Kyllikki Tukiainenkoru lähtee viemään…
Sain vuonna 1961 pienikokoisen rintaneulan vanhalta Anna tädiltä, mieheni sukulaiselta muun pienen irtaimiston ohessa. Kun näin sen, tunnistin sen Kalevala-aiheiseksi, mutta kun kiinnitysneula puuttui, jäi neula kymmeniksi vuosiksi laatikon pohjalle. Sitten otin sen kerran oikein tarkasteltavaksi ja ihastuin, mitä enemmän sitä katselin. Se oli pieni ja vaatimaton, ei edes kunnolla kiiltävä ja kiilloitettu, mutta silti tehokas ja jotenkin vetovoimainen. Niinpä vein sen kultasepän liikkeeseen muiden korjattavien korujen kanssa ja laitatin sen hakaneulakiinnityksen kuntoon.
Tästäkin on jo kauan aikaa, enkä koskaan pysähtynyt katsomaan sitä tarkemmin. Vaatimattoman ohi kuljetaan katsomatta, kun kaunis ja upea saa pysähtymään. Niin tämä maailma kulkee.
Nyt olen pyöritellyt korua käsissäni ja katsellut ja miettinyt. Aloin tutkia internetistä sen alkuperää, ensi kertaa. Helposti löytyi tieto 1800-luvulla tehdystä Räisälän Kalevalakorusta. Sen alkuperä on löydetty 1100-luvun koruista. Tämän korun perusmalli on siis Räisälän Kalevalakoru. Mutta minun koruni on rakenteeltaan hyvin kevyt, ohut ja litteä, ja lienee jotakin hopean sekoitetta. Korun pintakuva on kaikista nyt tutkimistani näytteistä poikkeava siten pääasiassa, että keskusristi on ohuempi ja vain kevyesti koholla. Myöskään neljän nurkan lehtikuviot, jotka muodostavat jokainen kauniin sydänkuvion, siis neljä kuviota, eivät kohoa korun pinnasta kuin juuri näkyviin tullen. Kaikissa muissa näkemissäni Räisälän malleissa on työn laatu raskaampi ja kookkaampi, siis tehty tukevammaksi. Oma koruni on hento ja kilpimäinen.
Näyttää siltä, että tämä ohut ja vaatimaon hopeakoru on itsenäinen versio varsinaisesta Räisälän mallista. Tarkoitettukin pieneksi ja vaatimattomaksi. Myös hopean laatu lienee sekoitetta hopeasta ja kuparista siten, että pinta näyttää kellertävälrä hopealta. Kuparia sekoitettiin hopeakoruihin monia vuosisatoja.
Kun en tarkemmin tiedä, mikä on tämän pienen rintakorun alkuperä ja syntymävuosi, voin kuitenkin arvailla tietämieni todennäköisyyksien mukaan. Anna-täti on todennäköisesti saanut tai hankkinut sen itse Sortavalan vuosinaan. Hän opiskeli Sortavalan Naisopistossa 1900-luvun vaihteessa ja valmistui ensimmäisten suomalaisten naisten joukossa kansakoulunopettajaksi. (Tämän hän on itse kertonut joskus Helsingin Puupakilassa asuessaan 19750 luvun lopussa minulle monien muiden asioittensa ja muistojensa kanssa. Minä vain en keskittynyt kuuntelemaan niin, että olisin muistanut. Odotin Inaria, ensimmäistä lastani ja sain yöpyä Helsingissä käydessäni kultaisen Anna-tädin luona Pakilassa. Olin käymässä yliopisto-opiskeluasioitteni takia Helsingissä. Jos olisin tiennyt, että hän on testammentannut minulle koti-irtaimistonsa, mm. kaikki ihanat käsityönsä, toki olisin kuunnellut.) Anna täti kuoli tasan viikko Inarin syntymän jälkeen. Hän ehti antaa minulle henkilökohtaisesti pienen ihanan Tippa nimisen sähkökirjoituskoneen. (Ehkä hän näki, että minä tulevana kirjailijana tarvitsisin sitä.) Meidän pikkuinen tyttö taisi omia tästä lempinimnsä Tippa. Inari oli kauan vain Tippa.
