{"id":742,"date":"2022-12-09T21:19:23","date_gmt":"2022-12-09T19:19:23","guid":{"rendered":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/?p=742"},"modified":"2022-12-30T15:34:49","modified_gmt":"2022-12-30T13:34:49","slug":"joulumuistoja-pappilan-sota-ajoilta","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/2022\/12\/09\/joulumuistoja-pappilan-sota-ajoilta\/","title":{"rendered":"Joulumuistoja pappilan sota-ajoilta"},"content":{"rendered":"\n
\"\"<\/figure>\n\n\n\n

Vanhojen suomalaisten joulukorttien her\u00e4tt\u00e4mi\u00e4 muistoja.<\/strong> Omistan n\u00e4m\u00e4 rakkaille lapsilleni, Inarille ja Ilarille ja heid\u00e4n lapsilleen joulutervehdyksen\u00e4.<\/strong> (Pienille, nelj\u00e4nnen polven Mennille ja Noelille kaikki teksti ei viel\u00e4 sovikaan.)<\/p>\n\n\n\n

Olen jokseenkin varmasti Suomessa ainut papin lapsi, joka viel\u00e4 voin muistella t\u00e4ysomavaraisesti el\u00e4neen pappilan t\u00f6it\u00e4 ja tapahtumia.<\/strong> 1950-luvullakaan heit\u00e4 lienee ollut harvoja. Muistikuvani ovat siis nyt yli 80 vuoden takaa sit\u00e4 kulttuurihistoriaa, jota koen jopa velvollisuudeksi jakaa muille.<\/p>\n\n\n\n

\"\"
Martta Wendelin (1893-1986)kuvaa ihastuttavasti ja todesti 1940-luvun perheen arkea ja juhlaa.<\/strong> T\u00e4ss\u00e4 ollaan mukana \u00e4idin joulupipareiden teossa. Toisessa kuvassa poika hiiht\u00e4\u00e4 pihalle katsomaan punatulkkujen pihlajanmarjojen sy\u00f6nti\u00e4. Ensilumi on satanut aikaisin. Pojalla itse tehdyt sukset (kaupoissa ei niit\u00e4 myyty) ja jalassa ehk\u00e4 kyl\u00e4suutarin tekem\u00e4t hienot nahkasaappaat, (joissa vasikannahkavarret).<\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n

Valmistelut joulun viettoon meid\u00e4n kotipappilassa taisivat alkaa niin brutaalin poroporvarillisesti kuin oman sian lahtaamisella<\/em>. Ja kaiken kukkuraksi voin kehua, ett\u00e4 sian lahtasi viimeisin\u00e4 vuosina is\u00e4 itse, suntion papan eli kyl\u00e4n virallisen lahtarin avustuksella. Is\u00e4 teki kaikkea muutenkin, v\u00e4ite on jokseenkin sataprosenttisesti totta. <\/p>\n\n\n\n

Sukkapuikoilla h\u00e4n ei kuitenkaan koskaan kutonut eik\u00e4 virkannut virkkuukoukulla, n\u00e4m\u00e4 kun ”ovat naisten t\u00f6it\u00e4”<\/em>. Toki h\u00e4n leipoi pappilan kaakut, kutoi kangaspuilla kankaat, ompeli meille lapsille vaatteet, \u00e4idille mekot – minullekin, esikoistytt\u00e4relle vuosikymmenien p\u00e4\u00e4st\u00e4 viimeksi odotusajan mekon, keritsi lampaat, karstasi villan, kehr\u00e4si hahtuvat langaksi, kutoi kangaspuissa; kasvatti pellossa pellavan, loukutti sen, kehr\u00e4si langaksi, kutoi vaatteiksi… Luettelo olisi loputon. Ja min\u00e4, pikkuinen tyt\u00f6nr\u00e4\u00e4p\u00e4le olin kaikessa mukana n\u00e4kem\u00e4ss\u00e4 ja kokemassa. Muistikuvissani on edelleen paljon ainesta kaikesta t\u00e4st\u00e4 ihmeellisest\u00e4 rikkaasta ty\u00f6st\u00e4. <\/p>\n\n\n\n

