IN MEMORIAM JUHA-VELJELLE taiteen saarnamiehelle

Tuli jouluyö. Äiti ja isä olivat kävelleet synnytyssairaalaan, jonka jälkeen isällä oli kiire Vaasan kirkon jouluaamun jumalanpalvelukseen liturgiksi. Sakastissa pukiessaan joulun juhlakasukkaa sairaalasta soitettiin: poika syntyi! Nuori pappi nousi riemukkaasti alttarille ja messusi Vaasan alueradioon ja sillä kertaa vielä valtakunnan verkkoonkin jouluaamun sanomaa: ”Lapsi on meille syntynyt ja poika on meille annettu...” Kun ystävät ja sukulaiset tiesivät odottaa syntymän uutista, se kuuluikin näin äkkiarvaamatta radiosta. Arvi Juhanin (Juha/Jussi) alkutarina oli näin uskomaton.

Isä oli Vaasan suomalaisen seurakunnan vt-kappalaisena 1937. Perheessämme odotettiin toisen lapsen syntymää. Minä esikoinen, ”maitorupi-rääpäle” makasin sairaalassa kädet pahvitötteröissä tietämättä suuresta tapahtumasta mitään. Kun pääsin sitten sairaalasta, oli äidin sylissä tämä uusi kaunis vauva. Äidin kertomana isän ”suuresti kaipaama poika”. Minä olin nyt vuoden ja viisi päivää vanhempi isosisko.

Kasvoimme oikeastaan kaksi sisarusta vauvaiässä yhtäaikaa. Meidän alkumme oli kyllä erilaista. Minun alkuni oli kaikissa suhteissa surkeaa, Juhan taas kaikissa suhteissa erinomainen. Alkuasetelmasta huolimatta tai ehkä nimenomaan sen tähden olen kokenut elämässäni, että Juha on kuin osa minua, kuin kaksonen. En muista kokeneeni mustasukkaisuutta, vaan jotain hengenheimolaisuutta, sellaista yhteenkuuluvuutta, jota ei syntynyt muihin sisaruksiin. Tiedän myös, että minäkin olin Juha veljelleni tärkeä. Se on hyvä tieto. Se on nyt myös lohduttava tieto.

Me ideoimme yhdessä, pikkuveli Ola kolmantena, usein papin kakaroille kyläläisten mukaan sopimattomiakin temppuja. Saimme elää uskomattoman kulttuurivirikerikkaassa sota-ajan Karjala Tl. maalaispappilassa. Isä ja äiti hoitivat täys-omavaraistalouden pappilassa, jossa oli suuressa navetassa kaikki kotieläimetkin. Pappilan vuokraajalta isä lainasi hevosen, jolla jolla hän teki peltotyöt, ajoi tukit metsästä ja lannat pelloille. Äiti lypsi lehmät, hoiti suurta puutarhaa. Sika lahdattiin tietysti jouluksi ja valmistettiin kinkut, syltyt ja makkarat. Jäi loppuja saippuan valmistukseenkin saunan padassa. Isä valmisti jopa sian nahasta oikeilla suutarin lesteillä meille lapsille monot. ( Ne jalassa minä vielä nousin yliopiston rappuja.) Jouluksi haettiin kuusi omasta metsästä. Omassa pellossa kasvoi pellava, joka loukutettiin kylän yhteistalkoissa, isä kehräsi sen langaksi, äiti kutoi kankaaksi. Oli tietysti itsetehdyt ryijyt, seinävaatteet ja sängynpeitteet niinkuin muissakin taloissa. Räsymatoista nyt puhumattakaan.

Pappilan apulaiset hääräsivät, juoksivat letti suorana selässä heiluen. Kaikille riitti työtä. Silti äiti otti sen hetken itselleen, että istui ja kirjoitti kynänpätkällä uuden runon vihkoonsa. Pappilan salissa soi flyygeli usein, kun äiti säesti lauluaan; isä soitti viulua ja yhdessä he lauloivat duettoja. Heidän repertuaarinsa oli uskomattoman suuri. Talossa kaikui laulu ja soitto joka päivä. Seurakuntalaisia ja vieraita kävi tietysti koko ajan. Heille tarjottiin aina jotain omista leipomuksista. Kaupasta sai suolan, eikä sitten paljon muuta kuin toppasokeriosuudet Kansanhuollon kupongeilla. Isä oli – pitäjässä salaisesti tunnettu – hyvä kaakkuleipuri. Muttaoli kirkkoherra muutakin vielä salaisempaa eli ompeli lapsille vaatteitakin, päällystakkeja myöten.

Vahva körttiläinen uskonnollisuus leimasi kodin hengen alusta alkaen. Se ihannoi nöyrää alatien kulkijaa, joka turvautui Kristuksen lunastustyöhön eikä pyrkinyt korottamaan itseään. Usko seurasi meitä lapsia elämänuran valinnoissakin. Kaikki pojat lähtivät lukemaan papiksi Helsingin Yliopistoon. Mutta uskoisin, että jokaisella meistä kolmesta vanhimmasta, ei vain Juhalla, oli vaikeat protesti- ja sopeutumisvuotensa oman uskonnollisen ja muunkin identiteetin luomisessa.

