Kyllikki TukiainenUlkona sataa lunta ja tuuli heittää pyörteinä sitä ylös ikkunaan. Ulkona näkyy oikea, vanhanajan talvi kaikkialla. On kaunista. On runsaasti jouluista, valkoiset laajat hanget ja lumen pukema metsänreuna. Kynttilöitä palaa ikkunoilla.
Mutta minun täytyy päästä metsään. Minun täytyy saada kokea kesän metsä. Näin vanhana on hyvin vähän näin suuria tarpeita. Niiden tyydyttäminen on vanhalle ydintärkeää.
Kun ei ole mitään mahdollisuuksia päästä metsään, ehkä moneen kuukauteen, on pakko tehdä metsän ikävälle jotain. Tajusin äsken tämän uuden idean: kirjoitan ikävääni tähän ja katselen metsästä ottamiani kuvia.
Saatan olla kirjoittanut kaikkiin teksteihini jotain metsästä, niin tärkeä osa se on minua. Se tulee näköjään mukaan aina, koska se on kuin osa minua. Lapsesta asti menin metsään ja aina yksin. Onko luontoon meneminen atavistista ja alkukantaista ihmisessä ja minussa, en tiedä – enkä välitä. Korvauksen etsimistä jollekin se on tietenkin. Mille? Jonkin asian tai henkilön puutteesen. Mutta kun metsä antaa hyvää oloa, hoitaa ja viidyttää, saa olla oma itsensä ja ikäänkuin aueta koko psykeltään, onhan se aivan erinomaista apua ja vaikka korviketta jollekin, jos ja kun sitä tarvitaan. Toisaalta: onko luonnonrakkaus aina korviketta? Olen sitä mieltä, että EI OLE. Ihmiselle on luonnonläheisyyden tarve synnynnäistä. Elämä ja elinolosuhteet vaan matkan varrella etäännyttävät joitakin (ehkä monia) tästä oikeasta olotilasta.
Kuvassa alla olen v. 1971 suuressa näyttelyssäni Turussa esittämässä ”Satumetsä” työtä. On todennäköistä, että aika ja valo ovat haalistaneet silloiset huonolaatuiset öljyvärini jo taivaantuuliin. Mutta kuten näkyy, mielessäni olivat silloinkin metsä ja puut. Puiden rungot ovat erityisesti kiehtoneet minua.
Metsässä kaikki aistit herkistyvät. Kuulen pienenkin hiiren risahduksen, kävyn putoamisen, oravan nakerruksen, tikan koputuksen puun runkoon. Näen kukan terälehtien värit, heteiden kullanhehkun, pisaroita ruohonkorsilla ja maassa vilistävät muurahaiset.
Kun nostan katsetta näen valot ja varjot, etenkin niiden pehmeyden ja sen salaperäisen ja houkuttelevan kauneuden, mitä valo tekee ympärilleen tai kaikkein pimein varjo. Hämärä metsä, varsinkin tiheä metsä on äärimmäisen kiehtova.
Nämä pienet, mutta monipuoliset metsät, lehdot, pieni suoalue ( oli kaksi vuotta sitten pieni lampi, jossa jopa soudeltiin) ja korkea hiekkaharju ovat suojeltavaa ja hyvin vanhaa maa-aluetta. Tiedetään, että lehtoalueet ja harjun korkeat puut ovat yli 130 vuotiaita. Ja alue sijaitsee vain vajaan kilometrinn päässä suuresta liikekeskuksesta. Näin helposti me suomalaiset pääsemme lähes koskemattomaan luontoon. Näin on myös Helsingin läheisyydessä, kun vain haluaa etsiä tällaista luontoa. Olen asunut myös Helsingissä ja tiedän tämän asian. Mutta kuinka kauan tilanne on näin hyvin? Nämäkin metsiköt ovat kaavoitusaluetta, kartoitetut ja mitatut uusille suurille rakennusprojekteille.
Juuri tänään blogin päivityspäivänä 28.12. Turun Sanomien artikkelissa ( Skanssi kasvaa kankeaa tahtia) kuvataan muun muassa alueen lehtomaiseman ja hiekkaharjujen uhkaa kaavoittuina asuinpaikkoina monille sadoille ihmisille.
