ISTUIN KESKIKESÄN KIVELLÄ

Ensimmäinen metsäretki yli vuoteen aina suuren hiekkakuopan pohjaan asti.

Kaksi kertaa olin alkukesän aikana jaksanut hiekkaharjulle istumaan hiekkakuopan reunalle, mutta en ollut uskaltautunut alas jyrkkää hiekkarinnettä alas. Olin kuitenkin nähnyt uudet isot kyltit harjun rinteessä – ja toki lukenut monet jutut jo Turun Sanomista, joissa informoitiin uutta biodiversiteettipuistoaluetta, jota siihen jo rakennetaan. Todennäköisesti säilytetään nimenomaan alkuperäistä hiekkaharjua, sen keskellä olevaa lähde-suoplänttiä ja alueen koko hienoa kasvustoa.

Kuopan pohjalla oli lampi 7 vuotta sitten. Pienellä ruuhella pääsi soutelemaan. Emosorsa uitti yhdeksää untuvikkopalloa vieressään ja yhtä vuorollaan selässä. Oli se suloista katseltavaa! Sammakot kurnuttivat lujaa. Minä istuin ja uitin jalkojani vedessä.

Mitä nyt tehdään paikalle, kun pikkulampi jo on kuivattu, lokit eivät enää eksyile kuivalle maalle eivätkä retkeläiset uita paljaita jalkojaan rantavedessä? Varmasti jossakin kaislikossa sihautti käärmekin. Ne, jotka työn suunnittelevat, ne ovat vastuussa. Heidän on tiedettävä ja osattava!

Tuleeko kukkaketoja, polkuja, lammikoita? Saanko poimia ketomansikoita vielä mukiin? Saanko tulla tänne itkemään yksinäni kenenkään häiritsemättä? Metsä on ilon ja surun paikka, se on myös usein yksinäisen ihmisen paikka. Luonto kuuntelee ja yksinäinen saa apua.

Tämä hiekkakuoppa on niin laajareunainen, että joku ei edes huomaa juoksevansa suuressa hiekkakattilassa. Tosin jyrkät toisen puolen reunat sen kertovat. Yksi reunoista on hyvin vaikeakulkuista hiekkarinnettä. Olen päässyt siitä joku vuosi sitten ylös, mutta nyt saan vain ihailla hiekkarinnettä. Ylhäällä ovat alueen luonnonystävät laittaneet lepopaikan ja tuoneet pari tuoliakin. Sinne kulkee polku kiertäen kuopan takareunaa.

Olen aina ajatellut, että tämän kuopan hiekkaa on kaivettu Turun kaupungin sotien jälkeiseen uudisrakentamiseen. Outoa, etten ole sitä keneltäkään kysynyt, onko se vain minun ajatuksenjuoksuani. Puiden ikä ehkä sopisi niin hyvin tähän ajanjaksoon. Kun täällä kasvaa mäntyjä eniten, jonkin verran koivuja ja matalaa lepikkoa, sopisivat ehkä tähän ajanjaksoon.

Minä taidankin olla varsinainen hiekkakuopassa-istuja. Nyt muistan taas hiekkakuoppa-jakson elämästä ja senkin Turussa. Asuin siinä vaiheessa Kärsämäessä, kun olin juuri päässyt uuteen virkaan Säkylään. Lähellä sijaitsi vanha Hellaksen makeistehdas ja sen vierellä suuri hiekkakuoppa, mutta ei näin suuri. ( Tätä samaa harjua kuitenkin kaikki!) Muistan, miten vaikea senkin pohjalle oli mennä. Kuopassa ei juuri ihmisiä näkynyt. Talvella joskus pupuja ja kesäisin rottia ja hiiriä. Mutta minä olin hyväkuntoinen ja alle 50-vuotias. Istuin kuopan pohjalla lukemassa lopputenttien kirjoja, kun kevätaurinko helotti.

Ja tietysti minä Säkylässä suurten harjujen keskellä pyöräilin sinne aina. Asuin Porin Prikaatin henkilökunnan asuintalossa, aivan sotapoikien asuinrakennuksen vieressä. Koin kaikki mahdolliset tilanteet ja tilaisuudet, mihin asiaankuulumaton siviili suinkin pääsi, niinpä tietysti olin hyvin usein harjumaastossa.

