AJANKOHTAISTA JATKUVASTI?

Älä vie minulta minun uniani anna minun pitää ne, edes ne! sanoi kahdensantoistavuotias Veko. Ruskeat silmät koirankatse lerppareunaisen lippiksen alla. Povitaskua pullotti Raamattu. Sormet kylmästä siniset, tottuneet vetämään raskapöntön kantta yön peitoksi. Perkele kun osaavat fiksata filtit auton tuulilaseihin ettei meikäläinen saa edes peittoa!

Hetken kuluttua minä vedän oven kiinni lämpöiseen kotiini, menen untuvasänkyyni kymmenen täkin alle.

Tuossa lomaharmaissaan istuu, pää nuokkuu olkapäälle (klanittu kuten muutkin)- ja yksinäinen laiha kaula köyhänä köyhänä sohvan uloimmassa nurkassa. Isällä on kotona uudet pojat, äiti on pyörätuolissa. Tuossa lomaharmaissaan viinanlume silmäterässä, lomaväsyneenä. Konttasivat metsässä koko viikon, satoi kaatamalla, teltoissa vain kessut. Vilu tunki ytimiin ja jäi sinne. Yskä kiertää huonetta ja savuiset kuviot, väsynyt pojan katse. Yksinäinen laiha kaula lomaharmaissa.

Turun A-klinikan sosiaalityöntekijänä 1983

20 vuotta myöhemmin erään seurakunnan kirkkosalin eteisessä. Astuin ulos ovesta ja näin keski-ikäisen miehen istumassa ja odottamassa jotakin. Tunsin välittömästi miehen: VEKO! Siinä hän istui kuin ennenkin, yksinäinen laiha kaula, tukka leikattu kuin ennen otsalle. Huomasin heti, että Uusi Testamentti pullotti edelleen rintataskua. Tunsin heti suurta riemua, joka jäähtyi nopeasti alakuloksi. Miksi mies et tullut kirkkosaliin? Oletko edelleen ulkopuolinen?

Keskustelimme pitkään. Hän oli myös tuntenut minut. Hän kertoi elämäntarinansa. Minua hävetti ja itketti.