Saatanalliset kiusaukset, kuolemaa käsimystä tuskaa hikeä, naulat ranteisiin jalkoihin, okaanpiikit otsan ihoon, keihäs rintaan. Maa järkkyy, esiriput repeävät, taivas itkee: sinun tähtesi, sinun edestäsi ikuisesti.
Jumala puhuu. Hän puhuu rakkaudesta. Rakkaudesta Hän puhuu. Suunnattoman kärsimyksensä lävitse.

Minulle jää vain uskominen… uskominen… uskominen … Mitä se on? Mihin minä vain uskon?
Lunastukseen minä uskon. Että maan ja Taivaan Herra haluaa minut luokseen tämän ohjelmansa kautta. Näin raskaan ja kieron, kidutustarinan. Oman Poikansa kiduttamisen. Itsensä.
Minun pitäisi seurata Häntä ja itkeä muiden tähden ja Hänen tähtensä. Olen minä itkenyt. Paljon ja kauan. Omaa surkeuttaniko kuitenkin? Enimmäkseen.
Minä surkea rääpäle ja väritön raukka, ilman maitoa ja ilman syliä, en päässyt kouluun, en päässyt… Sota jyskyi, tulet loimusivat ja pelko jäi asumaan lapsen mieleen. Kaksi kertaa jäin yksin. Tuulet yltyivät ja myrskyt raivosivat. Hourupäänä sairaana huusin tuhat kertaa apua, makasin paareilla ja kiipesin pöydille yksin puukkojen viiltoon. Itkin minä silloin. Lohduttomasti itkin, mutta kukaan ei kuullut. Itkut eivät yksinään auta.

Nukkeni Unkarin Inkeri
kuoli sotaan.
Nyt soittaa jo tuuli puissa, kevättä se soittaa. Ojien varsilla kukkivat kukat ja vedet virtaavat vuolaina. Ja minun ei tarvitse pyörittää rukousmyllyä, minun ei tarvitse suudella kivisiä varpaita, ei vaeltaa pyhiä matkoja, löydän ja pääsen kuitenkin syliin. Pääsen ilman ehtoja ja suorittamista. Minut hväksytään ja rakastetaan terveeksi.
Vapahtajani ruumis ei roiku enää ristillä. Se on korotettu ylös. Tiedän sen.
Kun varmasti jo tiedän, lopulta sen tunnenkin.
Lämmin käsi lepää pääni päällä ja kosketttaa minua lempeästi:” Minä rakastan sinua ja minä pidän sinusta huolta loppuun asti.”

Katso tarkkaan: Kristuksen silmässä on kyynel, kun Hän siunaa minua.