Kyllikki TukiainenOlen sota-aikojen kovien kontrollien ja sääntöjen kasvatti. Koska olin liian pieni muistaakseni varsinaisesti sota-ajan säännöt muuten kuin, mitä vanhemmiltani kuulin, en tiedä, miten ja millaisin lakitoimin Suomessa tanssi kiellettiin, mutta niin vain tehtiin. Emme me suomalaiset olleet silloin ainoita tässä tilanteessa. Tanssiminen antoi aihetta ja veti vääriin seksuaalisiin suhteisiin, yksinäisille äideille syntyi lehtolapsia ja väestön moraalitaso heikkeni. Uskonnolliset piirit vakuuttivat, että tanssiminen on syntiä, koska se oli houkutuskeino synnintekoon. Näistä asetelmista ollaan lähdetty 1940-luvulta lähtien.
Olin jo kansakoulun neljännellä luokalla, kun opin ymmärtämään, että Suomen laki kieltää myös alkoholin käytön eli oli olemassa raittiuslaki. Kouluissa puhuttiin tietysti raittiuden puolesta ja alkoholin käyttöä vastaan. Järjestettiin raittiuskilpakirjoituksia. Minäkin otin osaa ja voitin, (vaikka en teinnyt yhtään mitän alkoholin ongelmista, en ollut nähnyt edes yhtään juopunutta).
Tanssiminen ja alkoholin käyttö on liitetty – ainakin meillä länsimaissa – usein yhteen. Todellisuudessa tanssi alkuperäisenä kulttuurimuotona ei liity ollenkaan alkoholin käyttöön. Se liittyy vanhoihin kulttimeinoihin ymmärtääkseni aina.
Kotonani pappilassa oli tavallistakin ankarampi moraalikuri. Siihen vaikutti isäni ja perheen mukana olo körttiläisessä herätysliikkeessä, mutta varmasti eniten isän lapsuustausta. Isäni jäi kodittomaksi orvoksi ja ilman äitiä alkoholin liikakäytön takia. Mitenkä olisikaan ollut mahdollista sellaisen kokemisen jälkeen hyväksyä alkoholin käyttöä. Miten vakaa käsitys tanssin kokemisesta syntinä kehittyi, en voi tarkkaan tietää, vain arvailla sen kulkeneen näitä samoja reittejä. Herätysliikkeet olivat yleensäkin täysraittiuden ja tanssinkiellon kannalla.
Äitini käsityksiä on vaikempi ymmärtää, koska hän oli liikunnan ja voimistelun alan tuntija ja tekijä. Rytminen ryhmäliikunta on usein mielestäni lähellä tanssia, varsinkin musiikin säestämänä.
Olin silloisen mieheni kanssa matkalla Skotlannissa 1990-luvun alussa. Olimme Oban nimisessä kaunpungissa meren rannalla, pohjoisessa jo melko lähellä Loch Ness hirviön asuinalueita. Olimme ostaneet liput paikkakunnan arvostettuun juhlatilaisuuteen johonkin suureen saliin. Oikeastaan vasta jälkeenpäin olen oivaltanut, miten tärkeä tämä juhla oli obanilaisille. Me saimme hyvät paikat etusivusta pöydästä, jonka yläpuolella melusi kitenkin hirmuinen kovaääninen. Kun säkkipillit alkoivat soida, minä koin (yliherkällä kuulollani) lähinnä helvetillistä meteliä. Joka on kuullut aidon säkkipillin soittajan puhaltavan täydellä teholla, muistaa sen kyllä ikänsä kaiken!
Mutta katseltavaa ja koettavaa oli valtavasti. En tiedä, kuinka paljon juhlassa oli paikkakunnan ”silmäätekeviä”, mutta arvelisin heitä olleen kansan joukossa. Meidän viereisessämme pöydässä istui yksi paikkakunnan papeista kolmen naisen kanssa. Yksi lienee ollut hänen rouvansa, toinen sisarensa ja kolmas ehkä anoppi. En ole milloinkaan nähnyt pöytäseuruetta, jonka seuraaminen oli kuin teatterissa käynti jo sinällään. Pappi oli tietenkin jo tottunut tähän kaikkeen menoon, tanssin meteliin ja ehkä puheiden huumoriinkin, josta minä en tietysti ymmärtänyt sanaakaan. Pappi tilasi itselleen ja pöytäsurueelleen tietysti komean viskipullon. Papin (oletettu)pikkusisko oli ilmeisen neuroottisen arka ja ujo, jolle nauraminenkin oli kuin ”syntiä”. Pappi-veli ja kaksi hivenen rohkaistuneempaa naista yrittivät kaikin keinoin saada ujoa naista virkistymään. Tämä istui hiljaa, kippurassa, pää alaspäin tuolillaan ja sai vaikeasti jotain pöydältä suuhunsa. Ehkä viskipaukku nosti hivenen päätä, ja loppujen lopuksi nuori nainen uskalsi hymyillä mukana ja taputtaa.
Näytti siltä, että arvojuhlan arvokkain esitys oli Irlannin kuuluisa tanssi, Riverdance esitys. Esiintyjäryhmiä oli ilmeisesti useilta paikkakunnilta. Minä en ollut ikinä ennen tätä nähnyt vastaavaa tanssia edes televisiosta. Pieni ryhmä kerrallaan (4-6) tuli lavalle tanssimaan. Tanssimusiikki oli siedettävää volyymiltaan, mutta äärimmäisen nopeaa ja äärimmäisen yksitoikkoista. Ensin se viehättää ja kiinnostaa, mutta kuinka kauan jaksaa kiinnostaa yksi ja sama jalkojen heilutus, ajattelin ensin. Mutta eipä kiinnostus kuitenkaan tähän loppunut.
