Kyllikki TukiainenMitä koti minulle merkitsee.
Misä sää bunkkaat? Onk sul oma luukku? Misä kerroksess sun boxis o? Onk sul kiva asunto? Vai onk sul kimppakämppä? Mitähän minä näihin kysymyksiin vastaisin. Voisin vastata tähän tapaan: minä asun vuokralla suuressa kerrostalossa tupakeittiön ja huoneen asunnossa. Minulla on tosikiva asunto ja minä viihdyn erinomaisesti kodissani.
Yeensä sana koti tuottaa meissä lämpöisen, rauhallisen, levollisen ja turvallisen tunteen. Tähän voi lisätä vielä moniakin sanoja, kuten leppoisan, kannustavan, kaivatun ja hyvässä tapauksessa koti-sana herättää rakkauden tunteita. Mutta me onnelliset, joilla näin on, unohdamme helposti, että on olemassa hyvin paljon ihmisiä, joilla koti-sana herättää voimakkaita pelon, hädän, ahdistuksen, jopa inhon ja vihan tunteita.
Isäni todennäköisesti mainitsi hyvin usein sekä kaste- että vihkipuheissaan edessään seisoville omaisille kodin pyhyydestä. Sanat sopivat sinä hetkenä hyvin tilanteeseen, suuressa ja kauniissa pappilan salissa. Minä, niin pienestä kuin muistan, halusin olla mukana ”kastettavien” ja ”vihittävien” (kotona sanottiin näin virantoimitukseen tulijoita) joukossa, kun isä kastoi vauvan tai vihki parin. Sotien jälkeen, vielä 1950-luvulla tultiin hyvin yleisesti pappilaan virkatoimitusta varten. Ihmisillä ei ollut varaa pitää häitä eikä ristiäisiä. Mukana toimituksessa ei aina ollut edes kahta ihmistä, joten äiti tarvittiin usein toiseksi todistajaksi. Kun äiti säesti flyygelillä alku- ja loppuvirret, kynttilä paloi pikkupöudällä ja maljakossa oli myös minun hakemiani kukkia, luotiin näin juhlanviettäjille lämmin ja kotoinen tunnelma. (Olen kai jo kertonut, että itse aloin noin 13-vuotiaasta säestää virret. Se oli minulle tärkeä toimitus.) Isä toi esille puheessaan kodin pyhyyden. Avioliitto oli pyhä, Jumalan siunaama liitto ja sitä seurasi koti ja sen pyhyys.
Näin minuun pienestä lapsesta asti iskostettiin käsitys kodista hyvänä ja peräti pyhänä paikkana. Koska minun lapsuuteni aika oli sota-aikaa, sain tietenkin käsitteeni senaikaisesta elämisen muodosta ja omista kokemuksista. Kodilla oli valtava merkitys. Vailla kotia oli suuria väkimääriä, evakot etsivät paikkaa, mihin saada lupa kotiutua, vielä useampaan kertaankin. Meillä pappilan sivurakennuksessa, jossa oli suuri rippikoulusali oli evakkoja kolmeen kertaan, yhteensä yli 25. Kotona ei koskaan puhuttu meidän lasten kuullen, mutta ymmärsin, että yöksi patjat levitettiin suuren salin lattialle ja käärittiin rullalle päiväksi.( Siinä sen rullan ympärillä oli koti!) Yksi perhe asui vain pitempään. Oli tuhansia sotalapsia, jotka etsivät kotia, jopa vieraasta maasta, yksin ja ilman yhteistä kieltä.
Kartalla Suomen väestö ei pysynyt paikkallaan. Tuskin milloinkaan on niin paljon etsitty omaa kotia. Silloin Suomen kansa oli yhtä mieltä ainakin kahdesta arvosta: koti ja isänmaa! Minä en voinut koskaan lapsena, enkä edes vieläkään ymmärtää sitä kodittomuutta, elämää ilman kotia. Ei ollut kirjaimellisesti paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. Ja kun sitten koti löydettiin, asuttiin varsinkin työläispiireissä hyvin ahtaasti. Mutta toisaalla eli niitäkin, joilla oli tilaa ja mantua, ja oli varaa elää leveästi sdankin jälkeen
1950-luvun alussa asuimme Raumalla ja opin tuntemaan hyvin muutamia työläisperheitä, joiden lapset olivat kavereita ja läheisiä ystäviä. Kun itse asuin suuressa pappilassa, jossa oli suuria, harvoin käytössä olevia huoneita, oli minun ja ystävieni kotien erot valtavat. Muistan koulutyttönä ihmetelleeni, että perhe asui niissä muutamissa neliöissä, joihin ei edes kaikkien sängyt mahtuneet päiväsaikaan. Paikka oli kuitenkin ystävälleni koti, turvallinen, hyvä koti. Hän sai hyvän kodin ja hoidon turvan näin ilman mitään suurta, hienoa tai oppineisuutta perheessään.