Muistan tietysti monet lampaankeritsemiset, laihat ruipelot lampaat juoksemassa h\u00e4diss\u00e4\u00e4n ja m\u00e4\u00e4kim\u00e4ss\u00e4 pitkin pihaa, lampaanvillasta kukkuraiset p\u00e4rekorit ja hiukan aina pelottavat keritsemissakset. Muistan my\u00f6s kesien ihanat siniset pellavapellot, jotka lainehtivat minulle kuin meri. Kuulen viel\u00e4kin, jos haluan pellavanloukutustalkoiden huumaavan kalkkeen Peren saunalta, pime\u00e4ss\u00e4 heiluvan betromakslyhdyn valossa. N\u00e4en ja kuulen vuosia jatkuneen kehruurukin hiljaisen hyrin\u00e4n pappilan ruokasalissa, meid\u00e4n olohuoneessa. Muistan oman mummonkin kehruun ja hiljaisen laulun hyrin\u00e4n. \u00c4iti kai ehti harvoin kehr\u00e4\u00e4m\u00e4\u00e4n, siksi ehk\u00e4 en h\u00e4nt\u00e4 muista.<\/p>\n\n\n\n

Mutta joulusiasta puheenollen, mist\u00e4 ihmeest\u00e4 olisikaan saatu jouluherkut p\u00f6yt\u00e4\u00e4n ellei omasta siasta. Sian lahtaaminen oli tapahtumasarja, josta minulle on j\u00e4\u00e4nyt vain ep\u00e4tarkkoja mielikuvia. Olin jo kuitenkin 5-6-vuotias siihen aikaan. Min\u00e4 koin sen merkitt\u00e4v\u00e4n\u00e4 tapahtumana, joka oli my\u00f6s selke\u00e4 merkki joulun l\u00e4hestymisest\u00e4.<\/em> Puutarhan per\u00e4ll\u00e4 oli pappilan saunarakennus,<\/em> joka oli nyt ”teurastamona”. Suuri sianruho roikkui saunan ulko-ovessa ja kauhistutti meit\u00e4 lapsia. Mutta t\u00e4t\u00e4 ei kest\u00e4nyt monta p\u00e4iv\u00e4\u00e4, kun saunalle tuli \u00e4idille apulaisia (ensin tietysti opettamaan h\u00e4nt\u00e4) eli taitavia kyl\u00e4n naisia, talojen em\u00e4nti\u00e4 ja kiert\u00e4vi\u00e4 pitokokkeja. Siasta saatiin vaikka mit\u00e4 eli sika valmistettiin l\u00e4hes kaikkineen. Puutiinuihin suolattiin lihaa tietysti aina koko vuoden varalle ja erikseen valmistettiin monenmoista lihaa, sis\u00e4lmyksi\u00e4 ja suolia joulunajan herkkuiksi. Muistan, kuinka saunan suuressa muuripadassakin kiehui jotain. <\/p>\n\n\n\n

Sain olla mukana joskus survomassa lehm\u00e4nsarveen makkarant\u00e4ytett\u00e4. Koin sen hyvin t\u00e4rke\u00e4n\u00e4 tapahtumana, joka vaati tarkkuutta ja osaamista. Muitan yhden t\u00e4llaisen hetken erinomaisen hyvin, osaamisen tarpeeni ja j\u00e4nnitt\u00e4misen ymp\u00e4rill\u00e4 ty\u00f6skentelvien naisten hyv\u00e4ksynn\u00e4st\u00e4. Muistan voimakkaan tuoksun, joka nousi suuresta saunapadasta ja h\u00f6yrypilvist\u00e4 ymp\u00e4rill\u00e4. <\/p>\n\n\n\n

Makkarasarvia (eri el\u00e4inten sarvia) oli monenlaisia, varmaan erilaista ja erikokoista makkaraa varten. Meid\u00e4n lasten herkkua olivat aina ohutsuoleen tehdyt uunimakkarat. Sian sorkat, korvat ja saparotkin valmistettiin ruoaksi, usein saatiin sylttyyn lis\u00e4\u00e4.<\/p>\n\n\n\n

Joulunajan p\u00f6yd\u00e4ss\u00e4 oli sitten syltty\u00e4, lihaa, kinkkua ja makkaraa jos jonkinlaista. Is\u00e4n kasvoilta loisti aina riemu. Se oli hyv\u00e4n ruoan ja ilon saamisesta lapsille ja perheelle. Ymm\u00e4rsin sen jo pienest\u00e4. Vaikka toki h\u00e4nelle itselleenkin joulun herkut maistuivat.  <\/code><\/pre>\n\n\n\n