Anna, o.s. Ahlman oli mennyt naimisiin John Elgin kanssa, joka oli kansakoulunopettaja. John Elg suomensi nimensä Jussi Hirvensaloksi, jonka hän siis teki jo ennen avioliittoaan Annan kanssa. (Minulla on monia esineitä, kirjoja ja muutama huonekalukin, joissa lukee John Elg. Hän oli muuten ensimmäisen suomalaisen Hollywood- tähden, balettitanssija Taina Elgin setä tai eno.) Hirvensalon opettajapariskunta asettui Etelä-Pohjanmaalle, jossa Jussi Hirvensalo toimi kauan, ehkä eläkeikään asti.
Anna-täti teki Sortavalan opistovuosinaan paljon hienoja, korketasoisia käsitöitä. Ilmeisesti opetus oli ainutlaatuisen tasokasta, koska lähinnä ne monimutkaiset kirjontatyöt ja reikäompeleet liinavaatteissa ja erityisesti pöytäliinoissa, joita minulla on tallella, vaativat sellaista osaamista, että minulla vain ei mene sormi suuhun niitä katsellessa, vaan ne tuntuvat jotkut jopa ihmiskädelle ylivoimaisilta suorituksilta. Anna-täti on ollut suuri lahjakkuus kirjontatöissä. – Näin sitten tulee mieleen, että kunpa silloin hänen eläessään olisin tiennyt kaiken tämän, olisin osannut kertoa ihailustani ja kunnioituksestani hänelle.
Olen tämän nyt 62 vuoden kuluessa ja monissa muutoissani antanut ehjiä liinavaatteita ja reikäompeleita pois lähinnä, kun ei itsellä ole ollut tilaa käyttää pöytäliinoja ja koruompeleiset liinavaatteet kun ovat niin hankalia pestä ja huoltaa. Viimeisille liinavaatteille mietin omistajaa parhaillaan.
Lisään tähän pienen, mutta juuri äsken tajuamani merkittävän huomion: näissä Anna-tädin kirjailluissa ja moninaisissa reikäommelpöytäliinoissa on parsimuspaikkoja. Ajatella! Niitä on käytetty likaisiksi asti ja jouduttu pesemään, varmaan hellävaroen, silittelty kostettuna hellin käsin ja silti niihin on kulunut repeämiä ja reikiä, joita on parsittu! Ja millä tavalla parsittu? Ellen itse omin silmin niitä näkisi, en uskoisi. Hienoissa pellavaliinoissa on pieniä, upeasti tehtyjä parsimuskohtia! Parsimus hienossa tekstiilissä on erityissuuri taidonnäyte. Nämä ovat niitä. Minä en voi ymmärtää, kuinka jotkut sormet ovat käyttäneet hyvin ohutta silmäneulaa ja hyvin ohutta lankaa sillä lailla, että rikkoutunut kohta tai peräti reikä on peitetty niin, että tavallinen katse ei sitä edes totea! Ristikkäin kulkevat langat muodostavat ihastuttavan korinpohjakuvion, jota pitää tarkastella lähinnä suurennuslasilla.
Entäpä, jos nämä taidokkaat parsimukset hienoissa käsitöissä ovatkin opinnäytteitä? Minulla on hämärä muistikuva Anna-tädin joskus kertoneen Naisopiston käsitöistä. Mutta mitä hän kertoi? Ja nyt sitten sain uuden upean idean! Jos jotenkuten raaskin leikata irti tällaisen pienoisparsimuksen, teen siitä hyvän kokonaisuuden ja kehystän sen lasivitriiniin. Se on todentotta kehystämisen arvoinen työ! Olen joskus joutunut kysymään parsimalankaa ja neulaa joltakin nuorelta naiselta tai tytöltä. Hän ei tiennyt semmoisista. ”Onko ne semmosia, kun tarvitaan, kun tukitaan joku sukanreikä?” – Voihan yhden hienon kyvyn ja työn niinkin määritellä!
Minä kävin itse Viipurin Tyttölyseota kolme luokkaa, ennenkuin koulu muuttui Rauman Tyttölyseoksi. Olen kiitollinen näistä ”Viipurin ajoista”, jopa ylpeä! Meillä oli koulussa – koko keskikouluajan – osaksi ainutlaatuinen opettajakunta: muutamissa aineissa vanhoja viipurilaisia kulttuurihenkilöitä, jotka olivat myös arvostaan ja osaamisestaan ylpeitä. Viipurihan oli kuuluisa siitä, että se oli pohjolan monikielisin kulttuurikaupunki. Viipurissa puhuttiin ennen sotia pääasiallisesti venäjää, saksaa ja ruotsia. Siis minäkin olen saanut nauttia tämän kulttuuriannin helmojen liepeissä.
