PATSAITA

Tuhansien vuosien takaa on löydetty patsaita, jotka kuvaavat ihmistä. Meillä on tarvetta tehdä omaa kuvaamme tai jonkun muun tärkeän henkilön kuvaa itsellemme tai suuremman ryhmän katsottavaksi. Muovailemalla ihmisen muotoja samalla haluamme korostaa jotakin, joka meistä ehkä puuttuu tai joka meissä itsessämme vaivaa ikäänkuin liikana tai estettisesti vääränä. Luultavasti esineellinen, muovailtu patsas vaikuttaa usein enmmän kuin maalattu kuva. Hyvin alkeellisesti tai viitteellisestikin muovaillut ihmiskasvot voidaan tunnistaa ja ne vaikuttavat ja aikaansaavat tunnetiloja. Uskontojen kulttimenoissa ja seremonioissa ovat nykyäänkin keskeisessä osassa ihmisen kasvot ja vartalo.

Alusta alkaen on pyritty tekemään näköisiä, mutta jättämään todellinen näköisyys lopulta mielikuvituksen varaan. On syntynyt pitkulaisia olentoja, joilla on pääntapainen pyörylä vartalon jatkeena. Ihmisheimoista ja kulttuureista riippuen, – ei yhtä paljon ajasta, ovat patsaat saaneet yksityiskohtia, kuten kasvot, kädet ja jalat. Tästä ovat vähitellen hahmot alkaneet muodostua selkeästi maapallon asuinalueittain kultuurisesti omanlaisiksensa ja tunnistettaviksi monista piirteistään ja yksityiskohdista. Tästä ovat upeat esimerkit mm. vanhoissa kiinalaiskultuureissa esiinkaivetut veistetyt satapäiset sotilashahmot, joille on tehty näköiskasvot. Tai mao- ja inkakultuureille tyypilliset kasvojen ja vartalon kuvaukset. Kaikkien mieleen noussee ehkä kuitenkin ensimmäisinä kreikkalaiset ja roomalaiset patsaat, jotka realismissaan ja kauneudessaan eivät löydä mistään vertaistaan.

Tiedetään, että kun hyvin alkukantaisissa inhimillisissä kulttuureissa muovailtiin ihmisiä muistuttavia hahmoja, alkeellisia patsaita, niitä alettiin tehdä savesta, vuolla puusta tai kivestä hyvin pian kuvaamaan jumalolentoa. Ihminen halusi pysyvän Jumalakuvan itselleen. Sanoin jo, että visuaalisesti nähty ja konkreettisesti kosketuksessa koettu ja pysyvä kuva jumalasta on kaiketi tyypillistä kaikille uskonnoille. Eri asia on se, että kyky kuvaamiseen eli saada teos tietyn odotuksen mukaiseksi, oli tietysti hyvin huteraa. Syntyi jos jonkinlaista.

Minä olen itse ihmetellyt pikkulapsesta alkaen Pääsiäissaarten valtavia Aku-Aku kivipatsaita eli suuria samannäköisiä kivipäitä, joita seisoo paljon ympäri saarta, aina kasvot samaan suuntaan. Nykyään olen seurannut dokumenttimallien tekemistä ja niiden ja minusta selittämätöntä kuljetusongelmaa. Ihminen on kuitenkin uurastanut näiden patsaiden parissa sukupolvia, uudelleen ja uudelleen, ja keksinyt upeita oivalluksia näiden jättiläispaasien kuljetukseen, ensin vesiteitse ja sitten maitse. Kivipatsaiden lopullinen merkitys lienee tutkijoillekin tuntematon.

Egyptiläinen kulttuuri perustaa paljon jumalankuvapatsaiden varaan. Niitä palvotaan vielä kuoleman jälkeenkin. Egyptiläiset hakkasivat kivestä näitä valtavia ihmispatsaita, joita sijoittivat uskonnollisten ja halinnollisten rakennusten yhteyteen tai ovien sulle vartijoiksi.

Alla kuvassa tyypillinen sfinksi, jolla on leijonan ruumis ja ihmisen pää. Suuressa kuvassa Saqqaran kaivauslöytöjä, jotka ovat n. 3 000 v. eKr. Vasemmalla alhaalla valtava alabasteriveistos Ramses II. Ihminen taustalla veratilukohteena.

Se, mikä liittyy jumalan palvonnan mahdollistamiseen ja toteutumiseen ja häneen uskomiseensa ei näytä tuntevan rajoja. Sen asian eteen on kuoltukin vuosituhansien aikana. Uskon marttyyrejä on yhäkin. Kuitenkin ihminen yhä vain tekee uusia luomuksia jumalastaan ja muista kunnioittamistaan tai pyhinä pitämistään fyysisistä olennoista. Miksi ihminen haluaa muovata kuvia? Miksi pitää tehdä näitä patsaita?

