Joulumuistoja pappilan sota-ajoilta

Vanhojen suomalaisten joulukorttien herättämiä muistoja. Omistan nämä rakkaille lapsilleni, Inarille ja Ilarille ja heidän lapsilleen joulutervehdyksenä. (Pienille, neljännen polven Mennille ja Noelille kaikki teksti ei vielä sovikaan.)

Olen jokseenkin varmasti Suomessa ainut papin lapsi, joka vielä voin muistella täysomavaraisesti eläneen pappilan töitä ja tapahtumia. 1950-luvullakaan heitä lienee ollut harvoja. Muistikuvani ovat siis nyt yli 80 vuoden takaa sitä kulttuurihistoriaa, jota koen jopa velvollisuudeksi jakaa muille.

Valmistelut joulun viettoon meidän kotipappilassa taisivat alkaa niin brutaalin poroporvarillisesti kuin oman sian lahtaamisella. Ja kaiken kukkuraksi voin kehua, että sian lahtasi viimeisinä vuosina isä itse, suntion papan eli kylän virallisen lahtarin avustuksella. Isä teki kaikkea muutenkin, väite on jokseenkin sataprosenttisesti totta.

Sukkapuikoilla hän ei kuitenkaan koskaan kutonut eikä virkannut virkkuukoukulla, nämä kun ”ovat naisten töitä”. Toki hän leipoi pappilan kaakut, kutoi kangaspuilla kankaat, ompeli meille lapsille vaatteet, äidille mekot – minullekin, esikoistyttärelle vuosikymmenien päästä viimeksi odotusajan mekon, keritsi lampaat, karstasi villan, kehräsi hahtuvat langaksi, kutoi kangaspuissa; kasvatti pellossa pellavan, loukutti sen, kehräsi langaksi, kutoi vaatteiksi… Luettelo olisi loputon. Ja minä, pikkuinen tytönrääpäle olin kaikessa mukana näkemässä ja kokemassa. Muistikuvissani on edelleen paljon ainesta kaikesta tästä ihmeellisestä rikkaasta työstä.

Muistan tietysti monet lampaankeritsemiset, laihat ruipelot lampaat juoksemassa hädissään ja määkimässä pitkin pihaa, lampaanvillasta kukkuraiset pärekorit ja hiukan aina pelottavat keritsemissakset. Muistan myös kesien ihanat siniset pellavapellot, jotka lainehtivat minulle kuin meri. Kuulen vieläkin, jos haluan pellavanloukutustalkoiden huumaavan kalkkeen Peren saunalta, pimeässä heiluvan betromakslyhdyn valossa. Näen ja kuulen vuosia jatkuneen kehruurukin hiljaisen hyrinän pappilan ruokasalissa, meidän olohuoneessa. Muistan oman mummonkin kehruun ja hiljaisen laulun hyrinän. Äiti kai ehti harvoin kehräämään, siksi ehkä en häntä muista.

Mutta joulusiasta puheenollen, mistä ihmeestä olisikaan saatu jouluherkut pöytään ellei omasta siasta. Sian lahtaaminen oli tapahtumasarja, josta minulle on jäänyt vain epätarkkoja mielikuvia. Olin jo kuitenkin 5-6-vuotias siihen aikaan. Minä koin sen merkittävänä tapahtumana, joka oli myös selkeä merkki joulun lähestymisestä. Puutarhan perällä oli pappilan saunarakennus, joka oli nyt ”teurastamona”. Suuri sianruho roikkui saunan ulko-ovessa ja kauhistutti meitä lapsia. Mutta tätä ei kestänyt monta päivää, kun saunalle tuli äidille apulaisia (ensin tietysti opettamaan häntä) eli taitavia kylän naisia, talojen emäntiä ja kiertäviä pitokokkeja. Siasta saatiin vaikka mitä eli sika valmistettiin lähes kaikkineen. Puutiinuihin suolattiin lihaa tietysti aina koko vuoden varalle ja erikseen valmistettiin monenmoista lihaa, sisälmyksiä ja suolia joulunajan herkkuiksi. Muistan, kuinka saunan suuressa muuripadassakin kiehui jotain.

