HOITAVAA KOSKETUSTA

Iltasanomien kuvituskuva-Colourbox

Ihminen saa hoitavaa kosketusta ennen ensimmäistäkään hengenvetoa jo tullessaan tähän maailmaan. Tästä hetkestä lähtien pikkulapsi onkin kokonaan hoitavan kosketuksen varassa. Hän kasvaa ja kehittyy omien fyysisten edellytystensä ehdoilla, mutta kehitys mahdolistuu vain, jos joku hoivaa häntä koko ajan. On hyvä asia muistaa tämä meidän totaalinen riippuvuutemme avusta. Samalla lailla on suurella osalla eläinkuntaa, ainakin kädellisillä.

Kuinka hellyttävältä tuntuukaan ajatella ihmistä ja hänen kasvuaan tässä valossa. Pikkulapsen tietoisuus on ensin osakokonaisuus äidin rintaa, näin opettaa psykologia. Mitä tapahtuu sille pienokaiselle, joka ei saa olenkaan tätä kosketusta? Pitäisi kai kysyä, mitä on tapahtunut vuosituhansien ajan taaksepäin, kun vauva ei ole päässyt ollenkaan äidin rinnalle. Nykyään, jos tilanne on näin vaikea, asiaa autetaan monin tavoin. Rinnan lämpö ja kosketus – vaikka isänkin sylissä, on se perusta , jota pikkulapsen mieli tarvitsee. Voidaan jopa sanoa, että yksinolon ja ihonkosketuksen puutetta vauva eniten huutaa.

Tästä hellyttävästä sylitilanteesta eriytymistä tapahtuu lapsessa hiljakseen ja erittäin suuresti vaihdellen yksilöstä toiseen. Joku pikkulapsi kietoutuu äitiin vielä 4-5-vuotiaanakin, kun toinen jo mennä hiveltää omissa tutkimusmaailmoissaan. Mutta: lapsi tarvitsee tiedon, että äiti on lähellä olemassa, kun häntä tarvitsen. Koska vaan voin turvautua häneen.

Minä, vanha psykologi olen omien kokemusteni myötä kasvanut vain ajatuksessa, että oman äidin (tai äidin sijaisen) läheisyyden puute on lapsen koko elämän aikainen tuhovoima. Jos eivät äidin kädet kietoudu ympärille lohduttamaan, jos äiti on etäinen/poissa jostakin syystä, tai hän ei osaa/saa antaa hellyyttä, alkavat traumatekijät hivuttautua pieneen kasvavaan mieleen. Jos tilanne ei muutu tai joku toinen henkilö korvaa äitiä, ei lapsi kasva psyykkisesti normaalihyvinvoivaksi.

HELLYYS, LÄMPÖ ja LÄHEISYYS ovat ne perusasiat, mitä me tarvitsemme. Näitä minä toistin terveyskekuspsykologin ominaisuudessa neuvolassa kaikille odottaville pareille 15 vuotta 1985 alkaen. Puhuin aina sydämeni kyllyydestä. Näin ja tunsin, miten isät ja äidit kuuntelivat ja ottivat tiedon vastaan. Tietämäni mukaan kaikki kahden kunnan odottavat parit tulivat neuvolapsykologin luennoille, kunnanjohtajaa myöten. (Tämä oli terveyskeskusten kulta-aikaa Suomessa.) Johtava lääkäri kielsi: ”Tukiainen älköön puhuko omiaan”! Minä en puhunut omiani, vaan suoraan suulla suuremmalla.

Nämä kolme tunnepitoista ja kaunista sanaa olivat käännöksiäni englantilaisen Lontoon Tavistock klinikan psykologin John Bolbyn kiintymys patologian opeista. Minä olin vasta saanut valmiiksi graduni 1983 kansainvälisessä projektissa hänen teorioittensa pohjalta ”kiintymyssuhde- käyttäytymisestä” (tillgivenhetsbeteende) 50 eronnen naisen kohdalla. Lapsen varhain syntyvä kiintymyskäyttäytymisen malli alkaa toistua elämässä, mutta se voi mennä paljon vinoonkin eli kiintymiskäyttyätyminen muuntuu jollakin tavalla sairaaseen suuntaan. Syntyy monenlaista kieroutunutta kiintymystä, kuten esimerkiksi kontrolloiva ja ripustautunut kiintyminen. Voidaan puhua kiintymyspatologiasta. Kuten jokainen meistä tietää.

