Kyllikki TukiainenTosi jännitystarina sille, joka uskoo mummoistakin olevan vielä johonkin.
I OSA. MUMMO ON AVUTON, MUTTA EI KAUAA.
Mummo oli vanha taidemaalari. Hänen paras kautensa oli jo mennyt, arveltiin. Mutta miten lienee, kun mummoon alkoi virrata jostain lisäenergiaa yhä vain enemmän, kun hän täytti 85 vuotta. Hän oli jo puuhannut syntymäpäivien viettoakin, kun korona tyrmäsi kaiken. Kutsukortitkin oli lähettety, juhlatilat vuokrattu, leivonnaisia oltiin leipomassa. Mutta ei ollut asiallista surra, koska samaa ja paljon pahempaakin ihmiset joutuivat kokemaan maailmalla.
Mummo käveli metsässä ja pitkin ketoja, ja pääsi sisullaan lähes minne vain. Rollaattorin kori täyttyi kukista, kun kotona ei tietenkään kesäaikaan voinut elää ilman kedonkukkia. Kun mummo oli surullinen tai huolissaan erityisesti, lohduttivat metsän puut, kedon kukat ja hiljaisuuden äänet. Mummo tunsi niin voittamatonta ikävää saada maata taas mättäällä, että kyyneleet alkoivat tippua silmistä. Mummo istui rollaattorilleen ja tiputteli kyyneleen kerrallaan heinikkoon. Kirkas kyynel vieri heinänkortta alas ja kotilo oli vastassa. Se siemaisi suloisen suolahelmen ja virkistyi. Toinen kyynel kopsahti leppäkertun punaiseen kuoreen ja leppäkerttukin ilahtui. Se pörräsi innoissaan ylös ja törmäsi mummon kukkamekkoon. Jopas heillä oli iloa molemmin puolin! Näinkin tapahtui – ja milloin mitenkin. Joskus metsähiiri tuli kurkistelemaan mummoa suurin silmin ja linnut tietysti aina kuuntelivat pienen hetken, kun mummo puhaltesli pieneen kukkopilliinsä. Mummo pieneni luonnon joukkoon ja samalla kasvoi taas itsekseen. Ihmeellinen prosessi se oli, mutta auttoi poikkeuksetta. Mummo sai voimia.
Mummolla roikkui kameralaukku olkapäällä. Kun tuli äkkinäinen tarve kuvata, ei sitä saanut kyllin nopeasti laukaisukuntoon, kun joutui nostelemaan laukusta, availemaan ja etsimään sopivia kuvakulmia ja niin edelleen. Kamera silti räpsähteli usein, milloin mihinkin kohteeseen. Kuvia sitten kertyikin pinoja. Mummo päätti yrittää vaihteeksi maalatakin. Vesiväreillä akvarelleja nyt ensin.
Siis näin kaikki alkoi.
Mummo ahersi. Intoa kasvoi niin, että hän unohti voimansa. Iltaisin nousivat vaivat ja sairaudet voitolle, mutta yöunet nostivat taas voimat uuteen koitokseen. Töitä kertyi pitkästä aikaa. Mummosta oli mahtavaa kokea, että koukistuneet sormet ja viallinen olkapääkin suostuivat työntekoon. Kädet vapistenkin sujui värin veto ja laveeraus. Herkkyys saattoi jopa kasvaa. Kedonkukkia ei kukaan maalaakaan ilman herkkyyttä. Herkkyys on pienuutta ja nöyryyttä ja suuremman, kauniimman ja paremman – kuin minä tunnnustamista.
Kellarivarastossa oli vanhoja kehyksiä, joista lähes aina löytyi joku lista, kun mummolla ei ollut rahaa viedä taideliikkeeseen kehystettäväksi. Nytkin löytyi sopiva suurikoinen kehys , jossa oli vielä valmis passpartour. Suuri lasi oli raskas ja vaikea kantaa. Tuntui, että lasilevy puhkaisee sormenpäät. Mutta onnekkaasti mummo sai kehyksen ja lasin kellarista sisälle. Hän nosti ne telineeseen ja sovitteli uutta työtä kehykseen. Siihen se kävi ihan täsmälleen. Nyt pitää vain naulata lasi ja kehys kiinni.
