystynyt k\u00e4ym\u00e4\u00e4n Katariinan laaksossa en\u00e4\u00e4 ollenkaan. Ja viel\u00e4kin, kun busssi ajaa aina Katariinan laakson kautta, kun menen sairaanhoidollisiin tapahtumiin M\u00e4ntym\u00e4keen, tunnen etovaa pahaa oloa ja mieluummin suljen hekeksi silm\u00e4ni.<\/p>\n\n\n\n

      5<\/strong>. MAROKON MUSTAT MUISTOT JA MARRAKESHIN HURJA TORI <\/strong><\/p>\n\n\n\n

      Olin yksin Marokon matkalla 1980-luvun lopussa. Jostakin olin saanut matkalle suhteellisen paljon rahaa, jolla ostin kaikenlaista tuliaista kotiv\u00e4elle. Minulla on yh\u00e4 tuossa komerossa vaatepussissa marokolainen pitk\u00e4 sinert\u00e4v\u00e4 mekko, joka sik\u00e4l\u00e4iseen tyyliin solmitaan etupuoli taakse kiinnitett\u00e4vill\u00e4 nauhoilla. En ole raaskinut antaa kellek\u00e4\u00e4n, mutta nyt tied\u00e4n, kuka saa sen. Jos se on viel\u00e4 entisess\u00e4 kunnossa ja kelpaa.<\/p>\n\n\n\n

      Matkakohteeni oli Agadir<\/em>, joka on Atlantin rannalla Marokon korkean vuoriston alapuolella. Asuin turistien bungalow-alueella, jos asukkaita n\u00e4ki vain turismin palveluksessa. Min\u00e4 en pit\u00e4nyt ollenkaan koko alueesta, sen hengst\u00e4 ja turistimassoista. Jos yritti sy\u00f6m\u00e4\u00e4n tai yritti uimaan tai olla hetken rannassa rauhassa, mik\u00e4\u00e4n ei hoitunut, aina oli joku kimpussa. <\/em>Tai oli jonkun aidattu alue. Niit\u00e4 aitanaruja tai k\u00f6ysi\u00e4 kulki pitkin ja poikin. Mihin j\u00e4i luonto? Mist\u00e4 sit\u00e4 saattoi kurkistaa? Oli vain turistin alastonta pintaa, retkottamassa niin ja n\u00e4in, pikkurihmoja vaatteina ja lasi k\u00e4siss\u00e4. Meteli, joka oli olevinaan musiikkia. Koin aikamoista vastenmielisyytt\u00e4. Marokossa toinen kieli oli silloin saksa, jota min\u00e4kin puhuin siihen aikaan.<\/p>\n\n\n\n

      Muuten minulla on muistikuva, ett\u00e4 olisin blogiinkin kirjoittanut Marokosta<\/em>, ainakin olen tehnyt aiheesta jo parikin laajaa novellia. Minua vainosi<\/em> joku mies kaikkialle ja hermostutti kamalasti. Piti omalla liikkumisellaan eksytt\u00e4\u00e4 t\u00e4m\u00e4 kannoilta lopulta kannoilta. Se oli p\u00e4invastoi kuin ensimm\u00e4isen\u00e4 aamuna nuori marokolaisherra, joka kosi minua tunnin katseltuaan rannalla. Halusi ruotsalaisen vaimon ja tanskalaisen vaimon lis\u00e4ksi ehdottomasti suomalaisen ja katsasti minut sopivaksi. Lupasi monulle 16 kamelia huomenlahjaksi, jos suostun. H\u00e4n oli tosissaan. <\/p>\n\n\n\n