Joulukuusen haku pappilan mets\u00e4st\u00e4<\/em> oli hieno pysyv\u00e4 traditio. Is\u00e4 oli jo kes\u00e4aikaan katsastellut pappilan mailla sopivaa joulukuusta. Kyll\u00e4 h\u00e4n osasi olla sen suhteen kranttu, ei mik\u00e4 tahansa kelvannutkaan. Joulukuusen toi pihaan pappilan vuokraaja eli yst\u00e4v\u00e4llinen Latoniitun is\u00e4nt\u00e4 <\/em>omalla hevosreell\u00e4\u00e4n.<\/p>\n\n\n\n
<\/p>\n\n\n\n
\"\"<\/figure>\n\n\n\n
T\u00e4m\u00e4n postikortin kuusta tuodaan oikein hevosk\u00e4rryill\u00e4, mutta ei meid\u00e4n kuusta. Se tuotiin matalalla hevosreell\u00e4, latva melkein maata laahaten. Mutta lasten ilo on samaa. <\/p>\n\n\n\n
<\/p>\n\n\n\n
\"\"
T\u00e4m\u00e4n postikortin kuva voisi melkein olla meid\u00e4n pappilan pihasta, paitsi meid\u00e4n pappilan is\u00e4nt\u00e4 ei ollut t\u00e4m\u00e4n kuvan hieno herrsmies. Kuusi on tarkasteltavana pihassa ja hevonen saa apetta.<\/strong> Kuva on Maailman Luonnons\u00e4\u00e4ti\u00f6n (WWF) joulukortista Seppo Hilpon kuvaote.<\/strong><\/figcaption><\/figure>\n\n\n\n
Meill\u00e4 oli aina korkea kuusi, koska huoneetkin olivat korkeat ja kuusen t\u00e4hden piti olla katon rajassa.  Kuusi tuotiin ensin pihaan sulamaan ja siit\u00e4 paraatinrapun eteiseen jo hyviss\u00e4 ajoin. Is\u00e4 nikkaroi helposti kuusenjalan kahdesta ristikk\u00e4in asetetusta laudanp\u00e4tk\u00e4st\u00e4, joihin porasi keskelle rei\u00e4n. Vasta aattona is\u00e4 kantoi kuusen sis\u00e4lle ruokasaliin, jossa eniten oltiin. Kuuseen ripustettiin kynttil\u00f6it\u00e4. Niit\u00e4 ei ollut montaa, koska kynttil\u00e4t olivat aitoja talikynttil\u00f6it\u00e4 enk\u00e4 muista, ett\u00e4 niit\u00e4 olisi tehty meill\u00e4 kotona. (Ehk\u00e4 saimme Amerikan mummolta joskus paketissa.)  Latvaan pantiin jostakin saatu suuri kiiltelev\u00e4 t\u00e4hti. Sit\u00e4 ihailtiin aina, sen kimaltelevia s\u00e4teit\u00e4, jotka v\u00e4risiv\u00e4t. \u00c4iti k\u00e4tki t\u00e4hden vuodeksi piiloon aina jonnekin. <\/p>\n\n\n\n
Yksi asia oli ilmeisen t\u00e4rke\u00e4 is\u00e4lle. Se oli omenoiden ripustus kuuseen. <\/em>Meill\u00e4 oli tietysti puutarhassa omenapuita, ei paljon, mutta muutamia kaneliomenapuita, ja neh\u00e4n eiv\u00e4t kauaa syksyll\u00e4 kest\u00e4. Varsinaisia talviomenalajikkeita ei tainnut viel\u00e4 1940-50 lukujen vaihteessa olla Suomessa. Mutta is\u00e4p\u00e4 oli sitke\u00e4 ja neuvokas. H\u00e4n poimi k\u00e4sin omenan puusta kanta mukana, k\u00e4\u00e4ri sen varovasti sanomalehteen ja laski kolhimatta puulaatikkoon. Laatikko vietiin pappilan vintille hyv\u00e4\u00e4n talteen viile\u00e4\u00e4n paikkaan, ja niinp\u00e4 ne vaan kestiv\u00e4t nahistumatta jouluun asti. Sitten kiedottiin villalankaa tiukasti omenan kantaan ja ripustettiin kuuseeen roikkumaan. Ah ja voi sit\u00e4 riemua! Mutta t\u00e4ytyy tunnustaa t\u00e4ss\u00e4 nyt l\u00e4hes 80 vuoden takaisia pahoja tekoja: kuusen takimmaisista omenoista me lapset – Juha varsinkin, k\u00e4ytiin silloin t\u00e4ll\u00f6in haukkailemassa. Herkuttelun j\u00e4lkeen k\u00e4\u00e4nnettiin ehj\u00e4 puoli omenaa n\u00e4kyviin. (Kuusen riisumisen aikoihin olivat siemenkotaan asti kalutut omenat kyll\u00e4 tuttu n\u00e4ky anteeksi antavaisille vanhemmille.)<\/p>\n\n\n\n