Oli upea kokemus nähdä nämä nuoret tanssijat läheltä. Heitä oli molempia, poikia ja tyttöjä ja he olivat hyvin nuoria. Heillä oli todennäköisesti joko jotkut kanslalispuvut tai tanssijoiden omat puvut, samantyyppiset kaikilla: tytöillä yläpuolella polven oleva hame ja liivimäinen tiukka yläosa, pojilla polvihousut skotlantilaiseen tapaan. Kaikkien ilme oli tiukasti keskittynyt, vapautui aina hiukan loppua kohden.
Mutta ymmärrän kyllä keskittyneisyyden, kun näkija kuuli tanssin rytmin. Minun, jolla aina on ollut hyvin huono rytmitaju, on tietysti suorastaan mahdotonta tajuta, miten tämä riverdance on toteutettavissa elävän ihmisen jaloin – eikä koneen tahdissa. Tanssijoiden jalkaterät, nilkat ja sääret liikkuvat todella kuin koneen osat: kääntyilevät kannoille varpaille, oikealle vasemmalle, ylös alas, svuille taakse, kopistavat kengän kannoilla ja kärjillä, hyppivät taukoamatta ylös nostaen toista jalkaa eteen vinoon, taakse vinoon, ja kaiken aikaa sojottavat kädet tikkusuorina kiinni kyljissä. Käsissä on joskus painot merkkeinä siitä, että niitä ei saa heilauttaa. Kuuluu taukoamaton rytminen kopina aivan kuin jostakin koneesta. Ja säkkipilli soi! Nämä esitykset olivat ilmeisen pitkän ja vaativan harjoituksen ja ryhmätyön takana. Ne saivatkin pitkät suosionosoitukset kiitokseksi.
Amerikkalinen filmiteollisuus teki tutuksi sotien jälkeen steppauksen. Maailmankuuluja steppikuninkaita oli monia, ehkä kuuluisimmat heistä Gene Kelly ja Fred Astaire. Heidän tanssinsa näytti usein minun mielestäni melkein yliluonnollisselta taidonnäytteeltä.
Irlannista Dublinista alkoi levitä nimenoman tämä oma tanssi nimellä Diverdance lähes kaikkialle mailmaan. Meille Suomeenkin se tuli tietämäni mukaan 2002, senjälkeen kun Hartwall Arenalla oli Dublinista suuri Diverdance esitys.
Arvelen, että Riverdancen näkemisestä asti olen alkanut katsella tanssiesityksiä erilaisin, ehkä tutkivin silmin. Ja kun on kiinnostunut näkemään, näkemistä ja tutkimista kyllä tässä maailmassa löytyy. Olen alkanut katsoa muun muassa afrikkalaista tanssimista kuin eri ökulmista: ihminen purkaa oloaan ja tunnetilaansa tanssimiseen. Oikeastaan minä olen sen vanhana psykologina kyllä oivaltanut, mutta en ole sietänyt sitä. Miten niin sietänyt? Olen tuntenut itseni vaivautuneeksi katsomaan tanssia, joka on niin alkukantaista. Jotkut seikat ovat siinä olleet minulle vastenmielisiä. Olen katsonut afrikkalaista rytmistä hyppimistä, vääntelyä, heilumista, hytkymistä jne. yrittäen ymmärtää sitä. Olen katsellut televisiosta alkukantaisheimojen tanssia Australian, Tasmanian ja monilla muilla saarilla ja ehkä oppinut hiukan ymmärtämään tanssin suurta merkitystä asukkaiden elämässä ja kulttuurissa. Se on osa heitä itseään niin kuin joku muu meidän kultuurissamme on osa meitä. Ehkä balettitenssi ja ooppera? Näin korkeakulttuuri ei ole kaikkien mieleen. Ei minunkaan. Eli: olenko sitten vähän sukua tai peräti itse alkukantaiskulttuuria? Tiedä häntä.
Tanssi on taivaan lahja, on joku viisas sanonut.
Etnisyys luo oman kulttuuriinsa. On täysin mahdotonta yrittää sovittaa meitä kaikkia maailman erilaisia kansoja kulttuurisesti yhteisiin raameihin. Jokaisella etnisellä ryhmällä on aivan omat kulttuurin osa-alueet, ja niissä tanssi omanlaistansa. Kun olen tämän – hyvin hitaasti – sisäistänyt, olen ollut vapautunut taas siitäkin.
TOISAALTA: kun nykyään maailma pyörii niin, että se sekoittaa kaiken, sekoittuvat eri kultuuritkin kovalla vauhdilla. Johan minun lapsenlapsenikin tanssivat ja hyppivät täysinrinnoin afrikkalaisen tapaan, eivätkä edes muusta tanssista aina tiedäkään.
Nykyään en osaa sanoa, mitä on ilmiö, jossa meikäläiseen luterilaiseen kirkkolauluumme tuodaan tanssin rytmisyyttä, keinuntaa ja heiluntaa. Minulle tulee paha mieli, ellen saa veisata rakkaita virsiämme hiljaisuudessa ja rauhassa mietiskellen – jopa usein ilman urkuja. Mutta olen jo lähellä sietokykyä: tehkööt toiset kaiken haluamallaan tavalla, hytkykööt ja heilukoot, miten haluavat, jos se antaa heille saman ilon ja rauhan. Pian koittaa meille hiljaisuuden ajat ja ”hiljainen viikko”, jolloin kuitenkin muistamme ja kunnioitamme suurta Sijaiskärsijäämme hiljentyen ja rauhoittuen virsiin tai lauluihin hiljaisuudessa, ehkä kynttilöiden loisteessa. Näihin hetkiin ei mielestäni mikään tanssi sovi.