      Sitten yhtene\u00e4 kuuman p\u00e4iv\u00e4n aamuna l\u00e4hdin katsomaan muutaman kilometrinp\u00e4\u00e4h\u00e4n rantaa sijaitsevalle flamingojen pesimispaikalle.<\/em> Nautin aamusta ja rauhasta, kun turistit viel\u00e4 olivat unessa. Olin jo kaukana majapaikastani ja asutuksista. Vasemmalla sivulla oli sunnaton Afrikan autiomaa: hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa, jota tuuli heitteli kiertein\u00e4. Hiekassa kulkeminen v\u00e4sytti, olisin kovasti mielell\u00e4ni istunutkin. Ranta oli t\u00e4ysin hiekkaista ja kivet\u00f6nt\u00e4. Aurinko paahtoi ja meri aaltoili rauhallisesti, niinkuin valtava Atlantikin joskus voi tehd\u00e4. Siloin n\u00e4in edess\u00e4 suuren kiven, jolle p\u00e4\u00e4tin istua lep\u00e4\u00e4m\u00e4\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n

      L\u00e4hestyin ja katsoin hiukan odon n\u00e4k\u00f6ist\u00e4 ja m\u00e4rk\u00e4n\u00e4 kiiltelev\u00e4\u00e4 kive\u00e4, jonka ymp\u00e4rill\u00e4 oli joitakin risuja. <\/em>Aallot olivat kuljettaneet sen t\u00e4nne autiolle rannalle. Valmistuin istumaan kivelle takapuoli melkein jo kivell\u00e4, kun katsoin sivulle ja n\u00e4in risun liikahtavan. Eiii! eii, hypp\u00e4sin kuihuissani yl\u00f6s ja ilmaan, ennenkuin juoksin pakoon: koko kivi oli liikahtanut ja sen takaa nousi kuin j\u00e4ttil\u00e4isen koura. Meni sekunnin murto-osa, kun p\u00e4\u00e4ss\u00e4ni raksutti: j\u00e4ttil\u00e4istursas<\/em> eli mustekala!<\/em> Se se oli. Oli ajelehtinut rantaan ja vet\u00e4nyt kaikki 8 lonkeroaan l\u00e4hes kokonaan sis\u00e4\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n

      L\u00e4hdin juoksemaan syd\u00e4n hakaten halkeamaisillaan. Nyt oli tunne, ett\u00e4 en jaksakaan t\u00e4llaista.<\/em> Aina on jotain kamalaa.<\/em> Koko maailman rannoista minun piti tulla t\u00e4lle juuri, kun tuo otus oli noussut rannalle. Tunsin kyll\u00e4 sen, koska olin n\u00e4hnyt hiljakkoin kirjoista kuvia siit\u00e4. Olin j\u00e4rkyttynyt ja v\u00e4synyt. Kumpa minulla olisi joku ihminen apuna! Silloin n\u00e4in miehen takanani jonkin matkan p\u00e4\u00e4ss\u00e4. <\/em>Mies oli musta marokolainen t\u00e4ysvalkoisessa kaftaanissa. Mies k\u00e4veli letke\u00e4ll\u00e4 tyylill\u00e4, mutta k\u00e4det oudosti sel\u00e4n takana.<\/p>\n\n\n\n

      Huohottelin mustakalan pelottamana ja olisin kovasti tarvinnut turvaa. Mies l\u00e4hstyi, k\u00e4det yh\u00e4 sel\u00e4n takana. Nyt n\u00e4kyiv\u00e4t jo kasvotkin. Ei ollut eurooppalaisen… ja nyt mies kohotti selk\u00e4ns\u00e4 takaa tukevan puupaalun pystyyn<\/em> ja l\u00e4hti juoksemaan minua kohti.<\/p>\n\n\n\n

      Vaikka oli jo tapahtunut kaikki t\u00e4m\u00e4 kauheus, h\u00e4t\u00e4 antaa voimia. Karkasin kovaan juoksuun ja aloin huutaa. Huusin niin lujaa kuin kurkusta l\u00e4hti: – Polizei hilfe hilfe! Polizei! Hilfe!<\/strong> Juoksin pitk\u00e4n matkaa ja huusin koko ajan. En voinut katsoa taakseni pitk\u00e4\u00e4n aikaan, ja kun vihdoin katsoin, n\u00e4in, ett\u00e4 mies oli j\u00e4\u00e4nyt kauas taakse eik\u00e4 n\u00e4ytt\u00e4nyt en\u00e4\u00e4 liikkuvan.<\/p>\n\n\n\n