Kerran kävi sitten niin, että pyöräilin uutta kapeaa tietä (niitä risteili kymmenien kilometrien maastossa valtavat määrät). Se johti johonkin hyvin kuljettuun paikkaan, koska oli vahvasti tehty ja päällystetty. Minulla oli silloin tapana lauleskella – joskus aika lujaakin. Hurvittelin ja vipottelin pyörällä ja hoilotin hauskoja kouluaikaisia lauluja, kun minua olikin äkkiä vastassa kaksi sotavarusteisiin pukeutunutta miestä aseet olalla ja nostaen eteen suurta SEIS-kylttiä. Hätkähdin varmaan, mutta olin jo jonkinverran tottunut tällaiseen. Miehet kielsivät kädet pystyssä jatkamasta, koska olin tullut ampuharjoittelualueelle. No, onneksi ei ollut harjoitteluaika. Pyysin anteeksi ja lähdin takaisin – lauleskelematta. Tulivat kai tietämään, että taas se oli Säkylän uusi psykologi, joka täällä ketkutteli kuin humalainen. Minä vaan iloitsin joka päivä, että sain yli 50-vuotiaana oman viran. – Tulee nyt mieleen toinen kerta, kun poljin lauleskellen polkua pitkin, joka johti oikotietä suoraan siviiliväestön asuinalueelle. Polku kiereteli hyvin kapeana, juuri ja juuri ajettavana kanervanvarpujen ja harakanmarjavarpujen keskellä. Nekös ne vilahtelivat ohi ja minä hoilottelin, kun äkkiä nousi pieni komppania kuin tyhjästä eteen ja taakse, ja molemmille sivuille. Pojat olivat todella täydellisesti maastoutuneet pyöräilijän tarkalta katseelta. Nyt nousivat kuin elävät mättäät maastopuvuissaan ja nostivat kätensä otsalle. Olin perinjuurin nolo, mutta poikien hymy lievensi nolouttani.

Ja tätä yli 20 vuotta ennen asuimme Säkylässä, kun perheenisä oli siellä virassa ja toimi myöskin Porin Prikaatissa. Olimme aina talvisin suksilla ja tietysti harjuilla. Minä olen ollut erinomainen hiihtäjä, jopa voittanut kouluaikana Satakunnan mestaruuksiakin. Nyt laskin suurelle hiekkaharjukuopan harjulle suksilla vatsassa toinen lapsi, kun takana pulkassa oli valjain minussa kiinni 3-vuotias Inari. Tyttö hihkui riemukkaasti – ja lauloi kuin äiti. Olen ollut aikamoinen rajojen kulkija -, mutta lapseni olen vienyt ainakin luontoon mahdollisimman aikaisin.

Minun ikkunani alla jo on talvesta asti ähelletty. Heräilin aamuisin outoihin ääniin, ryntäsin ikkunaan ja vastaan kurkisti nostolaite. Melkein pelästyin. No, nyt alkaa tie hahmottua, muusta ei vielä ymmärrä. Kamalalta näyttää.

Mutta metsässä en näitä muista enkä muistele. Uskaltauduin alas jyrkästä rinteestä ja löysin sopivasti metsämansikoita rinteestä. Noukin kourallisen ja olivatkin makeita. Jatkoin matkaani ihmetellen luonnon elpymisen nopeutta. Olin viime kerralla käydessäni nähnyt, miten kuopan pohjarinnettä oli käyty ”siloittelemassa”, kauhalla vedetty aluskasvillisuus pois, kaadettu puita sieltä täältä – ja saatu siistiä aukeaa. Nyt jo oli tämä ”hakkuuaukea” kasvistumassa hyvää vauhtia. Istuin rollaattorilla ja katselin.

Kuulin selkeitä vasaran lyöntejä metallia vasten. Noo, ei kai nyt sentään mitään metallihärveleitä tänne tuoda! Silloin vasta huomasin aivan ylärinteellä kuin aitoa vanhanajan risuaitaa. Sieltä se äänikin tuli. Ja tosiaan vähän matkaa aidasta hiekkaharjun ylärinteessä nakutteli nuori mies jatkoaitaa. Hän löi korkeita pystysuoria tankoja maahan kuin aidankeppejä. Katselin ja ihmettelin. Nuori (?) mies kääntyi ja näki minut. Minä vanha mummo en viitsinyt alkaa huutaa, vaikka kyllä sekin olisi kai sujunut, että: onpa ihana päivä! eikö olekin?- minä heiluttelin päätäni puolelta toiselle kuin päivitellen ja levittelin käsiäni sivuille ihastuneesti. Heti mies oivalsi ja nosti kädet samalla lailla ihastelemaan. Ja sitten nostimme niitä yhtä aikaa ylös. Oli hauska viestitellä!