Kuusi itse oli kuitenkin se t\u00e4rke\u00e4 asia. <\/strong>Ei ollut olemassakaan mit\u00e4\u00e4n kuusenkoristeita, ei kimaltavia nauhoja, ei palloja, ei lippuja eik\u00e4 mit\u00e4\u00e4n tilpeh\u00f6\u00f6ri\u00e4. Meill\u00e4 ei tunnettu siihen aikaan edes sanaa karamelli.<\/em> Kuusi tuoksui mets\u00e4lt\u00e4. Se toi ihanan aavistuksen mets\u00e4st\u00e4 omaan kotiin sis\u00e4lle. Sen tunteen muistan. <\/p>\n\n\n\n
Kuusen ymp\u00e4rill\u00e4 leikittiin ja laulettiin <\/em>paljon. \u00c4iti s\u00e4esti usein salin flyygelill\u00e4, jos leikimme salin puolella. (Niist\u00e4 lauluista ja leikeist\u00e4 voisin kertoa pitk\u00e4\u00e4nkin. Niit\u00e4 ei ole n\u00e4kynyt miss\u00e4\u00e4n laulukirjoissa eik\u00e4 leikkimateriaaleissa. Min\u00e4 tietenkin opin ne silloin ja sitten  opetin niit\u00e4 lastentarhanopettajan sijaisena Turun silloisissa  p\u00e4iv\u00e4kodeissa ja monissa seurakuntien lasten tilaisuuksissa.) \u00c4idill\u00e4 oli loputon varasto lauluja<\/em>. H\u00e4nen oman lapsuuteensa Helsingin Pasilan taiteilijakodissa soivat musiikki ja laulu aina, tanssi ja liikunta ei loppuneet koskaan. Sielt\u00e4 \u00e4iti oli ne kaikki oppinut. Ja koska h\u00e4n oli hyvin musikaalinen ja hyv\u00e4 laulamaan sek\u00e4 kirjoittelemaan runoja, h\u00e4n sepitteli itse sanoja tuttuihin s\u00e4veliin.  Tai kun leikin liikkeet unohtuivat, \u00e4idill\u00e4 oli aina uudet liikkeet ja tansit. Keijut tanssivat, tontut hyppiv\u00e4t ja noidat ilkeiliv\u00e4t. <\/p>\n\n\n\n
Meill\u00e4 taidettiin leikki\u00e4 eniten tonttulauluja<\/em>, vaikka en muista, ett\u00e4 tontuista viel\u00e4 siihen aikaan muuten puhuttiin kuin joskus ennen joulua varoitettiin lapsia olemaan kilttej\u00e4 , koska tonttu voi kurkistaa ikkunasta. Tontut kuuluivat satumailmaan. Kyll\u00e4 me lapset se tiedettiin. – Eiv\u00e4t tontut alunpit\u00e4en edes jouluun kuulukaan. Ne ovat kansanperinnett\u00e4, monissa muissakin maissa, mm. vanhoissa kelttil\u00e4istarustoissa mukana muiden satuhahmojen kuten keijukaisten, maahisten, peikkojen ja j\u00e4ttil\u00e4isten kanssa.  <\/em><\/p>\n\n\n\n
T\u00e4m\u00e4n kirjoitaminen pani liikkeelle minussa jo tuttua prosessia: her\u00e4\u00e4misen ja unen rajalla, kun yhteys muistiin alitajunnassa oli viel\u00e4 olemassa ja uni ja tosi sekoittuivat, nousi mieleeni selkeit\u00e4 muistikuvia (l\u00e4hes repliikkej\u00e4kin) meid\u00e4n lasten tonttuleikeist\u00e4. Siihen aikaan Tuupukka<\/em>-sisko oli noin 2-vuotias, kun min\u00e4 t\u00e4ytin joulunaikaan 7 vuotta. Opettelimme tonttujen varpailla hiipimist\u00e4 ja rytmist\u00e4 tiptop tiptopin sormileikki\u00e4,<\/em> joka ei ollutkaan ihan helppoa. Mieleen nousee suloinen pullukka Tuupu k\u00e4si hymykuoppineen etusormi pystyss\u00e4. Ihan sama opettelu oli pari vuotta my\u00f6hemmin Tapanillakin.<\/em>  <\/p>\n\n\n\n