      Istuin maahan itkem\u00e4\u00e4n. Kun olin p\u00e4\u00e4ssyt huutamisen alkuun, se jatkui. Itkin ja huusin, voivottelin ja voihkin suureen \u00e4\u00e4neen. Se helpotti. Edess\u00e4ni ja takanakin alkoi n\u00e4ky\u00e4 ihmisi\u00e4 rannalla. Olivatkohan hekin matkalla katsomaan flamingovauvoja, en tied\u00e4, mutta tarvallisuutta antoi jo n\u00e4hd\u00e4kin muita ihmisi\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

      Eip\u00e4 sitten ollut kovinkaan h\u00e4\u00e4pp\u00f6inen se flamingoalue, tai ehk\u00e4 olin liian t\u00e4ynn\u00e4 negatiivisuutta. Luulin, ett\u00e4 alueella on joku ruokapaikka, mutta ei ollut kioskin tapaistakaan. Olin hirve\u00e4n n\u00e4liss\u00e4ni, kun k\u00e4\u00e4nnyin takaisin. Saharasta alkoi nousta tummia pilvi\u00e4 ja voimmakkaita tulenpuuskia. Ihmisi\u00e4 oli liikkeell\u00e4 takaisin Agadirin suuntaan. Nyt huomasin, ett\u00e4 niill\u00e4 paikoin, joissa oktabus oli rannalla ja mies keppi k\u00e4siss\u00e4 yritti kimppuun, oli rannan l\u00e4hettyvill\u00e4 jotain puutarha- tai asutusaluetta hyvin korkean seiv\u00e4saidan<\/em> takana. Sielt\u00e4 se mieskin oli ilmestynyt niin \u00e4kki\u00e4.<\/p>\n\n\n

      \n
      \"\"<\/figure>\n<\/div>\n\n\n

      Hiekkamyrskyss\u00e4 keksittiin monenlaista suojautumista<\/p>\n\n\n\n

      Tuuli yltyi ja heitti hiekkaa ymp\u00e4ri. \u00c4kki\u00e4 se koveni ja alkoi piiskata taivaalta hiekkarakeita. Rakeet lensiv\u00e4t kuin ammuttuina aivan vaakatasossa takaa ja rikkoivat ihoon pieni\u00e4 haavoja. Minulla ei ollut alostaman sel\u00e4n suojana mit\u00e4\u00e4n. Pian jo huomasin, ett\u00e4 se oli pienill\u00e4 verihaavoilla ja kirveli hirve\u00e4sti. Pyyhe ei myskyss\u00e4 pysynyt suojana. Piti vain jaksaa. Silloin kaksi<\/em> afrikkalaispoikaa kulki ohi nahkatakeissa<\/em>. He huomasivat kipe\u00e4n tilanteeni ja tulivat yst\u00e4v\u00e4llisesti auttamaan. He neuvoivat, miten menn\u00e4 makaamaan rajujen puuskien ajaksi suojaan viereisten hiekkadyynien taakse. Niin teinkin ja se oli oivallinen keino. Heill\u00e4 itsell\u00e4\u00e4n oli kai ne nahkatakit juuri t\u00e4t\u00e4 tilannetta varten. Todenn\u00e4k\u00f6isesti paikkakuntalaiset tiesiv\u00e4t n\u00e4m\u00e4 s\u00e4\u00e4asiat (hiekkamyrskyt, raesateet) jo etuk\u00e4teen.<\/p>\n\n\n\n