Jatkoin matkaani ja huomasin kiven, jolla voisin istua, kun alkoi väsyttää. Yrittelin löytää istuinpaikkaa, mutta minun jalkani olivat liian lyhyet. Nojata kiveen saattoi, mutta peppu ei ylettynyt kivelle. Aina on hätäratkaisu: oman rollaatorin istuin, joka on aina mukana.

Niin paljon väsytti, että oli pakko ajatella kotimatkaa. Kun näin aidanrakentajan, huomasin, että hän oli saanut kaverin. Kivahan se oli. Nakuttelivat ahkerasti yhdessä, välillä pyyhkivät hikeä. Niin minäkin. Pelkäsin kuopan reunaa.

Tulin rinteeseen ja huomasin nyt alastuloa paremmin, että sitäkin oli jonkinverran tasoitettu, ehkä poistettu joitakin pikkukiviä, mutta perin vaikea se oli minulle nousta. Nuori mies, lenkkeilijä tuli takaani. Hän pysähtyi ja kysyi: ”Voinko auttaa?” Katsoin ihatsuneena: juuri tätä olin toivonut. ”Kiitos, miellellään. Jos voisit ottaa tästä tangosta kiinni ja hiukan auttaa työntämisessä?” Ja iloinen lukio-ikäinen kaveri avitti sopivasti ja minä pääsin erinomaisesti pienten männynjuurien ja kivien keskellä ylös mustikkapolulleni. Syntyi pikkujutustelua, ja poika kertoi, että oli vaan nyt tullut mieleen oikaista tästä. On muuten usein koiran kanssa täälläpäin. Oli saanut ilouutisen tietää pääsystä opiskelemaan metallialaa.

Illalla mietin asioita. On ne metsäkivet ihmeellisiä, vaikka ei ihan päälle ulottuisikaan istumaan. Niihin liittyy kivoja asioita ja muistoja. Ne sijaitsevat usein hiekkaharjujen reunoilla. Satujen mukaan suuret jättiläiset istuivat vasta rakentamillaan hiekkaharjuilla, ja kun tappelivat, heittelivät kiviä toistensa päälle. Mutta kun tämä kivi onkin yksinäinen. Mikähän sen tarina lienee? Iso kivi viskattu sinne yksin…

—————–

20. 7.-25 TAPAHTUI AINUTLAATUISTA: minä pääsin kokopäiväretkelle molempien isojen poikien, Arvin ja Leevin kanssa. Siitä syntyy tähän toinen ja oikein iloinen osa.

Olimme käyneet ensin syömässä Skanssin korealaisessa ravintolassa vatsamme pyöreiksi ja sitten pakkautuneet Leevin uus-vanhaan autoon sekä pyörätuolin että rollaattorin kanssa. Meillä oli koko päivä aikaa ja olin jättänyt pojille ratkaistavaksi, minne mennä. Hepä tiesivät pian: mennään Jäkärlän hiekkakuopalle uimaan!

Upea ehdotus. Minä sain matkalla katsella takapenkiltä (rollaattorini kanssa) aivan yltympärivihreää maailmaa. Kaikki on niin kaunista kuin ikinä voi Suomessa. Ja Suomi taas on niitä maailman kauneimpia, rauhallisempia ja ihanimpia maita. Kaupungin talot saivat vilistä ohi nopeaa tahtia, mutta kun tuli vastaan puita ja metsää, ketoja ja vainioita, mummo huuteli: ”Aja hiljempää, hiljempää, että ehditään nähdä!” Ja olivat kukkakedot äärimmäisen täysiä. Tavallisetkin kedonkukat rehoittivat joka paikassa ja korkeina peltojen ja ojien reunoilla. Aivan taatusti korkeampina kuin olin ikinä niitä nähnyt.