Tätä asiaa voi lähteä pohtimaan meille monessa mielessä läheisemmän, kristinuskon puitteissa. Kun Kristus läheisenä ja rakkaana olentona liikkui tällä maan päällä, ei kuvia hänestä vielä tarvittu. Saattaa hyvin kuvitella, että kun Jeesus kuoli ja hänen läheisimpiin ystäviinsä kuuluvien Marian, Martan ja Lasaruksen perhe aivan varmasti kohtasi ennen pitkää tämän tutun ongelman: mikä kuva meillä on muistona rakkaasta Jeesuksesta? Maria mietti ja Martta touhusi, ehkä Lasarus veisteli; saattoi syntyä joku hahmo ja risti muistona pöydälle. Suhteellisen pian kuitenkin Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen alkoi syntyä kuvia, jopa maalauksia järkyttävästä tapahtumasta. Elettiin aikoja, jolloin ei juuri tehty muotokuvia, mutta maalauksia Jeesuksen syntymästä ja kärsivästä Kristuksesta alkoi syntyä.

Taiteilija Gentile da Fabriano (ca 1370-1427), osa suuremmasta työstä v 1423. Uffizin Galleria. Maalauksessa nousee herkkänä esiin kunnioitus ja rakkaus Jeesus-lasta kohtaan. Myös Jeesus-lapsen pienen käden siunaava kosketus vanhan miehen otsaan on liikuttava. Näyttäisi siltä, että Jeesus-vauvan jalkaa suutelemaan kumartunut mies on rikas, ehkä kaukaa tullut tietäjä. Kuvassa ollaan vielä seimen äärellä, vaikka lapsi ei enää näytä vastasyntyneeltä. Taustalla kaksi naista ehkä ihailee Jeesukselle tuotua pientä aarretta, joka on aukaistussa rasiassa.

Koska en tunne näitä kristillisen taidehistorian asioita, joten vain arvelen, että Maria, Jeesuksen äiti alkoi ehkä hiukan myöhemmin tulla kuvatuksi, sen jälkeen kun kristilliset seurakunnatkin alkoivat syntyä Rooman valtakunnassa. Kun sitten kristillinen usko oli aluksi vain katolilaista, joka kunnioitti suuresti pyhäksi julistettua Äiti-Mariaa, alkoi jo Konstantinus Suuren aikana n. 360 jKr kristillisen uskon hyväksymisen myötä varmasti olla Marian kuvia monenlaisia ja monentasoisia. Syntyi myös nykysilminkin katsottuna ihania Maria-veistoksia ainakin kirkkoihin ja muihin jumalanpalveluspaikkoihin.

Tämä omakohtainen esimerkki ehkä antaa jonkinlaista kuvaa ja käsitystä siitä ihailusta, kunnioituksesta ja rakkaudesta, mitä voi syntyä Jumalasta, Jeesuksesta ja pyhistä henkilöistä tehtyihin kuviin. Nämä edellä nähtävät taideteokset ovat esineinäkin minulle merkityksellisiä ja monia muistoja herättäviä. Merkittävä ikonitaide selittyy myös samoin atribuutein, toki ikonitaiteessa on aina mukana itse ikonostaasin ja kirkollisen taustan, siis kirkon vaikutus ja yhteys katsojaan.- Itselläni monia ikoneita, joita olen ostanut mm. Egyptistä. Sieltä on aito puulle maalattu ikoni Jeesuksen (2-vuotiaana) Egyptiin paon kirkosta: Pyhä Mikael tappaa miekalla lohikäärmeen.

Patsaat yleistyivät Euroopassa Kreikan mytologiaan kuuluvien jumalten ja muiden kunnioitettujen hahmojen myötä, mutta aiheet pysyttelivät enimmäkseen Kreikan oman mytologian puitteissa. Kreikkalaisen kulttuurin ja kristinuskon leviämisen myötä alkoivat monentasoiset puusta veistetyt ja lähinnä uskonsisältöiset patsaat yleistyä. Ei ollut mahdollista, että olisi ollut kirkkoa ilman pyhäinkuvaa, joka oli varsin usein puusta.

