Kyllikki TukiainenVarsinaista luontoturismia ei ollut 1950-luvun alussa. Partiolaiset ne leireillään yöpyivät teltoissa, eivät turistit. Turistia varten tarvittiin asuinhuoneita ja hotelleja. 1950-luvun puolivälissä alkoi sitten nousta Lapissa ja pohjoisessa erityisiä hotelleja talvimatkailevia turisteja varten.
Minä, 1950-luvun nuori olin sekä partiolainen, partiolaisten Satakunnan suunnistusmestari että himohiihtäjä. Rakastuin lopuksi elämää pohjoiseen ja tuntureihin siksi, että pääsin käymään jo koulutyttönä kolme kertaa Lappiin ja tuntureille.
Ensimmäinen kerta oli, kun luokkatoverini, jonka koti oli Sodankylässä, pyysi minut joululomalle kotiinsa 1954. Sain kokea ensi kertaa lumon, joka oli uskomattoman järisyttävä visuaalinen ja kokonaisvaltainen kokemus. Tuli ilta ja kuu nousi. Muistan, kuinka odotin yötä, jota ei koskaan tullut. Tuli vain tuhansien sinisten sävyjen maailma, jossa varjot kulkivat ja sävyt vaihtuivat, kunnes alkoi aamu vaaleta. Sininen muuttui vaaleanpunaiseksi ja päiväksi, jossa ei ollutkaan aurinkoa. Eikä sitä odotettukaan. Aurinko nukkui vielä monen päivämatkan päässä.
Luokkatoverini isä oli metsänvartijana Sodankylässä ja työnsä ansiosta pystyi järjestelemään meille monenlaista ohjelmaa tutustua Lapin luontoon. Hän toi meidät Kaunispään tunturin kupeeseen pieneen hotellin tapaiseen, mutta yöt vietimme Kaunispään säähavaintoaseman mittaajan ja hoitajan pienessä hirsimökissä tunturin reunamailla. Radiosta kuulutettiin siihen aikaan joka päivä säätila myös Kaunispäältä. Sen laati isäntämme. Kesät mainio partaukko isäntämme huuhtoi kultaa joestaan pihan toiselta puolelta. Hän näytti meille, miten vaskolia käytettiin, ja minusta tuli ikuinen vanhojen Lännen kullankaivajafilmien ystävä.
Kun luokkatoverini halusi pelata illan korttia tunturihotellissa, minä päätin lähteä tunturiin. Yksin tunturiin meno oli kielletty suurin kieltotauluin, mutta ne eivät voineet estää minua. Kuulemma lumivyörytkin olivat mahdollisia. Iltayön tunturin houkutus oli liian suuri. Tähdet ja kuu loistivat kirkkaina ja hiihtolatu riitti lähes laelle asti. Laella sinisessä hämärässä seisoi omituisenmallinen valtava lumimöykky. Sen päällä kurottui iso lumipallo tähtikirkkaalle yötaivaalle. Arvasin, että ne olivat hirsimaja ja sen savupiippu. Ei ollut todella mahdollista ilman miehen puolenpäivän lapiotyötä levähtää majassa. Ympärillä kohosi sinisiä, möykkymäisiä hahmoja, joiden varjot kulkivat kuutamossa, ja vaikka tiesin ne tykkylumen hahmoiksi, ne pelottivat. Joku rusakko puikahti varjosta toiseen ja raskas yölintu rätkätti siipiään ja nousi lentoon. Pelkoni oli jo suurta.
Oli lähdettävä paluumatkalle. Mutta yön pimeys ja tuuli sotki ladut. Ei minulla tietenkään ollut mukana kompassia ja päätin palata suoraan säähavaintoasemalle. Ensin oli päästävä suurelle ajotielle, jota pitkin pari kilometriä etelään ja sitten oikealle ukon kämpälle. Osasin oikeaan suuntaan alas tunturin toista kuvetta, mutta kun ei ollut mitään latuja ja hanki oli kovaa, oli laskeutuminen uskaliaista. Oli mahdotonta nähdä eteensä kuin pienen matkan kerrallaan ja liukua vinossa melkein kyykyssä. Silloin kuulin susien ulvonnan. Sen tuntisi, vaikka ei olisi ennen kuullutkaan. Äänistä arvioin, että niitä oli ainakin kolme neljä. Olin kuullut, että niitä on liikkeellä, mutta en uskonut sentään kaikkea kokevani.
Äänet tulivat lähemmäksi, mutta minä ehdin ajotielle. Se oli paikoin lumimassojen tukkimaa, joten sitä ajoivat vain isot rekat kettinki renkaiden ympärillä. Minkäänlaisia tievaloja ei tietenkään ollut. Missään ei näkynyt valoa, vain kirkkaat tähdet, kuu ja tunturi. Hiihdin nyt kovaa kohti etelää, ja susien ääni läheni. En muista enää noin 70-vuoden takaista tunnettani, mutta jotain lamauttavaa kauhuntunnetta se lienee ollut siihen asti, kun näin kaukana edessä kirkkaiden valokiilojen lakaisevan taivasta. Vastaan oli tulossa siis auto! Lähestyvät valot melkein itkettivät ilosta.