Luonnonsuojelulliset näkökohdat nousevat yhä tärkeimmiksi. Minä en kuitenkaan siedä ylilyöntejä eli aktivisteja, jotka menevät vain negatiivisuutta aiheuttaviin ultratekoihin, sitomaan itseään johonkin, makailemaan ajotielle jne. Asiallisilla keskusteluilla, neuvotteluilla ja kirjoittamalla järkevästi voi yhteiskunnallisiin päätöksentekoihin kyllä vaikutttaa. Olin maaseudulla itse kunnanvaltuustossa ja kulttuurilautakunnan puheenjohtajanakin monia vuosia ja yritin joskus saada silloin 1980-90-luvuilla luonnonsuojelullista näkökulmaa joidenkin asioiden päättämiseen. Mutta tietenkin niistä asioista päättetiin eri foorumeilla. Nyt kyllä jo ymmärretään näitä asioita kaikilla tahoilla.
Mieleeni nousee joitakin metsään ja puihin liittyviä muistoja maailmalta. Muistan, miten Kreetalla arvostettiin puita, usein isoja pahkarunkoisia oliivipuita ja pitkähiuksisia, oikeita äiti-puita eli valtavia pajupuita. Nämä, meille vieraat pajupuut levittivät käsivarsiaan ja riiputtivat yli 1,5 metrisiä lehtiliuskojaan kuin hiuksia pienten valkoisiksi kalkittujen talojen ja pihojen ylle. Kreetalaiset näyttivät usein elävän puiden ”ehdoilla”. Tätä on vaikea tai ainakin aikaa vievää selittää, se pitäisi itse nähdä ja kokea. Puut olivat mukana jokapäiväisessä elämässä monin rikkain tavoin. Puista puhuttiin, niitä kunnioittetiin ja niitä rakastettiin.
Toinen muistikuva nousee Kanarian Lanzarotelta, (josta en kovin muuten ihastunut). Siellä liikkuessa näin ensi kertaa elämässäni, miten laajan hiekkamaiseman, tulivuoren laavavalumien lannoittamassa rikkaassa maaperässä yksi mitättömän pieni puun alku oli ympäröity ja suojeltu huolellisesti maakerroksilla, pieni aita ympärillä. Näitä puun taimia oli tuhansia – yksittäin. Niitä hoidettiin ja suojeltiin. Ne olivat nimettyjä jollekin omistajalleen. Kuka meistä Suomessa hoitaa yhtä puuntainta näin? Olen sittemmin nähnyt samaa Lähi-Idän maissa ja Afrikassa. Luultavasti me kaikki muistamme, että me suomalaiset olemme lahjoittaneet aikoinaan puuntaimia Afrikkaan ja lisää tarvitaan.
Tämän kuvan olen löytänyt vuosia sitten jostakin metsäalan lehdestä. En ole ollenkaan metsäalan asiantuntja, muuten kuin esteetikkona, joten en osaa nimetä tämäntyyppistä metsää. Kuva on vain niin kiehtova, että laitan sen tähän mukaan, vaikka olen unohtanut kuvaajan. Kuvan metsä on minusta kauneinta, mitä metsä voi olla. Se on myös salaperäistä, hiukan pelottavaakin, mutta vetää puoleensa niin voimakkaasti, että tuntee aivan hurjaa tarvetta päästä metsään sisälle istumaan mättäälle.
Yllä olevan lettomaiseman maalasin akvarellina suureen kokoon alunpitäen joskus 1970-luvulla Kuusamon matkan muistoissa. Omasta mielestäni työ oli onnistunut. Eräs ystäväni osti sen. Meni muutama vuosi ja hän uskalsi kertoa minulle, että maisema pelottaa häntä, että hän vaihtaisi sen johonkin muuhun. Teimme niin. Kun minä sitten kotona katselin sitä, aloin pitää sitä huonona työnä, jos se kerran pelotti eikä ihastuttanut. Revin sen ja hävitin. Jäljellä on vain tämä valokuva siitä.
Luonto on ihmiselle tarkoitettukin, kunhan pidämme siitä huolta. Saimme tietää hiljakkoin uutisista, että maailmassa on tehty maapallon laajuisia luonnonsuojelupäätöksiä.Tuntuvat vaan niin summittaisilta ja yleisluonteisilta, että yksityiskohtaista konkretiaa ainakin todella tarvitaan.