Sain olla mukana joskus survomassa lehmänsarveen makkarantäytettä. Koin sen hyvin tärkeänä tapahtumana, joka vaati tarkkuutta ja osaamista. Muitan yhden tällaisen hetken erinomaisen hyvin, osaamisen tarpeeni ja jännittämisen ympärillä työskentelvien naisten hyväksynnästä. Muistan voimakkaan tuoksun, joka nousi suuresta saunapadasta ja höyrypilvistä ympärillä.

Makkarasarvia (eri eläinten sarvia) oli monenlaisia, varmaan erilaista ja erikokoista makkaraa varten. Meidän lasten herkkua olivat aina ohutsuoleen tehdyt uunimakkarat. Sian sorkat, korvat ja saparotkin valmistettiin ruoaksi, usein saatiin sylttyyn lisää.

Joulunajan pöydässä oli sitten sylttyä, lihaa, kinkkua ja makkaraa jos jonkinlaista. Isän kasvoilta loisti aina riemu. Se oli hyvän ruoan ja ilon saamisesta lapsille ja perheelle. Ymmärsin sen jo pienestä. Vaikka toki hänelle itselleenkin joulun herkut maistuivat.  

Joulukuusen haku pappilan metsästä oli hieno pysyvä traditio. Isä oli jo kesäaikaan katsastellut pappilan mailla sopivaa joulukuusta. Kyllä hän osasi olla sen suhteen kranttu, ei mikä tahansa kelvannutkaan. Joulukuusen toi pihaan pappilan vuokraaja eli ystävällinen Latoniitun isäntä omalla hevosreellään.

Tämän postikortin kuusta tuodaan oikein hevoskärryillä, mutta ei meidän kuusta. Se tuotiin matalalla hevosreellä, latva melkein maata laahaten. Mutta lasten ilo on samaa.

Meillä oli aina korkea kuusi, koska huoneetkin olivat korkeat ja kuusen tähden piti olla katon rajassa. Kuusi tuotiin ensin pihaan sulamaan ja siitä paraatinrapun eteiseen jo hyvissä ajoin. Isä nikkaroi helposti kuusenjalan kahdesta ristikkäin asetetusta laudanpätkästä, joihin porasi keskelle reiän. Vasta aattona isä kantoi kuusen sisälle ruokasaliin, jossa eniten oltiin. Kuuseen ripustettiin kynttilöitä. Niitä ei ollut montaa, koska kynttilät olivat aitoja talikynttilöitä enkä muista, että niitä olisi tehty meillä kotona. (Ehkä saimme Amerikan mummolta joskus paketissa.) Latvaan pantiin jostakin saatu suuri kiiltelevä tähti. Sitä ihailtiin aina, sen kimaltelevia säteitä, jotka värisivät. Äiti kätki tähden vuodeksi piiloon aina jonnekin.

Yksi asia oli ilmeisen tärkeä isälle. Se oli omenoiden ripustus kuuseen. Meillä oli tietysti puutarhassa omenapuita, ei paljon, mutta muutamia kaneliomenapuita, ja nehän eivät kauaa syksyllä kestä. Varsinaisia talviomenalajikkeita ei tainnut vielä 1940-50 lukujen vaihteessa olla Suomessa. Mutta isäpä oli sitkeä ja neuvokas. Hän poimi käsin omenan puusta kanta mukana, kääri sen varovasti sanomalehteen ja laski kolhimatta puulaatikkoon. Laatikko vietiin pappilan vintille hyvään talteen viileään paikkaan, ja niinpä ne vaan kestivät nahistumatta jouluun asti. Sitten kiedottiin villalankaa tiukasti omenan kantaan ja ripustettiin kuuseeen roikkumaan. Ah ja voi sitä riemua! Mutta täytyy tunnustaa tässä nyt lähes 80 vuoden takaisia pahoja tekoja: kuusen takimmaisista omenoista me lapset – Juha varsinkin, käytiin silloin tällöin haukkailemassa. Herkuttelun jälkeen käännettiin ehjä puoli omenaa näkyviin. (Kuusen riisumisen aikoihin olivat siemenkotaan asti kalutut omenat kyllä tuttu näky anteeksi antavaisille vanhemmille.)