II OSA. NAULAPYSSYN PUHDISTUS JA KÄYTTÖÖNOTTO. MITÄ SITTEN TAPAHTUI?
Työkaluhyllyllä, kaiken usein tarvittavan, kuten vasaran, hohtimien, pihtien, rautalangan ja sekalaisen naularasian takana se oli, se iso vempain, jota mummo oli aina pelännyt. Ainakaan kymmeneen vuoteen sitä ei oltu tarvittu.
Hyvin mummo muisti sen hankkimisen jostakin Raision suunnalla olevasta työkaluvarastomyynnistä. Noin 45 vuotta sitten joku turkulainen kuvataiteilija neuvoi hänet sinne ostoksille. (Kukahan se mahtoi olla? Saattoi olla jompi kumpi Leppäsistä, Raili tai hänen miehensä.) Vieläkin mummo muisti varaston lukemattomilta näyttävät hyllyt, jotkaa olivat työkalumeren peitossa. Niitä oli jos jonkinlaisia. (Todennäköisesti kiehtova näky miesten mielestä!) Mutta mummo – ei silloin vielä edes mummo – katseli vain näitä liittimiä, naittajia ja naulapysssyjä. Ystävällinen nuori mies keltaisisa työhaalareissa neuvoi laitteiden käytöä, ja kuunteli kulmakarvat kohollaan mummon kysymyksiä. Hän varoitteli ja kehoitti hankkimaan myös suojalasit. Niitä ei mummo tullut hankkineeksi.
Mummo otti esineen ahkeraan käyttöön. Ja kului vuosia ja niittinauloja myös. Mummo ei muista ainuttakaan vaikeaa hetkeä tämänlaatuisissa miehisissä askareissaan. Kaikki tarvittavat sadat kehyslasit hän onnistui itse niittaamaan puukehyksiinsä. Nupinauloja tarvittiin enää harvoin. Näyttelyitä tuli, suuriakin, ja kaikissa oli osa töistä mummon itsensä kiinnittämiä kehyksiä.
Nyt tämän ajattelu tuntui lähes uskomattomalta. ”Minä olen ollut aikamoinen taitaja!”, sanoi mummo ääneen ja ihaili itseään. ”Mutta nyt en kunnolla uskalla ottaa koko härveliä kaapista ulos. Minusta on tullut pelkuri. Jos otan tässä asennossa, laite ei voi laueta, kun en paina mitään.. eihän?” Ja mummo otti varovasti raskaan metallilaitteen, pyöritteli sitä käsissään, katseli ja mietti. Hän ei muistanut naulojen laittamista ampuma-asentoon, hän ei muistanut, mihin suuntaan naula lensi ja mistä kolosta se tuli ulos, eikä hän muistanut, kuinka laite pannaan riman reunalle. Lähelle rimaa, kiinni rimaan, suoraan vai vinoon?
Mummo istui nojatuoliinsa laite käsissään ja päätti tarkastella sitä niin kauan, että asiat selviää. Kello oli jo kuusi ja aurinko talon takana. Oli pakko laittaa valo päälle, että näki tarkan työn. Nyt alkoi ihmetyttää, oliko laitteessa jotain vikaa, kun sen käsikahva ei juurikaan liikkunut. Mummo ponnisti kaikki voimansa (pienet, varsinkin oikeassa kädessä) ja ampui kohti korituolia. Kuului melkoinen raksahdus ja joku lensi nurkkaan. Siis naula! Sieltä se tuli. Kyllä se toimii, mutta äärimmäisen vaikeasti. Joku on vialla.