Auto oli suuri rekka. Tuli aura edessä lujaa kohti: oli noustava tien penkalle. Ensin näytti siltä, että kuljettaja ei näe minua, mutta näkihän se, vilkutti vain ja jatkoi matkaa. Ei pysähtynyt kyselemään, miksi tyttö on yöllä yksin erämaassa. Mutta sudet olivat pelästyneet valoja ja suurta ääntä, koska en enää kuullut niitä. Pääsin säähavaintoasemalle, jossa ystäväni odotteli kauhuissaan. Oli selittelemistä.
Toinen ja kolmas Lapin matka tapahtui 1950-luvun lopussa kotoväen kanssa, kolme lasta Volkkarin takapenkillä. Seurueeseemme kuului ystäväperhe omalla autollaan. Meidän perhe olimme kaikki erähenkisiä ja vähään tottuneita, mutta ystäväperheemme ei ollut sitä. Yövyimme Ruotsin, Norjan ja Suomen Lapissa pappiloissa, seuraintaloilla tai jopa kirkon lattioilla, kun isäpapit saivat kollegoiltaan yösijan. Kaikenlaista sattui, mutta ei mitään pahaa. Minussa puhkesi lopullisesti lamauttava korkeanpaikan fobia Norjassa Mo i Ranan yläpuolella. Ystäväperheen rouva sai samankaltaisia oireita siinä määrin auton sisälläkin, että meidän oli jätettävä yhteinen suunnitelmamme kiertää Norjan Tromsan kautta Finnmarkiin ja sitä kautta Utsjoelle ja Inariin. Ensimmäinen hirmupudotus ajotien reunassa katkaisi perheenäidin sietokyvyn, jouduimme palaamaan takaisin samoja teitä.
Kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa 1957 suomenkielen aineeni annetulla nimellä ”Mikä tenho Pohjolan onkaan!” Aihe oli kuin tehty minulle, olin imenyt jo sisimpääni pohjoisen elinikäisen lumon.
1970-luvun alussa pääsin vielä Lappiin, pääsiäisen aikoihin silloisen aviopuolison siivellä. Kävimme hiihtämässä käsivarren Hetassa Pallaksen maastoissa. Yövyimme ja söimme hiihtokeskuksen tiloissa ja päivät olimme tunturissa. Tämä matka ja ne kokemukset saavat minut vieläkin liikuttumaan. Silloinkin halusin hiihtää yksin, ja sain siihen pienen mahdollisuuden. Yksin tunturissa suuri valo täytti ja häikäisi kaiken, näin laajan maiseman, joka aukeni, melkein liukeni valoon. Itse kutistuin ja pienenin sen rinnalla. Olin hyvin yksinäinen siihen aikaan, eikä avioliitto poistanut sitä tunnetta. Mutta matka antoi minulle uskoa ja voimia jaksaa eteenpäin.
Lasten ollessa pieniä, mutta kuitenkin iässä, jossa kuljetaan isän ja äidin rinnalla, teimme matkan Kuusamoon. Asuimme siellä heinäkuun, kiersimme paikkakuntaa (kuten tapoihimme kuului), patikoimme pätkän Karhunkierrosta, tulimme Kiutakönkäälle, kuuntelimme Jyrävän koskea, astelimme köysisiltaa kosken yli, soutelimme Julma-Ölkyllä ja katselimme yli suurten aapojen, jossa taivaanrantaan piirtyi tuntureita. Minä tein monia akvarellimaalauksia tulevan syksyn suurnäyttelyyn Helsinkiin. Kaikki tämä jäi mieleen, mutta minulle ainakin eniten käyntimme Ruka tuntureilla. Tein mukavia akvarelleja Rukasta ja Konttaisesta.
Elimme silloin juuri alkavan laskettelu-urheilun kautta. En muista kuulleeni puhuttavan vielä laskettelukeskuksista. Puhuimme tietysti mäkihiihdosta ja mäen alaslaskusta. En muista nähneeni sellaisia rinteitä, joissa olisi ollut pelkästään alaslaskemista, ilman, että oli itse noustava latua tunturin tai mäen harjalle. Muistan kyllä hissin Rukalla. Se merkitsi, että hissillä pääsee ylös ja suksilla alas – kai! Perhe ajeli sillä muutamia kertoja, mutta minä kuvittelin silloin, että se oli näköalahissi. Jos olisimme olleet siellä talviaikaan, olisi näkymä ollut toinen ja ehkä oikeampi.
Turistien tulvaa ei vielä ollut Suomen Lapissa 1970-luvun alussa eli 50 vuotta sitten. Ei ollut myöskään edellytyksiä sille, koska kaikki palvelut olivat vielä lähtökuopissaan. Ei voitu startata, kun ei tajuttu edes mitä ja miten olisi kaikkea kaupattu myytäväksi. Nyt Suomen Lapin erämaiden lumo on hyvin kaupan ja ulottuu kauas kaukomaille, itään ja etelään. Kertomiani ”alkukantaisia” elämyksiä ja kokemuksia 70 vuotta sitten ei saada takaisin – tuskin haluttaisiinkaan, mutta samansuuntaista luonnonläheistä kosketusta ja elämystä on yhä saatavissa, jos me alkuväestö varjelemme ja kasvatamme varoen tätä ihanaa ja ainutlaatuista pohjolaamme. Lumen ja tunturin lumo on ainutlaatuista, meillä vieläkin.
Näihin aikoihin haikailemme lisää lunta tuntureille ja laskettelukeskuksiin. Keinolumi ei ratkaise ongelmaa, mutta auttanee alkuun.