Kuusi itse oli kuitenkin se tärkeä asia. Ei ollut olemassakaan mitään kuusenkoristeita, ei kimaltavia nauhoja, ei palloja, ei lippuja eikä mitään tilpehööriä. Meillä ei tunnettu siihen aikaan edes sanaa karamelli. Kuusi tuoksui metsältä. Se toi ihanan aavistuksen metsästä omaan kotiin sisälle. Sen tunteen muistan.

Kuusen ympärillä leikittiin ja laulettiin paljon. Äiti säesti usein salin flyygelillä, jos leikimme salin puolella. (Niistä lauluista ja leikeistä voisin kertoa pitkäänkin. Niitä ei ole näkynyt missään laulukirjoissa eikä leikkimateriaaleissa. Minä tietenkin opin ne silloin ja sitten opetin niitä lastentarhanopettajan sijaisena Turun silloisissa päiväkodeissa ja monissa seurakuntien lasten tilaisuuksissa.) Äidillä oli loputon varasto lauluja. Hänen oman lapsuuteensa Helsingin Pasilan taiteilijakodissa soivat musiikki ja laulu aina, tanssi ja liikunta ei loppuneet koskaan. Sieltä äiti oli ne kaikki oppinut. Ja koska hän oli hyvin musikaalinen ja hyvä laulamaan sekä kirjoittelemaan runoja, hän sepitteli itse sanoja tuttuihin säveliin. Tai kun leikin liikkeet unohtuivat, äidillä oli aina uudet liikkeet ja tansit. Keijut tanssivat, tontut hyppivät ja noidat ilkeilivät.

Meillä taidettiin leikkiä eniten tonttulauluja, vaikka en muista, että tontuista vielä siihen aikaan muuten puhuttiin kuin joskus ennen joulua varoitettiin lapsia olemaan kilttejä , koska tonttu voi kurkistaa ikkunasta. Tontut kuuluivat satumailmaan. Kyllä me lapset se tiedettiin. – Eivät tontut alunpitäen edes jouluun kuulukaan. Ne ovat kansanperinnettä, monissa muissakin maissa, mm. vanhoissa kelttiläistarustoissa mukana muiden satuhahmojen kuten keijukaisten, maahisten, peikkojen ja jättiläisten kanssa.

Tämän kirjoitaminen pani liikkeelle minussa jo tuttua prosessia: heräämisen ja unen rajalla, kun yhteys muistiin alitajunnassa oli vielä olemassa ja uni ja tosi sekoittuivat, nousi mieleeni selkeitä muistikuvia (lähes repliikkejäkin) meidän lasten tonttuleikeistä. Siihen aikaan Tuupukka-sisko oli noin 2-vuotias, kun minä täytin joulunaikaan 7 vuotta. Opettelimme tonttujen varpailla hiipimistä ja rytmistä tiptop tiptopin sormileikkiä, joka ei ollutkaan ihan helppoa. Mieleen nousee suloinen pullukka Tuupu käsi hymykuoppineen etusormi pystyssä. Ihan sama opettelu oli pari vuotta myöhemmin Tapanillakin.

Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu,

vä-äki nukkuu.

Öitten varjoon talon touhu hukkuu,

to-ouhu hukkuu.

Tiptop, tiptop, tipe tipe, tiptop, TIP TIP TOP!

Tonttujoukko hiipii varpasillaan,

varpa-asillaan

kotikoloistansa alta sillan,

alta-a sillan.

Tiptop…

(Kuinka vanha tämä joululaulu alkujaan onkaan, kun se sanoo ”Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu…” eikö ollut vielä sähkövalojen aika? Luultavasti ei.)