Tämä tuli todistettua, kun tuli uutinen TV:stä, että Suomessa ovat kedonkukat erityisen reheviä ja että niitä on esiintynyt ja löydetty aivan uusia lajikkeita. Uusia kukkalajeja tulee maahanmuuttajien, turistien, tuulen ja eläinten mukana. Kun oli runsassateinen kevät, alkoivat uudet siemenet itää ja nyt tämä hellejakso nostaa niitä ylös. Niinpä: ei mummi ihan turhasta takapenkillä hohkaillutkaan!

Ajelimme Jäkärlän ja kauniin vanhan keskiaikaisen Maarian kirkon kautta. Minä katsoin Maarian pappilan suuntaan ja muistelin omia maalausretkiäni pappilan pihaan ja puutarhaan. Tein mukavan kokoisen ja jokseenkin onnistuneenkin öljytyön Maarian pappilasta. Mistähän syytä se oli, en muista alkua. Mutta seisoin muutamia päiviä selkä puutarha-aitaa vasten selin kirkkoon ja maalasin puiden keskellä pappilaa. MInulla on vielä tallessa se öljytyö.

Siihen aikaan vielä eli rovasti kirjailija Jaakko Haavio, meidän Tukiaisten perheen rakastettu hahmo, minulle kuin isän korvike isän sodassa ollessa. Hän myös oli se ihminen kummitädin lisäksi, joka otti minutkin syliin. Jaakko-setä kiikutti polvella ja lauleli kivioja lastenlauluja ja omia lorujaan. Niitä hän myös on julkaissut. – Haaviot asuivat omakotitalossaan kirkon etupuolen alueella Turun suuntaan eli Räntämäessä.

Kun jatkoimme matkaa, tuli vastaan Maarian allas. Se on rehevöitynyt ja kaunistunut (ehkä pienentynytkin?) Ja sitten poikkesimme altaan yli rakennetulle sillalle, joka johtaa EI MIHINKÄÄN. Muistan jo kauan ihmeteleeni sitä, kunnes nyt sain tietää, että se on hiihtäjien latuja ja muitakin kuuntoilijoita varten. Eihän aina pääasia ole suuri ajotie.

No niin, sillalle nyt sitten! Minäkin ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Ilma oli kuuma ja pojilta lähtivät pian paidat yltä. Pieni metsätien pätkä ennen siltaa oli kuin viidakkoa. Puutkin olivat erityisen reheviä.

Pitkin siltaa kulki pyörätuolikyydissä milloin kukakin, rollaattorikin oli käytössä. Kukaan ei estänyt poikia kiipeämästä sillan kaiteillekaan. Alhaalla kulki veden raja hyvin tummana ja sen varjoissa saattoi hiipiä utuisia katsojia, vedeneläjiä,ihailijoita, jotka eivät olleet nähneet ennen näin komeita nuoria miehiä. Meitä laulatti ja nauratti.

Mutta oli palattava samaa tietä ja jatkettava Jäkärlään. Minulle se oli mukavaa vanhan kertausta. Pojat tietysti olivat käyneet vanhoilla lapsuuden maillaan. Uimapaikalle tullessa näki, että se oli ihmisten tiedossa ja käytössä. Parkkapaikan etsiminen olikin vaikeaa. Olimme hiekkaharjulla, joka oli kasvustoltaan hyvin vaihtelevaa. Luullakseni olen käynyt siellä vain kerran. Se oli, kun Leevi oli juuri 2 vuotta. Otin silloin Leevistä kuvan, joka on tässä vieressäni. Kopioin sen tähän.

Tässä Arvi mummin luona metsäretkellä 2002 Hepokullan pihakallioilla. Arvi kysyy:”Mummi, ostitko sinä minulle oikean leivoksen?”

Minä nautiskelin rannalla ja uskaltauduin maahan nurmikolle (mukana vaate sitä varten), mutta ylösnousu oli vielä oletettuakin vaikeampaa. Oli viimeinen yritys sitä lajia. Vain poikien voimalla suuri mummi-kasa pääsi ihmisen asentoon. Kipeääkin teki.

Kun pitkän päivän jälkeen tulin kotiin, olin kuin hakattu. Ylös autoon- alas, kävelyä, ylös autoon-alas, kävelyä,ylös-autoon-alas-kävelyä… Mutta silti oli ihana päivä. Ja pojat jaksoivat tätä mummi-kasaa hoidella. Lämmin kiitos tästä ja koko päivästä!