KANTELE VAI KUKKOPILLI?

Kun on väsynyt kaikkeen yrittämiseen. Kaikkeen epätoivoiseen huolehtimiseen. Huolehtimiseen toisista. Ylenpalttiseen murehtimiseen.

Kun on väsynyt kaikkeen yrittämiseen. Ja jatkuvaan turhautumiseen. Turhautumiseen kun kukaan ei kuule. Kuulee ehkä mutta ei ymmärrä.

Kun on väsynyt hyljeksintään. Unohdetuksi tulemiseen. Välinpitämättömyyteen. Ylenkatsomiseen. Väsynyt mitätöintiin. Huomiotta jättämiseen. Tehdyn työn ja ponnistamisen huomiotta jättämiseen.

Kun on väsynyt soimaan koko ajan. Soittamaan omaa sanomaansa. Soittamaan ja soimaan kauniisti. Helähtämään sulosointuja kuin kannel. Kuin kantele metsässä ja kedoilla.

Kun on väsynyt omaan totuuteensa, kukkopillin ääneen. Kuulkaa kuulkaa! Tämä on on tärkeää. Tämä on oikein. Tämän on kaunista. Tämä on hoitavaa. Tämä parantaa.

Kukkopillin ääni ei helise, ei kanna, ei ole sulosointuinen. Pihahtaa, kiekaisee ja soi kimeästi. Kukkopilli on hauska, kerrassaan naurattava. Mutta unhottuu samantien kun matka jaktuu.

Saarnaajan sukua, seisoo vaikka päällään. Sekään ei auta. Hetki ihmetellään taitavuutta. Mutta ennen kuin jalat putoaa maahan ovat temppu tempuntekijä jo unohtuneet.