Soihdut sammuu, kaikki v\u00e4ki nukkuu,<\/p>\n\n\n\n
v\u00e4-\u00e4ki nukkuu.<\/p>\n\n\n\n
\u00d6itten varjoon talon touhu hukkuu,<\/p>\n\n\n\n
to-ouhu hukkuu.<\/p>\n\n\n\n
Tiptop, tiptop, tipe tipe, tiptop, TIP TIP TOP!<\/p>\n\n\n\n
Tonttujoukko hiipii varpasillaan,<\/p>\n\n\n\n
varpa-asillaan<\/p>\n\n\n\n
kotikoloistansa alta sillan,<\/p>\n\n\n\n
alta-a sillan.<\/p>\n\n\n\n
Tiptop…<\/p>\n\n\n\n
(Kuinka vanha t\u00e4m\u00e4 joululaulu alkujaan onkaan, kun se sanoo ”Soihdut<\/em> <\/strong>sammuu, kaikki v\u00e4ki nukkuu…” eik\u00f6 ollut viel\u00e4 s\u00e4hk\u00f6valojen aika<\/strong>? Luultavasti ei.)<\/p>\n\n\n\n
Min\u00e4kin leikin tietysti omien lasteni kanssa paljon tonttuleikkej\u00e4, niin paljon, ett\u00e4 Inari ja varsinkin Ilari jo alkoivat kyll\u00e4sty\u00e4 tiptopin<\/em> esitt\u00e4miseen jouluvieraille. Mutta kyll\u00e4 meill\u00e4 hauskaakin oli, varmaan eniten perheen kesken.<\/p>\n\n\n\n
En muista, milloin lapsuuden perheess\u00e4 alettiin puhua joulupukista tai koska meille alkoi tulla pukki. Ei ainakaan vel\u00e4 heti sotien j\u00e4lkeen 1944 kukaan tiennyt mit\u00e4\u00e4n joulupukista eik\u00e4 joululahjoista.<\/strong> Arvelisin, ett\u00e4 se tuli meid\u00e4n perheeseen Raumalla asuessa 1950-luvun alussa. Joulupukin tulo ei ollut suuri tapahtuma, toiko pukki edes lahjoja, en muista. N\u00e4ytt\u00e4ytyi vain is\u00e4n nurin k\u00e4\u00e4nnetyss\u00e4 talvipalttoossa, pahvinaamari kasvoilla ja tonttulakki p\u00e4\u00e4ss\u00e4. Muistan arvailleeni, kuka se on t\u00e4ll\u00e4 kertaa. Tunnistin aina k\u00e4sist\u00e4, ainakin is\u00e4n. H\u00e4nell\u00e4 oli juuri silloin ollut kiire poistua johonkin, kun pukki koputti. Nyt n\u00e4ytt\u00e4\u00e4<\/em> (t\u00e4ss\u00e4 suurta tavarataloa vastap\u00e4\u00e4t\u00e4  katsoessa ulos vain silmi\u00e4 nostamalla), ett\u00e4 ihmisen p\u00e4\u00e4ss\u00e4 ei muuta liikukaan kuin joululahjat ja ruoka<\/em>, ruoka ja lahjat… – Vaikka on niit\u00e4kin n\u00e4in\u00e4 p\u00e4ivin\u00e4, joilla ei ole mahdollisuutta lahjoihin, ehk\u00e4 ei jouluruokaankaan. Kahden kilometrin p\u00e4\u00e4ss\u00e4 asuu suuri m\u00e4\u00e4r\u00e4 maahanmuuttajia, joilla saattaa olla viisikin lasta.<\/p>\n\n\n\n
<\/p>\n\n\n\n
\"\"<\/figure>\n\n\n\n
Yll\u00e4 oleva ihastuttava ty\u00f6 on kuuluisan ruotsalaisen taiteilijan Carl Larssonin<\/em> piirros-akvarelli 1900-luvun alusta. CL teki t\u00f6it\u00e4, joita ihailen suuresti. Niit\u00e4 oli kerran esill\u00e4 Vaasan Taidemuseossa<\/em> suurena n\u00e4yttelyn\u00e4. Olimme katsomassa sit\u00e4, Inari ja min\u00e4, ja ihastelimme kovasti.<\/strong><\/p>\n\n\n\n