Minäkin leikin tietysti omien lasteni kanssa paljon tonttuleikkejä, niin paljon, että Inari ja varsinkin Ilari jo alkoivat kyllästyä tiptopin esittämiseen jouluvieraille. Mutta kyllä meillä hauskaakin oli, varmaan eniten perheen kesken.

En muista, milloin lapsuuden perheessä alettiin puhua joulupukista tai koska meille alkoi tulla pukki. Ei ainakaan velä heti sotien jälkeen 1944 kukaan tiennyt mitään joulupukista eikä joululahjoista. Arvelisin, että se tuli meidän perheeseen Raumalla asuessa 1950-luvun alussa. Joulupukin tulo ei ollut suuri tapahtuma, toiko pukki edes lahjoja, en muista. Näyttäytyi vain isän nurin käännetyssä talvipalttoossa, pahvinaamari kasvoilla ja tonttulakki päässä. Muistan arvailleeni, kuka se on tällä kertaa. Tunnistin aina käsistä, ainakin isän. Hänellä oli juuri silloin ollut kiire poistua johonkin, kun pukki koputti. Nyt näyttää (tässä suurta tavarataloa vastapäätä katsoessa ulos vain silmiä nostamalla), että ihmisen päässä ei muuta liikukaan kuin joululahjat ja ruoka, ruoka ja lahjat… – Vaikka on niitäkin näinä päivinä, joilla ei ole mahdollisuutta lahjoihin, ehkä ei jouluruokaankaan. Kahden kilometrin päässä asuu suuri määrä maahanmuuttajia, joilla saattaa olla viisikin lasta.

Yllä oleva ihastuttava työ on kuuluisan ruotsalaisen taiteilijan Carl Larssonin piirros-akvarelli 1900-luvun alusta. CL teki töitä, joita ihailen suuresti. Niitä oli kerran esillä Vaasan Taidemuseossa suurena näyttelynä. Olimme katsomassa sitä, Inari ja minä, ja ihastelimme kovasti.

Kaikille lapsille ei nykyään ehkä kerrota, että joulu on Jeesuksen syntymäjuhla, siis Jeesuksen synttärit! Synttärithän on lapsille tuttu asia. Niistä olisi helppo kertoa, jos asia olisi vanhemmille tärkeä.

Lapsuuden joulun juhlateria alkoi aina jouluevankeliumilla. Apulainen oli auttanut ennen kotiin lähtöään äitiä kattamaan joulupöydän ruokasalin vihreälle pirtinpöydälle, jolla oli juhlaliina. Juhlaliina oli omaa pellavaa, itse kudottu ja siinä oli aina pitkät hapsut. Hopeinen kolmihaarainen kynttilänjalka paloi keskellä pöytää. Isän ääni oli harras. Me lapset kuuntelimme niin, että tiedän, että jokainen meistä oppi jouluevankeliumin ulkoa jo paljon ennen kouluikää. Isä luki ruokarukouksen ja sitten alkoi syöminen.

Olen joskus ihmetellyt, kuinka alatoopi-sana ei olekaan tuttu nykyihmislle, mutta se taitaakin olla samaa kuin lihahyytelö tms. Isällä oli oma nimi sille: ”tytisevää”. Sen ymmärsi kaikki. Kaiken ylettömän lihakinkun, syltyn ja makkaran, laatikoiden ja rosollin syönnin jälkeen seurasi vielä ”sekametelisoppa” (mistä nimi?) oli kuivatuista sekahedelmistä (omenoista, luumuista, aprikooseista ja rusinoista) tehty kiisseli tai rusinakiisseli. (Amerikanmummo lähetti aina paketissa sekahedelmpusseja ja rusinapakkauksia. Ei niitä Suomessa ollut.) Riisipuuroa ei meillä ollut, mutta sen sijalla oli ihanaa ohraryynipuuroa. Jos se oli uunipuurona, se oli melkein taivaallista! ”Sekametelisoppa ”ei tahtonut löytää enää koloa meidän vatsaan, usein se oli sopivasti jätettävä iltapalaksi ohrapuuron kanssa.