Vanha hopeasolki tihkuu yhä vain uutta muistoa minulle. Minulla on käsissäni kaksi maailman kirjallisuuden hienoimmista töistä sekä ulkonaisesti että sisällöltään. Pienempi, maanvihreisiin, kauttaaltaan ornamenttikuvioituihin kangaskansiin sidottuna Gottfried Efraim Lessingin Nathan der Weise. Kansiin liimattu tiheään painettuja tekstejä, joista saan salvää, että pieni teos on painettu Stuttgartissa, todennäköisesti 1892, erityispainos, 80 penniä.En osaa kertoa, kuinka rakastankaan tätä pientä ihanaa, rikasta ja kaunista teosta! Tässä on sivuja vain n.180 ja teksti tietysti kautaaltaan hyvin kaunista fraktuuraa, goottilaisin kirjaimin.
Nathan der Weise (Nathan viisas) on Lessigin aatenäytelmä, joka kertoo juutalaisen Nathanin perheestä. Kirjallisuudenhistoria (Suuri maailmankirjallisuus, Vappu Roos) kertoo, että Nathan oli ”maailmankirjallisuuden jaloimpia hahmoja, uskonnollisen suvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden tulkki.” Lessing oli valistuskirjailijana saanut vaikutteita deisteiltä, mutta Vappu Roos sanoo, että ”ateismista hän oli paljon kauempana kuin Voltaire.” Lessingin ihmisissä tuli esille jo ”faustinen ihminen”. Kuitenkin Lessingin toive oli, että ”ihmiset oppivat tekemään hyvää sen itsensä vuoksi, ja että he silloin parhaiten toteuttavat suhdettaan sekä Luojaansa että lähimmäisiinsä.”
Tämä pieni teos on sekä sisällöltään että ulkokuoreltaan hyvin kaunis. Itselleni se on ollut aina oikea aarre, kun varsinkin olen pystynyt lukemaan sitä saksaksi sen aidolla alkuperäisfrakturalla. – Kirjan lukujen välillä on hyvin heikolla, kauniilla (naisellisella käsialalla) merkintöjä lyijykynällä ja lukujen lopuissa nimimerkein EW tehty jotain muita hyvin pieniä merkintöjä. Harmittaa, että nimilehdeltä on pyyhekumilla hangattu pois pari (nimi)riviä. Ne olisivat saattaneet olla merkitykselliset.
Pienen, 131-vuotiaan kirjasen kansilehtiin on kirjapaino printannut omia mainoksiaan, kuten ottamassani kuvassa näkyy. Muistamme, että jokapäiväiset sanomalehdet ja muu kaikki mainostamismahdollisuus oli siihen aikaan hyvin olematonta. Kirjan takakannessa on myös äärimmäisen mielenkiintoinen kuva. Suurennuslasin tarkastelukokoon on piirretty kartta: Graafinen kirjallisuuskartta.
Sitten, jos minun pitää sanoa, mikä on kotini kaunein ja rakkain kirja, se on Goethes Gedichte. Olen ennenkin ollut tilanteessa, jossa olen joutunut sanomaan, että ”rakastan kirjaa esineenä”. Se minulle sallittakoon! Tämä kirja on taatusti vaikka kenen kirjanrakastajan tai-käyttäjänkin mukaan kauneimpia kirjoja, mitä voi olla. En saa selville teoksen ikää, mutta se lienee 1800-luvun keskivaiheilla. Anna Ahlqvist on nimennyt kirjan itselleen 1906. Kirjan esipuheen on laatinut Carl Goethe 1784.
Asiantuntija osaisi sanoa, miten kirjankansi on tehty. Se ei liene kuitenkaan nahkaa, vaikka siltä näyttää, vaan jotenkin hienosti käsiteltyä kangasta. Kansi on hyvin runsaati koristeltu, lähinnä jugend-tyyppisin kasvi- ja pylväskuvioin, nimet painettu koristeellisesti kullalla. Nimisivulla lukee Erster Band ja painopaikka on Stuttgart. Kirjaa on luettu hyvin vähän. Joidenkin sivujen kohdalla saatan olettaa, että olen ensimmäisiä ihmisiä, joka tätä ihmeellistä teosta näin lukee ja katselee.