Näin kaukaa, yli 70 vuoden takaa katsottuna tajuaa vasemmistolaisuuden vahvat syntymisen edellytykset ja pyrkimyksen tasa-arvoisempaan elämisen muotoon. Minä tajuan nyt ensi kertaa, että pappilakulttuuri oli adekvaattia ennen sotia ja niiden aikana, mutta ei enää senjälkeen. (Olen kirjoittanut kaksi kirjaa pappilakulttuurin ajasta. )
Kun Alpo Ruuth vuonna 1969 julkaisi kirjansa kämppä, minä lähinnä loukkaannuin siitä. Minulle sana kämppä oli yhtäkuin metsätöiden ja tukkilaisten kämppä tai opiskelijkämppä, siiis väliaikainen asunnnon tapainen, jossa saattoi nukkua. Minusta oli halveksuntaa kutsua kotia kämpäksi. Mutta 55-vuoden aikana ovatkin katsontakannat ja mielipiteet muuttuneet ja koti on jo monen suussa kämppä. Saattaa kuulla kysymyksen: ” Onks sul kämppäkeveri vai asuks sää yksi?” Oman talon asukkaat puhuvat exkämppäkavereista. Ei auta pahoittaa mieltään.
Alpo Ruuthin kämpän teksti, karkea työläiskieli kertoo köyhästä asumisesta. Koti on kämppä, jossa kamarin pieneen tilaan levitellään iltaisin patjoja perheenjäsenille, mitään turhaa ei mihinkään mahdu. Estetiikka oli ylellisyyttä, josta varmaan ei haaveiltukaan. Rakkaudenosoitukset saattavat näyttää karkeilta, mutta ovat aitoja.
Kun itse sitten jatkoin kirjallisuuden opintojani 20 vuoden tauon jälkeen Turun Työväenopistolla (jonka lopetus nyt on parhaillaan kiistanaiheena) sekä nimenomaan Oriveden Kirjoittajaopistossa viiden vuoden aikana, tutustuin ja ystävystyin ensimmäistä todellista kertaa elämässäni. Ystäväni olivat suomalaisia kirjoittajia ja kirjailijoita. Suurin osa vasemmistolaisia. Asuin yksinhuoltajana ja suurissa (äärimmäisissäkin) taloudellisissa vaikeuksissa, nyt tästä noin kahden kilometrin päässä, Lausteen silloin pahamaineisessa lähiössä.
Näen nyt makuuhuoneeni ikkunasta Lausteen suuntaan sen rakennuksen, jossa tein taideterapiaa vuosina 1980-1983. En olisi ikinä uskonut, että vietän viimmeiset vuoteni tässä, näin lähellä. Tein maailmassa suuren kierroksen, johon meni nyt tasan puoli vuosisataa. Viisikymmentä vuotta sitten näillä main keinui viljapeltoja, ruokaili lammaslaumoja ja harrastettiin kasvihuoneviljelyä. Mitään aavistuksia ei suuresta Skanssin tavaratalosta ollut. (Tapasin hiljattain sattumalta Skanssissa tällä paikalla sijainneen maatalon asukkaankin, joka kertoi näistä ajoista.)
Lavean kertomiseni tarkoitus oli osoittaa, että minusta ei voinut tulla muu kuin sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen. Olen ollut sitä hetkeäkään epäröimättä Lausteen ajoista asti. Olin kunnallispolitiikassa kunnanvaltuustossa ja muissa luottamustoimissa kymmenkunta vuotta puolueen edustajana, (olematta silti mikään poliittisesti valveutunut ja osaava).