Maalaustaide kulki veistokyvyn jäljessä. Kirkkojen alttaritaulut tulivat käyttöön veistosten ja patsaiden jälkeen ja olivat alussa taidearvostelun silmin jokseenkin alkeellisia. Samoin esimerkiksi meillä keskiaikaisissa kirkoissa vielä nähtävät ja ihaillut seinämaalukset ovat rikkaita ja jopa elämyksellisiä katselijalle, mutta maalaustaiteen kehityksessä vasta sen alkujuurilla. Kuitenkin nämä kuvat kirkkojen seinillä ovat olleet vaikuttamassa satoihin tuhansiin ihmisiiin vuosisatojen aikana lisäten jumalanpalvelustilanteisiin vaikuttavuutta ja hartautta. Niissä on riittänyt myös kirkollisen latinan kuuntelussa mielenkiintoista ja aikaa katseltavaa.

Minun olettamukseni on, että jos patsas on realistinen, hyvin tehty ja korkeatasoinen taiteellisestikin, kyllä se ihmismielen valtaa helpommin kuin vastaavasta aiheeta tehty maalaus. Kun näin on uskottu, on syntynyt monia veistoksia ja patsaita. Olen jonkun kerran elämässäni pelästynyt jossain, kun olen kohdannut patsaan, jota luulin ihmiseksi. Näin oli jossakin Helsingin Taidehallin realistisen taiteen suurnäyttelyssä ehkä 2000-luvulla. Siellä oli monia täysin luonnollisen näköisiksi tehtyjä patsaita. Minun oli hyvin vaikea kutsua niitä patsaiksi. Kahta niistä puhuttelinkin alussa, kun luulin eläväksi. Kyllä tunsin noloksi itseni. Mutta tämä esimerkki antaa ymmärtää, miten suurta kunnioitusta, suorastaan yli-inhimillistä tapahtumaa varmaan on joskus koettu, kun tavallinen kansa on päässyt näkemään vaikka Kreikan tai Rooman täysin ihmismäisiä – vielä täydellisen kauniita ihanneihmisiä. On muistettava, että nykyään valkoiset marmoripatsaat ovat olleet värillisiä.

Kävelimme Inari ja minä Välimeren matkallamme Kroatian rantakatua ja hätkähdimme, kun edessä seisoi korkea enkeli, joka hymyili meille. Minä olen aina nopea reagoimaan ja rohkeakin ja pysähdyin oikein eteen ja vierelle katsomaan enkeliä kasvoihin. Enkeli oli ehkä nuori mies tai nainen, jolla oli valkeaksi kalkittu iho ja suuri kihara peruukki päässä. Pitkä valkoinen mekko hulmusi rantakadun tuulessa ja selässä hulmahteli untuvasiivet. Kädet olivat ojentuneet kohti kulkijoita. Mikään ei näyttänyt epäaidolta, paitsi silmät, jotka räpyttelivät ja katsoivat kohti hymyillen. Minun tuli mieli uskoa, että tämä elävä patsas oli oikea enkeli. Kysyin Inarilta, ottaisiko hän kuvan, kun otan enkelin kädestä kiinni. Inari otti kameran esiin ja niin minä menin enkelin viereen ja otin hänen ojentuneesta oikeasta kädestään varovasti. Ensimmäinen tunne oli: enkelin käsi oli lämmin! Enkeli ei juuri puristanut enkä minäkään. Kättelimme kevysti, mutta aika hassua, että tämmöinenkin kohtaaminen voi tuntua hyvältä, jopa siunaukselliselta.

Olin Lontoossa -89 tuntemattomassa puistossa ja äkkiarvaamatta istui melkein vieressäni Gandhi. Melkein pelästyin, niin luonnollisen näköinen hän oli, vaikka tapansa mukaan istui vain puoliksi pukeutuneena. Kaikesta huomasi, kuinka Lontoostakin löytyy ihmisiä, joille Gandhin hahmo on tärkeä. Minä kunnioitan hänen työtään, vaikka ei nyt juuri mikään asiantuntija ja ihailija olekaan. Joku oli heittänyt ruusun hänne syliinsä.

Venetsiassa rannalla oli äkkiä kadulla edessä täysin vastakkainen patsas, joka olikin elävä. Ihan elävä meren jumala Poseidon, joka otti kädestä kiinni ja hurmasi. Kasvonaamarin silmäaukoista tuikkivat varsin iloiset mustat silmät. Meillä oli hauskaa Inarin kanssa.

Kävelin kerran yksin Firenzen sivukatua, josta pyrin Davidin patsaalle, kun näin kadun reunoilla useita valkoiseksi kalkittuja rokokooajan hahmoja. Kun en osaa yhtään Italiaa ja ympärillä olevat, joilta kysyin eivät taas osannnet englantia, minulle jäi epäselväksi, mitä oli tapahtumassa. Ilmeisesti oli meneillään joku juhlapäivä, johon pukeuduttiin näinkin. Nuori mies oli kalkinnut kasvonsa, ja kun kun hymy nousi kasvoille, näkyi se katsojalle. Sen sijaan toinen henkilö, maskin takana piileksi hiljaa ja värähtämättä kuin vain patsas.

