Kyllikki TukiainenI OSA
SITTISONTIAISEN TANSSI LANTAPALLON PÄÄLLÄ
Kheopsin pyramidi ja faarao Tutankhamonin sarkofagi, joita molempia olen ihaillut, toisen päälle kiivennyt ja toista koskettanut Egyptiläisen taiteen museossa Kairossa, kuuluvat maailman kulttuurisiin suurihmeisiin.
Olin v 1988 yhdellä kokemusrikkaimmista ja eniten toivomistani matkoista eli Egyptissä. Asuin Kairon siinä Sheraton hotellissa, joka nousee samalla puolella Niiliä kuin Gizan pyramidit. Pyramidit näkyivät hotellin ikkunoista kirkkaalla säällä. Olin näin lähellä yhtä maailman suurinta ihmettä, jonka lumoissa olin ollut niin pienestä asti kuin minulla on muistikuvia. ¤Katso lopussa lisäselvitystä) Tietysti halusin pyramidin sisälle ja kokemukseni ja elämykseni olivat suuret. Olimme alhaalla sen suunnattoman kivimassan alla faaraon tyttären kuolinkammiossa.
Olen kertonut monissa teksteissäni näistä vanhan egyptiläisen kulttuurin kokemuksistani. Tällä kerralla kerron vain yhdestä pienenpienestä otuksesta, jolla kuitenkin oli oleellisesti suuri arvo ja merkitys Niilin alueen kulttuurissa.
Scarabaeus sacer eli lantakuoriainen, sinisenmustana kiiltelevä sittisontiainen elää Pohjois-Afrikan ja Etelä-Euroopan maissa ja jossakin lisäksi satunnaisesti Se on tasapaksu kuoriainen, jolla päässä on voimakkaat kuusi väkästä. Kuoriainen omistettiin auringonjumala Ralle, koska uskottiin, että kuoriainen ”työnsi auringon taivaalle” aamulla. Näin kertoi Egyptin uskonnollinen luomiskertomus. Sittisontiainen laskettiin myös usein hautaan muumion rinnan päälle auttamaan matkalla tuonpuoleiseen. Lantakuoriaisista jauhettu lääke taas takasi hedelmällisyyden. Siis lantakuoriaisella oli merkitystä egyptiläisessä kulttuurissa.
Lantakuoriainen eli pyhä pillerinpyörittäjä oli kaikille tuttu ahkerana uurastajana pyörittäessään moneen kertaan itseään suurempaa lantapalloa. Se on tuttu näky Egyptissä ja lähistön hiekkaisilla seuduilla, missä lanta kerätään tarkkaan talteen uudelleen käyttöön sekä polttoaineeksi että rakennusmateriaaliksi. Mutta sittisontiainen on ottanutkin pyörittämänsä suuren lantapallon omaan käyttöönsä, sillä se munii munansa pallon sisään. Munista kehittyvät toukat elävät pallon sisässä ja ruokansa ympäröimänä. Pyörittämismatkallaan sittisontiainen ähkii, työntää, tönii ja jopa potkii takajaloillaan, että saa pallon liikkeelle. Välillä se kiipeää lantapallon päälle tanssimaan. Tämä tanssimistapahtuma on osattu selvittää. Lantakuoriainen suorittaa auringon valossa suunnistuksensa. Sen silmissä on eräänlaiset suodattimet tätä varten. Jos päivä on pilvinen, lantakuoriainen ei tanssi. Myös kuutamotanssi kuuluu asiaan.
Tämä aamuauringon valossa tapahtuva tanssi oli eräänlainen ”luomistapahtuma” vanhan egyptiläisen uskonnon mukaan. Tässä auringonjumala Ra herätti auringonvalon maan päälle. Näin mahtava kuoriainen sai nimekseen ”ikuisuuden isäntä”.
On kerrottu toinenkin syy kuoriaisen pallotanssille. Lantapallo kuumenee auringonpaisteessa sietämättömän kuumaksi pienelle kuoriaiselle. Niinpä lantakuoriaiselle valmistettiin pienenpienet silikonitöppöset, ja kun pyhä pillerinpyörittäjä sai ne jalkaansa, tanssi loppui, koska pienet jalat sietivät nyt kuumuutta. Ja lantapallon pyöritys saattoi taas jatkua.
Tutustuessani Egyptissä paikan päällä tähän ikivanhaan kulttuuriin olin äärimmäisen innostunut ja koetin painaa asioita mieleeni niin paljon kuin ikinä kykenin. Paljon niitä jäikin verrattuna moneen muuhun matkaani. En muista kuitenkaan, milloin ja missä olen kuullut tarinoita pyhästä pillerinpyörittäjästä. Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen muistaakseni kertoo jotakin tästä.