Tämän juttuni tekeminen alkoi ideasta että olen joskus hävennyt kotiani, kun se on näin pieni – sanon siiä itse joskus lempeydellä purtiloksi. Olen hävennyt myös sitä, että minulla on niin paljon tavaraa. Ennen kun oli useita huoneita eri töitä varten, oli olohuone, kirjasto, jopa oma ateljee, ei tavarapaljous näkynyt. Nyt on vain ”tupakeittiö ja makuuhuone”. On siis jäljellä ihmiselle keskeisen tärkeät tilat. Mutta pää on täynnä muistoja, kodin pinnat täyttyvät läheisten kuvista, seinät tauluista ja kirjoista, on tekstiä, nuotteja laatikoittain ja ne pakolliset huonekalutkin, paitsi ei yhtään sohvaa, vain kirkonpenkki.
Edellisessä kodissani oli puolta enmmän tilaa. Minulle tuli kylään lasteni läheinen, joka ei ollut käynyt koskaan luonani. Hän, nuori nainen seisahtui kynnykselle ja tokaisi: ”No, on sullaki krääsää!” Olen miettinyt tätä huudahdusta yli 10 vuotta, miksi se loukkasi minua niin syvästi. Ne sanat repivät minussa jotakin hyvin arkaa, hyvin syvällistä huolimatta kovin arkipäiväisistä sanoista. Oikeastaan ne sanat loukkasivat minun kotini pyhyyttä. Siis ydinturvallisuuttani nykyään.
Tästä tulen vasta alkuperäiseen tarkoitukseeni puhua kodin ydinmerkityksistä ja niistä tavoista, joita meillä on luoda ja hoitaa oma koti. Olen edelleen sitä mieltä, että kun näkee toisen kodin, ei tarvitse olla psykologi, kun osaa määritellä hyvin monta asiaa toisen persoonallisuudesta. Kyllä koti kokonaisuutena on parhaita ”testejä” ihmisestä.
Mitä sitten sanoisin niistä lukemattomista ihmisistä, joilla on kotona sänky, valtava televisio, pöytä, pari tuolia ja iso sohva. Ei yhtään taulua, ei yhtään kirjaa, ei edes sanomalehteä. Mitä minä sanoisin, kun tämä sivistyneen kansan aikuinen jäsen, joka osaa lukea ja kirjoittaa, pystyy työntekoon tai on pystynyt, on sukua ja läheisiä, mutta ei kuvia heistä, käyttää elämänsä tuijottamalla television viideohjelmia. Koska tunnen itseni ja tiedän, että sanani loukkaisivat, olen sanomatta enempää. Jos tällaisesta kodista eli kämpästä tulee joku minulle käymään, saa hän yleensä ähkyn, eli fyysisesti saman kuin se, joka näki minun kotini krääsänä.
Minulla ei ole krääsää, ainaakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Krääsä voi olla yhdelle toista ja toiselle ihan muuta. Minulle se on turhia koriste-esineitä, matkamuistoja jos jonkinlaisia. Myös monet painotuotteet, nykyään seinätaulut eli raamit seinän nojassa ovat krääsää. Minulla ei ammatillinen ylpeys anna periksi ripustella painokuvia tai maalausjäljennöksiä. Mutta kun seinätilaa ei juurikaan kirjahyllyiltä jää, on lopputulos vieraan mielestä kaaosta, joka odottaa vain pölyjenpyyhkijää.
Onko nykyään ”kodin” merkitys käsitteenäkin jo epämääräinen ja hajoava kullekin omanlaiseksi? Onko käsite kodin pyhyys nykyihmiselle aivan vieras, vanhanaikainen ja peräti naurettava?
Kukin taaplaa tyylillään. Kun joku haluaa elää neljän alastoman seinän keskellä, lähes tyhjässä kopissa kodinomaista elämää, se on hänen oikeutensa ja kotinsa. Minä pidän silti kiinni oikeudestani muovata kotiani niin paljon kuin pystyn niin esteettiseksi kuin pystyn. Kun olen tehnyt kaikkeni, minä olen tyytyväinen asukas omassa kauniissa kodissani, jossa viihdyn hyvin ilman seuraakin. Hyllyissä on odottamassa monia lukemattomia kirjoja tai keskeneräisiä maalauksia, pää kihisee kirjoitusaiheita, mutta aika ei koskaan vaan riitä.