      Kun l\u00e4hell\u00e4 iltaa olin bungalovissani, ei oma kidutukseni loppunutkaan t\u00e4h\u00e4n. Nyt vaan olen jo liian vanha n\u00e4ist\u00e4 kertoilemaan, (varsinkin kun olen jo tehnyt ne pitk\u00e4t novellit ja kirjoittanut jotain matkakirjaanikin). Vasta Suomeen tultuani sain sitten kuulla tositarinaa rikoksesta, joka olisi saattanut sattua silloin minullekin. Meid\u00e4n terveyskeskuksen talonmiehen tyt\u00e4r<\/em> oli yst\u00e4v\u00e4tt\u00e4rens\u00e4 kanssa ollut samalla matkalla kuin min\u00e4 ja tyt\u00f6t olivat kohdanneet rannalla saman miehen, ly\u00f6m\u00e4ase takana valmiina. Tyt\u00f6t oli ly\u00f6ty tainnoksiin ja heilt\u00e4 viety kamerat, puhelimet ja rahat. Rikoksen k\u00e4sittely siell\u00e4 vieraalla kielell\u00e4 oli vaikeaa. Onneksi tyt\u00f6t itse selvisiv\u00e4t hengiss\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

      \"\"<\/figure>\n\n\n\n

      Marokon matkaani kuului autoretki vanhaan p\u00e4\u00e4kaupunkiin Marrakeshiin.<\/em> Sinne l\u00e4hdettiin jo aamuy\u00f6st\u00e4. Matkattiin surkealla bussir\u00e4hj\u00e4ll\u00e4 pohjoista ja vuoristoa kohti. Kerran pys\u00e4hdyttiin juuri sopivasti, kun aurinko oli takaa nostamassa muutamia kirkkaita s\u00e4teit\u00e4\u00e4n, nousi edess\u00e4 vastaan tulta hehkuva punainen sein\u00e4. Se oli Atlas vuoristo,<\/em> joka oli vastassa. Tuon punaisen ja taivaisiin asti ulottuvan sein\u00e4n l\u00e4pik\u00f6 nyt ment\u00e4isiin? Ei, vaan sen sis\u00e4\u00e4n mutkiteltaisiin rotkoihin ja kaarreltaisiin ja kierrelt\u00e4isiin vuoren reunoilla, kunnes tultaisiin Marrakeshin torille. Ja sit\u00e4 ennen pys\u00e4hdyspaikalla min\u00e4 jopa ehdin tehd\u00e4 pienen ja hyv\u00e4n akvarellin: ”Matkalla Marrakeshin torille. Atlasvuoristoa”.<\/em> Siin\u00e4 n\u00e4kyi kumaria hahmoja raskaat vihre\u00e4t taakat sel\u00e4ss\u00e4. N\u00e4kyi juhtia, aaseja, poneja kaikilla sel\u00e4ss\u00e4 n\u00e4m\u00e4 kantamukset. Ja sirokkotuuli heitteli kaktuspensaita, joita py\u00f6ri kaikkialla. N\u00e4ky oli uskomattoman vieh\u00e4tt\u00e4v\u00e4. (Olen ilmeisesti antanut akvarellin ihan viime aikoina jollekin, koska muistan sen viel\u00e4 s\u00e4nkyni takana v\u00e4h\u00e4n aikaa sitten.)<\/p>\n\n\n\n

      Pys\u00e4hdys<\/em>paikalla oli paikallisia taiteilijoita, jotka m\u00f6iv\u00e4t monenlaista. Min\u00e4 ihastuin ikihyv\u00e4ksi muutamiin pieniin kiviveistoksiin: kahteen possuun ja kip\u00e4\u00e4h\u00e4n. Olen n\u00e4it\u00e4 alkeellisia ja ihastuttavia taideteoksia k\u00e4ytt\u00e4nyt taideterapialuentojeni esittein\u00e4 ymp\u00e4ri Suomea.<\/em><\/p>\n\n\n\n