Kaikille lapsille ei nyky\u00e4\u00e4n ehk\u00e4 kerrota, ett\u00e4 joulu on Jeesuksen syntym\u00e4juhla, siis Jeesuksen syntt\u00e4rit!<\/strong> Syntt\u00e4rith\u00e4n on lapsille tuttu asia. Niist\u00e4 olisi helppo kertoa, jos asia olisi vanhemmille t\u00e4rke\u00e4. <\/p>\n\n\n\n
Lapsuuden joulun juhlateria alkoi aina jouluevankeliumilla.<\/strong> Apulainen oli auttanut  ennen kotiin l\u00e4ht\u00f6\u00e4\u00e4n \u00e4iti\u00e4 kattamaan joulup\u00f6yd\u00e4n ruokasalin vihre\u00e4lle pirtinp\u00f6yd\u00e4lle, jolla oli juhlaliina. Juhlaliina oli omaa pellavaa, itse kudottu ja siin\u00e4 oli aina pitk\u00e4t hapsut. Hopeinen kolmihaarainen kynttil\u00e4njalka paloi keskell\u00e4 p\u00f6yt\u00e4\u00e4. Is\u00e4n \u00e4\u00e4ni oli harras. Me lapset kuuntelimme niin, ett\u00e4 tied\u00e4n, ett\u00e4 jokainen meist\u00e4 oppi jouluevankeliumin ulkoa jo paljon ennen kouluik\u00e4\u00e4. Is\u00e4 luki ruokarukouksen ja sitten alkoi sy\u00f6minen.<\/p>\n\n\n\n
Olen joskus ihmetellyt, kuinka alatoopi-sana<\/em> ei olekaan tuttu nykyihmislle, mutta se taitaakin olla samaa kuin lihahyytel\u00f6 tms. Is\u00e4ll\u00e4 oli oma nimi sille: ”tytisev\u00e4\u00e4”<\/em>. Sen ymm\u00e4rsi kaikki. Kaiken ylett\u00f6m\u00e4n lihakinkun, syltyn ja makkaran, laatikoiden ja rosollin sy\u00f6nnin j\u00e4lkeen seurasi viel\u00e4 ”sekametelisoppa”<\/em> (mist\u00e4 nimi?) oli kuivatuista sekahedelmist\u00e4 (omenoista, luumuista, aprikooseista ja rusinoista) tehty kiisseli tai rusinakiisseli. (Amerikanmummo l\u00e4hetti aina paketissa sekahedelmpusseja ja rusinapakkauksia. Ei niit\u00e4 Suomessa ollut.) Riisipuuroa ei meill\u00e4 ollut, mutta sen sijalla oli ihanaa ohraryynipuuroa.<\/em> Jos se oli uunipuurona, se oli melkein taivaallista! ”Sekametelisoppa ”ei tahtonut l\u00f6yt\u00e4\u00e4 en\u00e4\u00e4 koloa meid\u00e4n vatsaan, usein se oli sopivasti j\u00e4tett\u00e4v\u00e4 iltapalaksi ohrapuuron kanssa.<\/p>\n\n\n\n
Valtaisan ihana ja hauska ja pitk\u00e4 joulurituaali eli joulusauna toteutettiin aina aatonaattona. Miksik\u00f6? Siksi, ett\u00e4 is\u00e4n piti tietysti joulup\u00e4iv\u00e4n aamuna kello 6 ainoana pappina messuta kirkon joulujumalanpalveluksessa alttarilla. \u00c4\u00e4nen piti kulkea, se ei saanut olla k\u00e4he\u00e4. Kova saunominen usein aiheutti k\u00e4heytt\u00e4 \u00e4\u00e4nelle, varsinkin niin hartaalle saunojalle kuin is\u00e4 oli.<\/p>\n\n\n\n
(Olen aikaisemmin kirjoittanut niin moneen paikkaan ja niin monta versiota meid\u00e4n saunomisista, ett\u00e4 jos joku haluaa viel\u00e4 niist\u00e4 tiet\u00e4\u00e4, voi lukea tekstej\u00e4ni.)<\/p>\n\n\n\n
Joulup\u00e4iv\u00e4n aamuna meid\u00e4t her\u00e4tettiin kello 5 joulukirkkoon.<\/strong> Tuttu laulu olisi voitu l\u00e4hes kirjaimellisesti tehd\u00e4 meist\u00e4.<\/p>\n\n\n\n
<\/p>\n\n\n
\n
\"\"
Onkohan paljon hienompaa kuvausta kirkkomatkasta jouluaamuna kuin t\u00e4m\u00e4 Rudolf Koivun<\/strong> (1890-1946)? Katsokaa tunnelmaa, kun kuukin paistaa. Toinen hevonen on takana, joulukirkkoon ajetaan jonossa.