En osaa Goethen runoja ulkoa enkä niitä edes tunnista hyvin, mutta hänen muuta tekstiään toki olen lukenut. ”Nuoren Wertherin kärsimykset” olivat muistaakseni jossakin tutkinnossa tenttikysymyksinäkin. Nykyihmisen sanojen käytössä Goethe nousee varmasti kyllä tunteiden kirjosta ja elämysten runsaudesta puhkuvaksi runoilijakasi, mutta liika pateettisuus kai niissä eniten nykylukijaa vaivaa. Kun sijoitetaan Goethe aikakauteensa ja taustaansa varakkaan ja arvostetun kulttuurin tuntevan lakimihen kodissa Frankfurt am Mainissa 1749, Leipzigin yliopistoon valmistumaan lakimieheksi monien muiden varakkaiden ja kulttuuritietoisten nuorukaisten joukkoon, tajutaan Goethen kirjallinen erottuvaisuus ja nerous. Goethe valmisteli tietämättään ja tietoisesti vuosikausia suurtyötään Faustia.
Vappu Roos kirjoittaa kirjallisuudenhistoriaansa (Suuri maailmankirjallisuus 1964) suuria sanoja: ”Faustin syvällisyyttä, elämäntuntojen rikkauttaja koko ihmisiän kestänyttä hellittämätöntä tilitystä näkyvän ja näkymättömän maailman voimista ja ilmiöistä ei yksikään maailmankirjallisuuden teos sen jälkeen ole ylittänyt. Geothen lyriikka on vieläkin maailaman laulurunouden alati versovan puun kaikkein elinvoimaisimpia oksia.”
Sain perinnöksi myös käytöstä kuluneen Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stålin tarinat, suomentanut Paavo cajander 1901. Pienen kirjasen kannet ovat irronneet ja monet lukijat ovt jättäneet pieniä merkintöjä lempirunoihinsa. Me suomalaiset – ainakin vanhemmat lukijat, muistamme vaikka Sotilaspojan taikka Hurttiukon. Osaamme ehkä laulaakin: ”Mun isän oli sotamies, ja nuori kauniskin, jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin. Tiens aina kulki kunniaan, iloisin mielin kärsi vaan, hän kylmää, nälkää, haavojaan, mun isän armahin., mun isän armahin.” Harva meistä ehkä muistaa, että Runebergilla oli sellainenkin runo kuin Lotta Svärd.
Erityisen merkittäväksi minulle tulee pieni tuttu kirja kauniilla käsialalla kirjoitetusta nimikirjoituksesta: John Elg (1920-30-luvulta). (Sallittakoon pieni käsiala-analyysini. Olen joskus ehtinyt hiukan harrastaa käsialatutkimusta. Miehen käsialaksi tämä on ”hienostunut” (oppinut ja lukenut), voimakastunteinen, mutta osoittaa paljon herkkyyttä, on myös hyvin määrätietoinen, tasapainoinen ja hienotunteinen.)
Minä perin myös Anna tädiltä Geothen III-osaisen omaelämäkerrallisen niteen ”Tarua ja totta”,(Otava 1924). Se alkaa tarkkaan kuvatusta oman syntymän kuvauksesta Frankfurt Mainissa 1849, kellonlyönnilleen 12 keskipäivällä. Hyvin hauskaa ja elävää kuvausta on ensimmäisen osan lasten touhuissa. Hauskaa luettavaa.
Mutta todennäköisesti ensi kertaa elämässäni minä häkellyin ja mitä muuta kaikkea tällä tavalla , kun nyt avasin ja aloin selata ensimmäistä osaa. Teoksen sivut 232 lähtien nimittäin olivat avaamatta. (Muistan, että joskus kerran minulle on käynyt samalla lailla omassa kirjastossani.) MIKSI-kysymys ei auta. Nolottaa ja tulee paha mieli ja vaikka mitä nousee mieleen. Mm. onko tämä ulkoisesti hyvin vaatimaton kirjasarja, Geothen kolme nidettä, ollut kirjahyllyissäni todisteena omistajan suuresta kulttuuritietoudesta ja lukeneisuudesta jne. Miksi minä en ole ”ehtinyt” lukea näitä? (Tämä väri oman häpeäni tähden.)
Tähän hämmennykseen asti nyt jouduin pienestä, kauniin vaatimattomasta ja satavuotiaasta, mutta upeasta hopeakorusta.