Sisaruksia Juhalla oli viisi. Kaikista meistä muistakin, siis kuudesta tuli ammattitaiteilijoita. Sen lisäksi olimme terapeutteja, opettajia, kirjailijoita ja psykologi. Kaikilla oli jonkinlainen auttajan roolinsa. Vaikka vanhempien sukutaustoissa on ollut vahvat geenit erilaiseen luovuuteen, olen varma, että kodin ja vanhempien malli kaikkineen on ollut se tärkein taiteen tekemisen esikuva. Myös erityisesti isän vahva kannustus ja tuki jokaiselle lapselle hänen erikoiskykyjensä mukaan oli mielestäni ratkaisevan tärkeä asia.

Kotona meidät lapset jaettiin kolmeen sarjaan: Kyllikki, pojat (Juha ja Ola) ja pienet (Tuupu, Tapani ja Aulikki). Minun ja poikien kasvatuksessa oli kaikissa suuria eroja, mutta pienten kasvattajat olivat jo kuin täysin eri vanhempia. Ajat olivat muuttuneet, olot parantuneet ja vanhempien asenteetkin joustaneet ja heltyneet. Tiedän, että nuorimpien on vaikea edes tajuta esimerkiksi meidän vanhempien sisarusten kuria ja ehdottomia sääntöjä.

Kotona ei koskaan puhuttu rahasta. Se oli sopimatonta ”pienten patojen kuullen”, ei kuulunut kasvatukseen. Tiedän, että taloudellisesti oli ajoittain hyvin vaikeaa, papin rahapalkka oli olematon. Mutta rikkautta oli ympärillä kukkuramitoin: suuri koti, puutarha, navetta ja karja, pellot ja metsää. Itse tehtiin, mitä tarvittiin. Ei ollut myöskään ylimääräisiä viihdykkeitä, ei edes viihdykkeiden nimiä. Ei tunnettu sanaa karamelli tai suklaa ja leivos. Ei ollut mitään valmisleluja, ne tehtiin itse. Pojat tekivät leikkiautot, tytöt nukkeja. En muista, että koskaan kukaan olisi valittanut jostakin asiasta, että saisi jotain hyvää hienoa tai jotain enemmän. Milloinkaan ei meillä kuultu myöskään sanoja, ”mitä mä tekisin?” Siihen aikaan sellaista kysymystä ei ollut olemassa. Tekemistä riitti liikaakin, aika vaan ei riittänyt. Kun isä oli tullut sodasta, oli kaikkea hyvää yllin kyllin! Olen ihmetellyt tässä viime aikoina kuinka rikas lapsuus meillä olikaan! (Sain juuri valmiiksi muistelmat työnimeltä Rikkaat juuret.)

Muutimme Raumalle, ja perheelle alkoi täysin uusi elämä. Sieltä muutimme Juhan keskikouluaikoihin Laitilaan, josta pääsimme ylioppilaiksi. – Kaikki me lapset aloitimme taiteen tekemisen jo kouluaikoina. Juha veisti ja muovaili, me muut maalasimme, piirsimme, soitimme, lauloimme ja kirjoittelimme. Otimme osaa ahkerasti kulttuurikilpailuihin. Partio ja urheilu, mutta ei kilpaurheilu olivat meille läheiset harrastukset. Kun sitten lähdimme Yliopistoon kukin tahoillemme, eivät nämä pesiytyneet ja jo hyvin itäneet taideharrastukset loppuneet. Opintoja ne usein haittasivat, valintoja oli vaikea tehdä. Juhan opintie katkesi kokonaan, Olankin vähäksi aikaa maalaamisen takia.

Kaikki perustimme perheen jo opiskeluaikoina, paitsi Juha. Hänellä oli jopa Helsingissä Daniel Sibakovin ja kolmanen taiteilijakaverin kanssa Yrjönkadulla pieni pysyvä galleria Kaltio. Taide ja liiallinen alkoholin käyttö saivat nuoren, hyvin originellin ja puoleensa vetävän taiteilijamiehen harhailemaan liikaa. Me läheiset ja omaiset murehdimme.

Olimme Helsingin opiskeluaikoina vielä paljon yhdessä, Seppo S, minä ja Juha. Muistan muutamia kertoja, kun kävimme verestämässä muistojamme Rauman kouluajoilta: katsomassa lentoelokuvia. Pojat olivat saaneet minutkin rakastamaan lentokoneita ja lentämistä. Seppo S oli taitava lennokkien tekijä ja hän veti Juhankin mukaansa. Sitten pojat lennättelivät niitä Rauman nykyisen pohjoisen sisääntuloväylän kohdalla Kukonkarin kalliolla ja kedolla, jossa ei ollut mitään asutusta siihen aikana. Minä olin innokkaana mukana. Ja harvapa tietää, että Juha suoritti oikeita purjelentäjän tutkintoja, lensi taivaalla oikeita koneita. Hän kävi monia lentokursseja Jämijärvellä. Minäkin kävin kerran katsomassa. Rakkaus lentämiseen jäi, ehkä kaikkiin kolmeen.