Kävin Kairon toisessa Sheraton-hotellissa, joka kohoaa korkeana pyöreänä tornimaisena aivan rannassa. Halusin ostaa jotakin itselleni muistoksi sieltäkin. Toin pari kiveä, jotka olivat kaiverrettuja kuoriaisiksi, siis pyhiksi pillerinpyörittäjäjiksi. Itselleni ostin pienen turkoosin skarabeen eli amuletin kaulaan ripustettavaksi koruksi. Se on todennäkjöisesti jotakin turkoosia aitoa kiveä. Olin saanut tietää, että skarabee, amuletti oli egyptiläisten käytössä jo 7 000 – 5 000 e.Kr. Se valmistettiin miljoonia vuosia sitten lasittuneesta hiekasta ja laskettiin mm.Tutankhamonin muumion mukana hautaan.
Kuvassa vasemmalla skarabeeni alkuperäisessä kotomaisemassaan, hiukan suurennettuna.
II OSA
SUOMALAINEN KIRJANPAINAJA OSAA KAIVERTAA
On meillä Suomen kotomaallakin upeita kuoriaisia, vaikka ei pyhiä lannanpyörittäjiä olekaan. Meillä on vain muutamia lajeja mainittuina: turilas, sukeltaja, toukohärkä, sarvijaakko, kampaseppä, haudankaivaja ja papintappaja. On myöskin kultakuoriainen ja kirjanpainaja. Huomaa helposti, että kuoriainen on ollut kansan huomionkohteena: rakkaalla lapsella ei ole vain monta nimeä, vaan myös kuvaava nimi.
Kuoriaistenväri on nopeasti nähtynä mustan-sinivoittoinen ja kiiltävä. Tarkemmin katsoessa näkee kuoriaisissa monia värejä, oikein värihehkuja. Muistan, miten lapsena muurahaisten lisäksi katselin puutarhassa miellellään kuoriaisten touhuja. Joku niistä touhusi usein isän vierasvara-kessumaalla. Seitsenpistepirkko taitaa leppäkertuista olla tutuin. Arvelen, että en nähnytkään kirjanpainajaa enkä oppinut tuntemaan sen työn jälkeä. Jos olisin nähnyt, kyllä muistaisin. Seuraavassa kerron tästä luonnon kaivertajasta enemmän ja lisäksi jännittävää tarinaa.
Asuin Turussa lähiössä, jossa aivan parvekkeeni vierestä ja alta alkoi kohota kallioista metsää. Jänikset tulivat tutuiksi vierailijoiksi. Se tuotti minulle pysyvää riemua. Kaiken lisäksi pihan toisella puolella alkoi suuri aukea, joka oli viljeltyä ja vapaata maata, laitamilla kaikenlaista puustoa ja pensasta. Ja siellä seisoi suunnaton tuomi leveästi niinkuin vain se Suomessa kykenee. Kun se kukki, sitä tultiin lähistöltä ihailemaan. Kukkivat oksat ulottuivat n. 8 metrin leveydelle ja tuoksu oli huumaava. Hyvänä keväänä puu kukki pitkälle kesään.
Minulle tuomi on tärkeä puu; olen maalannut sitä ja kirjoittanut siitä paljon. Nyt en tässä kerro siitä enempää. Oli vain pakko mainita se, koska sillä on tärkeä osa kertomuksessani. Kävin nimittäin aina kun mahdollista istuskelemassa tai lepäilemässä tuomen vieressä ( osaksi kukkaoksien peitossa). Päästäkseen sinne piti kulkea pienen männikön ohi. Huomasin komeiden suorien mäntyjen takana yhden omalaatuiselta näyttävän rungon. Menin lähemmin tarkastelemaan ja näin edellä esittämäni kuvan tapaisesti kaiverretun rungon. Se näytti uskomattoman kauniilta kirkkaassa auringonpaisteessa. Runko oli täydellistä koristeveistäjän työtä. ( Minä tunnen sitä lajia, kun oma tytär on koulutettu koristeveistäjä.) Ihmettelin hetken, ennen kuin tajusin, että joku kuoriainen sen oli tietysti kaivertanut. Olikin tehnyt perusteellista jälkeä hyvin ylös, kai riittävästi, että puu oli alkanut kärsiä ja kuivua. Sitten myöhemmin puun luona käydessäni näin kerran itse kaivertajankin.
III OSA
KULTTUURIKUORIAISET PYRAMIDIN JUURELTA JA SUOMEN METSISTÄ KOHTAAVAT JA MITÄ SIITÄ SEURAA
Kolmas näytös on sadunomainen ja kauaskantoinen. Ehkä kaikista näkökulmista katsottuna ei kovin myönteinen kuitenkaan.
Minä kuljeskelin kauniisti kaiverretun puun lähistöllä ja ihailin kaiverruksen koristeellisuutta. Näin siis luonto eli pieni eläin toimii, tekee työtään elantonsa eteen tietämättä ollenkaan, mitä esteettistä tuotosta se meille antaa. Toivoisi kovasti, että tätä tuholaistyötä voitaisiin hyödyntää. Ehkä jossakin niin tehdäänkin.