      Kuuluisalla Marrakeshin torilla tapahtui, vaikka oli vasta aamu. Keskell\u00e4 toria oli kansaa k\u00e4\u00e4rmemiesten ymp\u00e4rill\u00e4. <\/em>N\u00e4in monenlaisia, monenkokoisia ja -v\u00e4risi\u00e4 k\u00e4\u00e4rmeit\u00e4. Vaikka olin siihen varautunut, teki minulle pahaa. Kamalin oli suuri maassa, korissa kauniilla kiemuralla makaava k\u00e4\u00e4rme, joka nosti p\u00e4\u00e4t\u00e4\u00e4n. Kun sen omistaja soitteli jotain pilli\u00e4, nosti k\u00e4\u00e4rme p\u00e4\u00e4t\u00e4\u00e4n ja huojutti sit\u00e4 musiikin tathiin. N\u00e4in oikean silm\u00e4lasik\u00e4\u00e4rmeenkin. Hyvin ilke\u00e4\u00e4 teki mies, my\u00f6hemmin nainenkin, joitka ojensivat korkealle p\u00e4iden yl\u00e4puolelle k\u00e4\u00e4rmett\u00e4 kuin h\u00e4r\u00e4nsarvia, ja k\u00e4\u00e4rme oli j\u00e4ykk\u00e4 ja liikkumatta, kunnes omistaja antoi luvan. Oliko se vain k\u00e4\u00e4rmetemppu vai pelottelivatko he ihmisi\u00e4, en tullut tiet\u00e4m\u00e4\u00e4n. <\/p>\n\n\n

      \n
      \"\"<\/figure>\n<\/div>\n\n\n

      Minun el\u00e4m\u00e4\u00e4ni mahtuu niin paljon kauhutarinoita k\u00e4\u00e4rmeist\u00e4, mutta nyt riitti<\/em> niist\u00e4 kertominen. En halua en\u00e4\u00e4 muistella niit\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

      Mutta muistan, kun palasin ensimm\u00e4iselt\u00e4 Afrikan matkaltani valtava m\u00e4\u00e4r\u00e4 uusia ja uskomattomia kokemuksia rikkaampana, olin hyvinhyvin onnellinen talvisessa tuiskussa S\u00e4kyl\u00e4n varuskunnnan bussipys\u00e4kill\u00e4. T\u00e4m\u00e4 oma maa on kaunis, puhdas, t\u00e4ysin turvallinen, luotettava ja antaa kaiken, mit\u00e4 haluan. Kun nukun vuoteessani, ei minua pure h\u00e4m\u00e4h\u00e4kki, ei sis\u00e4\u00e4n luikerra k\u00e4\u00e4rme eik\u00e4 apinalauma her\u00e4t\u00e4 auringon nousussa p\u00e4lp\u00e4tykseens\u00e4. Mutta nen\u00e4np\u00e4\u00e4t\u00e4 saattaa paleltaa, ennenkuin sauna ehtii l\u00e4mmet\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

      <\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"

      Oli joululoma koulusta vuonna 1955 ja olin kutsuttu uuden yst\u00e4v\u00e4ni ja luokkatoverini Raijan kotiin Sodankyl\u00e4\u00e4n joulun j\u00e4lkeen. Raija oli tullut k\u00e4ym\u00e4\u00e4n lukiota t\u00e4nne etel\u00e4- Suomen Laitilaan. Raijan is\u00e4 oli Sodankyl\u00e4n alueen mets\u00e4nvartija, valtion virkamies, joka tiesi kaiken l\u00e4hialueen metsist\u00e4 ja niihin liittyv\u00e4st\u00e4. Kaikki siell\u00e4 pohjoisessa Lapissa oli minulle uutta ja outoa, mutta eritt\u00e4in mielenkiintoista ja … <\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":4199,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_monsterinsights_skip_tracking":false,"_monsterinsights_sitenote_active":false,"_monsterinsights_sitenote_note":"","_monsterinsights_sitenote_category":0,"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"class_list":["post-4047","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-kirjoitukset"],"aioseo_notices":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/4047","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/users\/1"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=4047"}],"version-history":[{"count":58,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/4047\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":4222,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/4047\/revisions\/4222"}],"wp:featuredmedia":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media\/4199"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=4047"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=4047"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=4047"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}