– Puolet meid\u00e4n lapsikatraasta oli f\u00e4llyjen, lampaantaljan alla. Is\u00e4 ajoi kirkkoreke\u00e4. Reen selk\u00e4nojalle saatiin jokus korea raanu, jossa oli per\u00e4ti kulkuset.<\/figcaption><\/figure>\n<\/div>\n\n\n
”Kello l\u00f6i jo viisi, lapset her\u00e4tk\u00e4\u00e4, Juhani ja Liisi, muuten matka j\u00e4\u00e4! T\u00e4ss\u00e4 vesimalja, silm\u00e4t huuhtokaa! Reess\u00e4 karhuntalja meit\u00e4 odottaa. Tuolla m\u00f6kin Miina kulkee kirkolle. Taavetti ja Tiina, nouskaa kannoille! M\u00e4en rinteen alla talo t\u00f6rr\u00f6tt\u00e4\u00e4, joka ikkunalla kaks on kynttil\u00e4\u00e4. Ruuna, virsta viel\u00e4 tepsuttele pois, t\u00e4ll\u00e4 kirkkotiell\u00e4 aina olla vois!<\/p>\n\n\n
\n
\"\"
T\u00e4m\u00e4 ihana maalaus on Vaasan kirkon alttaritaulu, jonka on maalaannut Albert Edelfelt<\/em>. ”Menk\u00e4\u00e4mme nyt katsomaan sit\u00e4, mik\u00e4 on tapahtunut ja mink\u00e4 Herra meille ilmoitti!”<\/strong> Edelfelt sijoitti Raamatun henkil\u00f6iksi aina suomalaisen n\u00e4k\u00f6isi\u00e4.- T\u00e4m\u00e4 on meid\u00e4n perheelle erityinen taideteos monessa mieless\u00e4. Is\u00e4 oli t\u00e4m\u00e4n kirkon pappina Vaasassa sotien aikana, Juhani veli syntyi Vaasassa 1937 niin, ett\u00e4 puhelin soi sakaristossa, kun is\u00e4 puki jouluaamun juhlakasukkaa p\u00e4\u00e4lle. Sairaalasta tuli tieto: ”Poika tuli!” Is\u00e4 riensi alttarille ja<\/strong> messusi koko Suomen kansalle<\/strong> (Vaasan alueradio aina joskus tuli Ylen valtakunnan verkosta): ”Lapsi on meillle syntynyt ja poika on meille annettu…”- Nyt kes\u00e4ll\u00e4 t\u00e4m\u00e4 joulun lapsi, minun rakas veljeni, kasvinkumppani l\u00e4hti t\u00e4st\u00e4 ajasta.<\/strong><\/figcaption><\/figure>\n<\/div>\n\n\n
Joulukirkko on joulun ydintapahtuma.<\/strong>  Olen kirjoittanut siit\u00e4 niin paljon, ett\u00e4 itse\u00e4ni kyll\u00e4stytt\u00e4\u00e4. Paljon voisi tietysti viel\u00e4kin  kertoa, mutta kerron vain jotain, joka ehk\u00e4 on j\u00e4\u00e4nyt pois.<\/p>\n\n\n\n
Sotien aikana oli jouluna aina paljon lunta, se muistetaan. Siksi kuljettiin poikkeuksetta hevosreell\u00e4. Toinen syy hevosella ajamiseen oli tietysti se, ett\u00e4 pit\u00e4j\u00e4ss\u00e4 ei ollut kuin yksi auto, Nivarin pirssi.<\/em><\/p>\n\n\n\n
Kun astuttiin sis\u00e4\u00e4n kirkkoon pitk\u00e4nkin hevoskyydin j\u00e4lkeen kovasta aamuy\u00f6n pakkasesta, leijuivat kirkkosalissa hengitysh\u00f6yryt. Kumallakin laidalla sijaitsi kamina. Sen luokse hakeutuivat tietysti ajurit l\u00e4mmittelem\u00e4\u00e4n k\u00e4si\u00e4\u00e4n, jotka olivat kohmeessa valjaiden pidosta. Miehet availivat turkkejaan ja sukivat karvalakin alla hiestynytt\u00e4 tukkaansa. Naiset asettuivat lasten kanssa penkkeihin ja riisuivat lapsilta enimpi\u00e4 vaatteita pois. Kun kerron t\u00e4t\u00e4, l\u00e4hes n\u00e4en ja haistan kaiken taas. Kirkko on t\u00e4ynn\u00e4 hiljaista kuisketta ja lasten \u00e4\u00e4ni\u00e4. Odotetaan. Ja sitten se alkaa: urut aloittavat,<\/em> nousevat pauhuun<\/em>. Meid\u00e4n kanttori Helakivi<\/em> panee parastaan ja pillit soivat.<\/p>\n\n\n\n