Valtaisan ihana ja hauska ja pitkä joulurituaali eli joulusauna toteutettiin aina aatonaattona. Miksikö? Siksi, että isän piti tietysti joulupäivän aamuna kello 6 ainoana pappina messuta kirkon joulujumalanpalveluksessa alttarilla. Äänen piti kulkea, se ei saanut olla käheä. Kova saunominen usein aiheutti käheyttä äänelle, varsinkin niin hartaalle saunojalle kuin isä oli.

(Olen aikaisemmin kirjoittanut niin moneen paikkaan ja niin monta versiota meidän saunomisista, että jos joku haluaa vielä niistä tietää, voi lukea tekstejäni.)

Joulupäivän aamuna meidät herätettiin kello 5 joulukirkkoon. Tuttu laulu olisi voitu lähes kirjaimellisesti tehdä meistä.

”Kello löi jo viisi, lapset herätkää, Juhani ja Liisi, muuten matka jää! Tässä vesimalja, silmät huuhtokaa! Reessä karhuntalja meitä odottaa. Tuolla mökin Miina kulkee kirkolle. Taavetti ja Tiina, nouskaa kannoille! Mäen rinteen alla talo törröttää, joka ikkunalla kaks on kynttilää. Ruuna, virsta vielä tepsuttele pois, tällä kirkkotiellä aina olla vois!

Joulukirkko on joulun ydintapahtuma. Olen kirjoittanut siitä niin paljon, että itseäni kyllästyttää. Paljon voisi tietysti vieläkin kertoa, mutta kerron vain jotain, joka ehkä on jäänyt pois.

Sotien aikana oli jouluna aina paljon lunta, se muistetaan. Siksi kuljettiin poikkeuksetta hevosreellä. Toinen syy hevosella ajamiseen oli tietysti se, että pitäjässä ei ollut kuin yksi auto, Nivarin pirssi.

Kun astuttiin sisään kirkkoon pitkänkin hevoskyydin jälkeen kovasta aamuyön pakkasesta, leijuivat kirkkosalissa hengityshöyryt. Kumallakin laidalla sijaitsi kamina. Sen luokse hakeutuivat tietysti ajurit lämmittelemään käsiään, jotka olivat kohmeessa valjaiden pidosta. Miehet availivat turkkejaan ja sukivat karvalakin alla hiestynyttä tukkaansa. Naiset asettuivat lasten kanssa penkkeihin ja riisuivat lapsilta enimpiä vaatteita pois. Kun kerron tätä, lähes näen ja haistan kaiken taas. Kirkko on täynnä hiljaista kuisketta ja lasten ääniä. Odotetaan. Ja sitten se alkaa: urut aloittavat, nousevat pauhuun. Meidän kanttori Helakivi panee parastaan ja pillit soivat.

Kun jouluaamun kirkko oli loppu ja vihdoin oltiin päästy rekeen takaisin ja kömmitty fällyjen alle, alkaakin – ehkä Juhanin ja Olavin mielestä jännittävin matkavaihe: kirkkoherra, siis isä ajaa kilpaa paluumatkan muiden kylän miesten kanssa. Ja se onkin menoa! Muistan, miten edessä ajavan reen jalaksissa kipinät sinkoilee ympärille ja lunta lentää meidän silmiin asti. Isä nauraa ja huutaa: – Lapset, naamat fällyjen alle! Mennäänhän me, mutta tietysti täytyy kurkkia sitä vauhtia.

Kuu paistaa kirkkaana, hanget kimaltelee. Talot vain vilahtelee ohi. Ja todella niiden pitkä ripikin loistaa ”joka ikkunalla kaks on kynttilää!”. Kun päästään Vehmalaisiin ja pappilan mäen alle, todetaan, että: pappi voitti taas! Niinpä se taisi aina sopivasti käydä! Minä, pikkutyttö fällyjen alla arvailin jo: olikohan se kylän miesten hyvänmielen kiitosta papilleen?