Mummo haki suurennuslasinsa ja käänteli laitetta valoon niin, että näkyi sen joka kolo ja täysrakenne. Mönjää! Jotain mustaa ja paksua ainetta koko laitteen koneisto oli täynnä! Se ei voinut toimia sen takia. Mummo otti pienet kynsisakset ja kaiveli laitetta. Kuin paksua öljyä, jossa oli mukana vaikka mitä: pölyä, nukkaa, hiekkaa, multaa… Se alkoi irtoilla, mutta tarvittiin joku puhdistamaan nämä pienet kolot ja aukot. Pumpulitikut tietenkin! Ne nyt oli kuin luotuja tähän tarkoitukseen. Mummo kostutti tikun pään ja pumpulin ja johan sillä nyt tuli puhdasta jälkeä. Kun ei koskaan ole ajatellut teknisesti jokapäiväisistä töistä, nytkin oli vaikea ymmärtää laitteen toimintaa.
Mmmo käänteli sitä ja taas löytyi uusi rako, joka piti puhdistaa. Kaksi liukukäytävääkin laitteesta löytyi, toinen kulki läpi koko laitteen. ”Tätä pitkin varmaan ammus ohjautuu , niinkuin pyssyn piipusta” Ja samassa mummo oivalsi, että hänhän oli juuri tekemässä samaa kuin pyssymiehet, jotka siististi ja tarkkaan putsasivat aseitaan iltapuhteella. ”OIkein hartaudella lännenmiehet aseitaan puhdistelivat! Onhan se ymmärrettävää sen pohjalta, mitä äsken näin. Muuten piipuissa on ties mitä mönjää. Mutta mitään öljyä minulla ei kyllä enää ole. Oli ennen ompelukoneöljyä, joka olisi kai sopinut! Mutta enhän minä millään konstilla sitä olis kuitenkaan yksin uskaltanut mihinkään rakoon tiputella. Kai tämä nyt ilman öljyäkin toimii!”
Ja päivän päätteeksi, kolmen tunnin tutustumisurakan ja puhdistamisen jälkeen oli vanha työkalu kiiltävä kuin uusi. Mummo muisti, että kaikkien yli 45 vuoden vuosienkaan aikana hän ei ollut puhdistanut laitttetta. Nyt se oli tehty. Nyt sitä siis piti kokeilla.
Järki sanoi, miten naula tulee ulos, mutta kuinka syvälle se kiinnittyy ja kuinka lujaan, sitä on nyt kokeiltava. Mummo asettaa laitteen puisen maalaustelineen alareunaa vasten varovasti – ei painaen ja puristaa kaikin voiminlaukaisukahvaa. Nyt se nousee, mutta vaikeasti. Öljyä puuttuu!
PAM! Puureunassa seisoi vinossa, hyvässä asennossa naula.” Hienoa, mutta miksi se pitää näin kamalan äänen? Kai sekin johtuu öljyn puutteesta.”
Turun Itäisen kadun Taidetervikeliike oli se missä mummo kävi. Hyvin harvoin enää, uusia kehyksiäkään hankkimaan, kun ei töitäkään ollut tehnyt… Mutta jospa nyt koittaa uusi aika.
Kun mummo meni sinä iltana sänkyyn, näytti kello lähes puoltayöyä. Mummo oli istunut lempituolissaan ja mietiskellyt. Hän oli tuntenut omalaatuista ylpeyttä, ja sitä piti pohtia, mitä se oikein oli. Oli jotenkin hulppea olo. Ihan kuin jonkun hyvän saavutuksen jälkeen.
- Nii-in, olihan tämä saavutus, mutta ei nyt mitenkään suuri. Mutta oli se näytettä siitä, että minä en ole aivan niin tyhmä näissä tekniikan asioissa – niinkuin aina olen antanut ymmärtää. Kyllä minäkin osaan päätellä jotakin, ja ajan kanssa mietiskeltyä: ymmärrän vähän enemmänkin. Vauu!
Siis tarinan iloinen loppupäätelmä: vanhat mummutkin vielä oppivat järkeilemään! Pyssy laukeaa eikä mitään pahaa tapahdu, päinvastoin.