Katselin viattomana, kuljin tai istuskelin tuomen kukkien keskellä. Skarabee tipahti kaulastani. Mihin lie tipahtanut! Ehkä lähelle kaivertajan koloja. Tai saattoi kirjanpainaja-kaivertaja olla ympäristöretkelläkin. Kuitenkin kuoriaiset, tämä pyhä pillerinpyörittäjä ylväänä scarabeena ja meidän taidokas pohjoisen pallonpuoliskon puun koristelijamme kohtasivat. Se kohtaaminen jäi ihmisiltä salaan. Hyvä niin!
Nyt, että voin jatkaa oman tarinani loppuun, on unohdettava negatiivisuus ja laskeuduttava sadun ja mielikuvituksen tasoihin. Sillä salaisen tietolähteeni mukaan, maapallon eri puolilla asuvien kuoriaisten erilaisuus kiehtoi toista siinä määrin, että ne päättivät jatkaa matkaa yhdessä. Pyhä pillerinpyörittäjä potkaisi jalastaan silikonisaappaat, tarttui osaavan kaivertajan käteen, ja käsikädessä ne nousivat pienille siivilleen ja aloittivat pitkän yhteisen lentonsa kohti pohjoista tulevaisuutta. Kuulin uutisen, että Kuusamon Rukatunturin kupeella ne oli nähty taivaalla lentelemässä suuria kaaria. Ymmärsin hyvin, mistä oli kysymys: kuoriaiset nauttivat Suomen tuntureista ja yöttömästä yöstä. Etelän kuuman, hiostavan yön ja tanssin jälkeen väsynyt kuoriainen nautti jänkien ja aapojen viileydestä ja keltaisesta kauneudesta.
Ja kun talvi koitti, kehräsivät kuoriaiset kodikseen suovilloista pesän. Talvi lakaisi tunturit valkoisiksi ja kuoriaiset odottivat turvallisesti uutta kesää.
Ne tiesivät jo lentäessään mikä näkymätön vaellus oli jo muutenkin meneillään, kun kaukaisista etelän maista virtasi pieniä ja suurempiakin olioita suuren ihmisvirran mukana. Maailma sekoittui, vahvistui, monipuolistui ja viisastui. Niinpä pallo pyörii edelleenkin, mutta scarabeet ja kaikki muutkin pienet eliöt : kuoriaiset, pyöriäiset, sittiäiset, sontiaiset, kirput, toukat, etanat ja sudenkorennot sekoittuvat ja elelevät hurmoituneina väliin kuumissa, väliin kylmissä ja väliin valoisissa öissä. Tämä on hyvä asia, kun ihmisetkin tekevät niin.
¤) Lisäselvitys. Sairastin lapsena niin paljon, että pääsin aloittamaan koulunkin vasta 4. luokalta. Sairastaessa oli aikaa katsella suurikokoisia Maailman ihmeet I-II – teoksia. Niiden suuret ja hyvät värikuvat veivät minut jo 4-vuotiaasta Tiitiäisestä seikkailuille Egyptiin faaraoiden, pyramidien ja muumioiden maahan. Rakastuin näihin kaikkiin ja egyptiläiseen, tuhansia vuosia vanhaan kulttuuriin. Tiesin, että suurena haluan matkustaa katsomaan ja kokemaan näitä kaikkia. Paljon pääsinkin näkemään, mutta valtava määrä jäi näkemättä. Onneksi meillä on aina apuna kirjallisuus.
Jälkikirjoitus 24.4.2023. Häpeän omaa yksipuolisuuttani. Kirjoitin oman juttuni vain esteetikkona ja visuaalisista näkökulmista, lopussa itse nauttien herkullisesta satuilusta. Turun Sanomissa oli eilen 23.4. erinomainen ja tärkeä artikkeli ”Terävähampainen uhka tekee selvää Suomen kuusista”, kirjoittanut Johanna Jurkka. Suurin kuvin varustettu artikkeli selvittää hyvin ja yksiselitteisesti, miten kirjanpainaja on se terävähampainen uhka, joka tuhoaa kuuset. Kuusivaltaisen metsän istutus vain taloudellista hyötyä ajatellen on ollut aikoinaan sekä Ruotsissa että Keski-Euroopassa moka. Lisääntyvä kuivuus, myrskyt ja kirjanpainaja-kuoriainen ovat nyt jo meilläkin suuri uhka. Parhaaksi on havaitu ehdottomasti sekametsät. Kuoriainen tuhoaa puun käyttökelvottomaksi ja lisääntyy nopeasti. Tässä tilanteessa eivät enää kauneusarvot ratkaise. Ikävältä tuntuvissa metsän kaadoissa eivät enää ideologiset ja maisemalliset näkökohdat ratkaise. Koulutetun metsänhoidon tärkeys korostuu.
Siis muuttamatta edellä tehtyä juttuani voidaan vain toivoa, että maailman erilaisten elävien olentojen sekaantuminen toisiinsa jatkuvien muuttoliikkeiden takia ei tekisikään tuhoa, vaan avartaisi ihmisten maailmankuvaa ja antaisi lisää inhimillistä viisautta.
