Kyllikki Tukiainen
Kuva on Wikipediasta. Kuva näyttää keon syntymisen puun juurakon tavoin sekä kerrostumien ja tilojen suuren määrän. Erilaiset tilat ovat muurahaisen eri tehtäviä ja elämänvaiheita varten. Niissä synnytään, sairastetaan ja kuollaan. Niissä hoidetaan vauvoja ja opetetaan nuoria elämiseen. Niissä asuu kuningatar ja hänen alaisensa, työläiset ja sotavangit. Vankeja kidutetaan tai osaa hoidetaan… (Nouseeko muuta mieleen?)
Koska olen kirjoittanut blogia jo useitakin kertoja muurahaisesta, kirjoitan nyt vain uutta kokemaani tai asiaa, jota olen tullut tietämään.
Tämä pieni eläin on ollut maapallolla sata miljoonaa vuotta. Siis on varsinaisia eläinmaailman alkuja. Muurahainen on pistiäishyönteinen, joka elää 1-2 vuotta samassa yhdyskunnassa sen jäsenenä, jolla on paikkansa ja tehtävänsä. Sillä on tunnetusti sosiaalista elämää, jota voisi myös sanoa ”järkeväksi”. Mutta onko järkevä toiminta ja käytös vain vaistojen varassa mahdollista, siis ilman aivotoimintaa?
Oma kokemani alkaa jo 4-vuotiaana pienen entisen Turun läänin Karjalan pitäjästä, sen pappilan puutarhasta. Elimme sotien aikaa ja senjälkeen 1950-luvun alkuun. Kun vanhus muistelee, hän kertoilee useimmiten kesästä. Niinhän minäkin. Siihen aikaan seurakuntien kirkkoherrat asuivat suurissa pappiloissa, joilla oli omavaraistalous. (Kuten saamme lukea joistakin suomalaisista klassikkokirjoita, kuten esim. Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanisarjan rovastin pappila.) Suurelle osalle papeista oli kuitenkin maanviljelys täysin vierasta, jolloin hän antoi maat vuokraajalle. Papin palkka oli pieni, koska hän asui virkatalossa ja sai tulot viljelystiloistaan. Meidän suurperhe, ”puoli tusinaa” lapsia ja vanhemmat, kuluttivat todella paljon, siksi meidän perhe eli vaatimatonta elämää. Vaatimatonta kaikesta aineellisesta. Mutta mepäs olimmekin onnekkaita, kun meidän isämme oli syntyään kirjaimellisesti savolaista vanhaa maalaisaatelia, joka halusi itse möyriä maansa. Meidät lapset opetettiin rakastamaan ja huomioimaan luontoa. Kun kaikista kuudesta tuli ammattitaiteilijoita, arvaa, että paljon lienee ollut geeneissäkin. Luulen kuitenkin, että minä, vanhin joukosta olen se, jolle luonto on ollut aina elintärkeä.
Minä olen kirjoitellut tässä blogissanikin luonnon pienelijöistä jo kymmeniä sivuja – kai kyllästymiseen asti joidenkin mielestä. Mutta jokainen kirjoittaja kirjoittaa itselleen tärkeästä. Nyt ovat taas vuorossa muurahaiset.
Lapsuuden puutarhassa kulki alempaa saunapolku kaivon kautta ylös talon päätyyn. Puolivälisssä polkua kihersi suurikokoinen muurahaispesä. Tietysti suuren puun, koivun etelänpuolella. Muurahaiset olivat kuluttaneet polkunsa jo hyvin näkyviksi pikku-uomiksi, joita pitkin sadevesikin jo lirisi. Me lapset pysähdyimme aina ohikulkiessa hetkeksi tarkailemaan. Mutta minulla oli omat aamurutiinit.
Herättyäni kesäisin aitassa (tai lastenhuoneessa), kapusin tikkaat alas ja juoksin puutarhaan katsomaan muurahaisten aamutouhuja. Kyllä muurahaiset voivat olla aamuisin unelioitakin. Poluilla ei juoksennellut vielä yhtään. Hoitelivat toukkiaan, söivät aamupalaa, ehkä neuvottelivat päivän töistä. Iso toukka sadan metrin päästä oli saatava tänään pesään asti, muuten se menee lintujen nokkiin. Minä istuskelin pienellä kivellä yöpaidassa, imin koivunoksasta mahlaa, jonka olin kuorinut sitä varten ja odottelin muurahaisten aamujuoksuja. Sen jälkeen olivat vuorossa kasvimaan perhosen toukat kessunlehtien alapinnoilla. Ja aurinko kurkisteli koivun oksien välistä. Maailma oli pikkutytölle äärimmäisen ihmeellinen. – Niinä hetkinä minuun latautui erinomaista muistikuva-ainesta, erinomaista ajatellen koko pitkää eläämäni.
Suomessa on hyvin suuriakin kekoja, yli 2 metrisiä. Alla kuva Orivedeltä.
Muurahaiskekoja ei tietenkään saa rikkoa eikä muutenkaan häiritä. Sen kieltää luonnonsuojelulaki.
Mutta juttuni tarkoitus oli pysäyttää meitä suuri-ilmeisiä ja vaikuttavia persoonia näiden pieneläimien uskomattomien suroritusten edessä. Kun näet tuon pikkuruisen hyönteiseläimen ylläpitämän mahtavan yhteiskunnan, joka on järjestäytynyt ja sosiaalinen, pysähdy! Mene itseesi, koe pienuutesi! Lopeta valitus ja turhasta uikutus! Maailmassa on niin suunnattomasti upeaa ja taatusti vielä sinulle tuntematonta luontoa, johon voit vielä tutustua. Kun tämän kaiken ihmeen ja kauneuden tajuaa, nousee minussa ainakin hyvin liikuttunut ja kiitollinen mieli. Kyllä meille on annettu rikkautta!