Kun jouluaamun kirkko oli loppu ja vihdoin oltiin p\u00e4\u00e4sty rekeen takaisin ja k\u00f6mmitty f\u00e4llyjen alle, alkaakin – ehk\u00e4 Juhanin ja Olavin mielest\u00e4 j\u00e4nnitt\u00e4vin matkavaihe: kirkkoherra<\/strong>, siis is\u00e4 ajaa kilpaa paluumatkan muiden kyl\u00e4n miesten kanssa.<\/strong> Ja se onkin menoa!<\/strong> Muistan, miten edess\u00e4 ajavan reen jalaksissa kipin\u00e4t sinkoilee ymp\u00e4rille ja lunta lent\u00e4\u00e4 meid\u00e4n silmiin asti. Is\u00e4 nauraa ja huutaa: – Lapset, naamat f\u00e4llyjen alle! <\/em>Menn\u00e4\u00e4nh\u00e4n me, mutta tietysti t\u00e4ytyy kurkkia sit\u00e4 vauhtia. <\/p>\n\n\n\n
Kuu paistaa kirkkaana, hanget kimaltelee. Talot vain vilahtelee ohi. Ja todella niiden pitk\u00e4 ripikin loistaa ”joka ikkunalla kaks on kynttil\u00e4\u00e4!”. Kun p\u00e4\u00e4st\u00e4\u00e4n Vehmalaisiin ja pappilan m\u00e4en alle, todetaan, ett\u00e4: pappi voitti taas<\/em>! Niinp\u00e4 se taisi aina sopivasti k\u00e4yd\u00e4! Min\u00e4, pikkutytt\u00f6 f\u00e4llyjen alla arvailin jo: olikohan se kyl\u00e4n miesten hyv\u00e4nmielen kiitosta papilleen?<\/strong><\/p>\n\n\n\n
<\/p>\n\n\n
\n
\"\"
Joulukortti on  tunnetun taiteilijan Jenny Nystr\u00f6min .<\/strong><\/figcaption><\/figure>\n<\/div>\n\n\n
<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"
Vanhojen suomalaisten joulukorttien her\u00e4tt\u00e4mi\u00e4 muistoja. Omistan n\u00e4m\u00e4 rakkaille lapsilleni, Inarille ja Ilarille ja heid\u00e4n lapsilleen joulutervehdyksen\u00e4. (Pienille, nelj\u00e4nnen polven Mennille ja Noelille kaikki teksti ei viel\u00e4 sovikaan.) Olen jokseenkin varmasti Suomessa ainut papin lapsi, joka viel\u00e4 voin muistella t\u00e4ysomavaraisesti el\u00e4neen pappilan t\u00f6it\u00e4 ja tapahtumia. 1950-luvullakaan heit\u00e4 lienee ollut harvoja. Muistikuvani ovat siis nyt yli 80 … <\/p>\n","protected":false},"author":1,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_monsterinsights_skip_tracking":false,"_monsterinsights_sitenote_active":false,"_monsterinsights_sitenote_note":"","_monsterinsights_sitenote_category":0,"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[20],"class_list":["post-742","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-kirjoitukset","tag-vanhat-joulukortit"],"aioseo_notices":[],"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/742","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/users\/1"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/comments?post=742"}],"version-history":[{"count":31,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/742\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":873,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/posts\/742\/revisions\/873"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/media?parent=742"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/categories?post=742"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/xn--perspektiivi-rcb.fi\/index.php\/wp-json\/wp\/v2\/tags?post=742"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}