Jatkoin matkaa ja tulin Palazzo Veccion aukiolle, jossa kuuluisa Michelangelon DAVID seisoo koko komeuedessaan. Aukiolla on monia tunnettuja patsaita ja monia sellaisia, joita en ollut ikinä nähnyt. Huomatuin on kuitenkin v.1504 veistetty David. Alkuperäinen veistos sijaitsee Firenzen Galleriassa. Patsas herättää realistisessa hahmossaan monenlaisia ajatuksia, mutta kiistatta se kuvaa täydellistä nuorta miestä, joka on ehkä harrastanut enemmän liikuntaa kuin paikallaan oloa. Kauneus ihastuttaa aina.

Maailma on pullollaan alastomien naisten kuvia ja patsaita. Ne on aina hyväksytty enemmän tai vähemmän sillä perusteella, missä yhteyksissä ne esiintyvät. Mutta saivartelijat saavat Davidin patsaastakin aihetta.

Michekangelon David veistos on 5 metrinen marmoriveistos, joka on seissyt jalustallaan vuodesta 1504.

Kun minä olin koulutyttö, oli minun ihanteeni Grace Kelly, amerikkalainen minun ikäiseni filmitähti. Hän oli hillitty, pidättyväinen sekä tyylissään että näyttelemisessään. Hitshcock halusi häntä filmeihinsä, mutta muutaman jälkeen kohtasi Grace eurooppalaisen Monacon ruhtinas Rainierin. He menivät kihloihin ja pian naimisiin. Tämä oli silloin maailmanluokan uutinen.

Me olimme Inarin kanssa käymässä suurella matkallamme myös Monacossa. Kaikki siellä oli merkillistä, keinotekoista ja ahdistavaa. Rahalla sai kaikkea, mitä ihminen voi kuvitella. Maatakin tehtiin mereen lisää, että lostojahdit mahtuivat Monacon lahdelle satamaan. Olimme tutustumassa ruhtinas Rainierin linnaan. Minä seisoin kauan hiljaa linnan edessä olevan torin laidalla ja katselin virka-asuista ja töyhtöpäistä linnanvahtia, muureja ja niiden takana kohoavia linnanseiniä. Koin jotain merkillistä, jota en osaa sanoa sanoina. Vaistosin hiukan jonkinlaista ahdistusta ja väsymistä, joita Gracen prinsessa-olemuksessa joskus minusta näkyi. Hän ja Rainier saivat aloillaan kuuluisia ja kommervenkkejäkin tarpeeksi tehneitä prinsessoja ja prinssin. Oli maailman julkisuutta, nähtävyyttä, oli kuuluisat Monte Carlon ajotkin melkein portin takana, oli rahaa ja komeutta. Puuttuiko jotain? Lehdet juorusivat monenlaista, kun prinsessa Grace kuoli auto-onnettomuudessa pahassa vuoren rinteen mutkassa, jonka minäkin olen nähnyt. Autoa ajoi nuorempi prinsessa-tytär. Suru oli suuri valtakunnassa, ja sen ulkopuolellakin. Grace ja Rainier ovat haudatut kirkkoon, jossa me turistit kävimme. Kiersimme tiukkana letkana alttarin kautta paikalle, joss oli Gracen kasvoreliefi. Kun menin siitä ohi, oli jonon paine kova, mutta minä ponnistelin niin, että ulotuin jonosta kurkottamaan ja koskettamaan Gracen kasvoja. Se oli minulle tärkeää. Palasin osaksi omaan nuoruuteeni 1950-luvulle.

Prinsessa Gracen muistopatsas Monacosta- todennäköisesti kalliorinteessä, jossa hän kuoli. Minä näen rakastetun Gracen nousena kalliolohkareiden keskeltä uutena, ehjänä ja yhtä hyväsydämisenä.

Minulla on valokuva kirkosta ja ruhtinasparin hautamuistomerkistä ja lähikuva prinsessan kasvoreliefistä, mutta en pysty niitä nyt löytämään, kun (tuhannet ) matkakuvani ovat niin epäjäjestyksessä.

Mielipiteeni on: veistetyt tai muovaillut patsaat ovat yksi tärkeimmistä lajeista koko taiteen ja sen alan elämysten joukossa. Niiden varassa on ihmisen kulttuuri kulkenut tuhansia vuosia eteenpäin. Rakastetaan patsaita. Ne tekevät meille hyvää.