Mielestäni joskus olisi hyödyllistä muistaa nämä kolme kaunista sanaa: hellyys, lämpö ja läheisyys ja miettiä omaa käyttäytymistään niiden raameissa.

——— V. 2019 olin TYKS:ssä suuressa selän hätäleikkauksessa, jonka jälkeen lähes 6 viikkoa sairaalassa. Leikkkauksen jälkeisessä suuressa osastohoidossa on paljon ja monenlaisia työntekijöitä. Minua oli hoitanut muutamia viikkoja neljä nuorta hoitoalan opiskelijaa, kaksi tyttöä, Katja ja Mari ja kaksi poikaa, Olavi ja Tuomo. He olivat pesseet ja suihkutellet minua, laastaroineet ja sitoneet selkää, käännelleet ja nostaneet, pissattaneet ja kammanneet. Kun heidän työvuoronsa loppui, kävivät he moikkaamassa minua verhon takaa. Minä kiinnyin heihin. Tunsin tunteita kuin omiin lapsenlapsiini. Nytkin nousee kyyneleitä silmiin, kun muistan heitä. Toinen nuorista miehistä hiukan jalkavammainen, tumma herttainen Tuomo tuli sanomaan hyvää yötä, kun muut jo nukkuivat, koska hän tiesi, että minä valvoin ja luin myöhään. Makasin vuoteessa yövalmiina uniapnean kokokasvomaski naaman peittona. Hän näki vain tihruiset silmäni remmien välistä, joita saatoin räpsytellä. Viimeisenä iltana, kun tuli tieto poislähdöstä toiseen paikkaan, tuli Tuomo vuoteeni viereen, kosketti peitettäni ja peikutti molemmilla käsillä. Hän ei nähnyt kyyneleitä silmissäni.

Mari oli aamuvuorossa ja pesi minua. Kaikki sujui hyvin, aina paremmin, kun oli tyttö vuorossa. Lopuksi oli jalkojen pesu ja hoito. Mari oli polvillaan märällä lattialla edessäni ja hankasi hilseileviä, hikisiä ja rumia jalkoja. Hän puhdisti huolellisesti varpaiden välitkin, kuivasi taputellen pyyhkeeseen ja lopuksi voiteli. Minä istuin ja katselin, aloin itkeä. Näin silmissäni suloisen nuoren naisen ja muistin toisen henkilön, joka myös pesi muiden jalkoja. Näin Jeesuksen hahmon pesemässä matkasta väsyneiden opetuslastensa jalkoja. Molemmissa näkyi rakkauden teko. Minä en ollut vieläkään oppinut ottamaan vastaan sellaista. Olin saanut liikaa hylkäämistä ja huolehtimatta jättämistä. – Tähän lisään lyhyesti tarinan parin vuoden takaa. Arvostettu erityislääkäri polvistui lattialle ja auttoi minulle sukat jalkaan. Sen, joka ei itse ole kokenut samoja elämäntilanteita, on ehkä vaikea samaistua kertomiini tilanteisiin ja liikutuksen tunteisiini.

Ennen lähtöäni pyysin ja sainkin hetkeksi tulemaan kaikki neljä hoitajaharjoittelijaa vuoteeni luokse ja kerroin, miten paljon heidän työnsä oli merkinnyt minulle. Ja kerroin (naivisti), että he olivat tulleet minulle tärkeiksi kuin omat lapsenlapseni. Heitä hymyilytti ja ehkä ihmetyttikin mummon liikutus. Mutta kyllä minä tunsin ja näin heissäkin lämpöisiä tunteita.