Isä kuoli Laitilan kirkkoherrana äkkiä aivoverenvuotoon juuri täytettyään 50 vuotta. Äiti jäi näin 48-vuotiaana yksin vielä kolmen nuoremman kanssa. Kaikkien meidän elämässä tapahtui suuria muutoksia.

Juha jatkoi taiteen tekemistä, mutta se ei riittänyt elämiseen. Hän on kertonut, että on tehnyt ainakin 30 eri työtä eri työpaikoissa ( kuten minäkin ennen lukujeni jatkamista). Hän alkoi saada nimeä taiteilijana. Hänellä oli jatkuvasti näyttelyitä eri puolilla Suomea, jopa useita yhtä aikaakin. Juha liittyi lukuisiin taiteilijajärjestöihin ja otti ahkerasti osaa vuosinäyttelyihin. Jos elättää itsensä ja perheensä taiteilijana, on pakko rynniä, ottaa osaa kaikkeen mahdolliseen ja olla aktiivinen. Juha oli hyvin aktiivinen. Mutta pitää myös osata myydä töitään. Osasiko Juha vai ei, tästä en osaa sanoa mitään. Apurahoja Juha kuitenkin sai ja jonkinlaisen taiteilijaeläkkeen.

En kykene tietysti luettelemaan Juhan kymmeniä kymmeniä näyttelyitä ympäri Suomea. Niitä oli omia yksityisnäyttelyitä ja valtavat määrät kymmenien vuosien aikan yhteisnäyttelyitä. Eniten huomiota saanut näyttely lienee Helsingin Kiasman suuri upea näyttely. Juha asui silloin jo Savonlinnan tuntumassa Kerimäen Kattilamäen koululla. Töitä näyttelyyn tultiin hakemaan suurella rekalla. Oli ollut komea näky startatessaan pihasta, kertoi Juha. Kiasmassa sitten äärimmäisen kiehtova purjelaivasto keinui katossa oikean veden yläpuolella; latialle oli johdettu pieni puro. Kun katseli tarkemmin laivoja, huomasi, että ne oli koottu linnunluista, kalanruodoista, puuluistimista, vanhoista kengistä ja melkein mistä tahansa roska- ja jätemateriaaleista, oikeastaan rojusta, joka ei olisikaan mihinkään muuhun kelvaannut. Näissä merkeissä taideteoksia syntyi kuin ryöppyämällä. Savonlinnassa Juhalla oli omat näyttelytilat ja pysyvä näyttely joitakin vuosia. Mikkelin Taidemuseossa on myös luullakseni jo kokoelman verran Juhan töitä.

Kirje Juhalta, jossa hän kertoo mm. Kiasman näyttelyyn valmistautumisesta: suurenmoisen strutsinluiden saamisensa. Mikkelin Taidemuseo kartuttaa juhan töiden kokoelmaa.Yrjö-aasi kulki aina mukana.

Niihin aikoihin , kun maailmassa riehui Saddam Hussein ja hänen hirmuhallintonsa, teki Juha ”pähkäilleensä asiaa piipullisen verran”. Sitten hän ryhtyi toimeen. Romuläjästä silmiin osui kaasulämmittimen suutin. Se ”näytti aivan Saddamin kuonolta. Tein sille myssyn. Nimeksi tuli Bagdadin teurastaja.”

Haluan mainita työn, jossa minua syvästi liikutti voimakkaan idean yksinkertainen toteutus. Juha kiinnitti piikkilangasta tehdyn seppeleen suuren karkean naulan varaan tulipunaiselle taustakankaalle. Työn nimi oli ” Meidän Herramme ja Kuninkaamme hattunaula”. Pienehkö kollaasityö ostetiin muistaakseni Laitilan seurakuntaan seurakuntatalon alttaritauluksi. Siellä se on puhutellut jo kauan ihmisiä. Meidän Herramme on tullut käymään, kun hattu on naulassa… Tästä aiheesta hän teki 13 eri variaatiota, ”yksi meni valokuvan perusteella lääkärille Saksaan 7 tonnilla”. Myös rautanauloista Juha muodosti tyhjän ristin purppurakankaalle, kollaasin alareunassa oli vasara. Lopputulos ”Pelastuksen työkalut” on puhutteleva yksinkertaisuudessaan ja karkeudessaan.

Juhan luovuus jatkoi purkautumistaan voimalla. Syntyi paljon erilaisia esinekollaaseja – minusta paljon Juhani Harrin töitä rikkaampia. ( J.H alias Harri Juhani Virtanen Vaasasta liittyi meidän lapsuuteemme. ) Materiaaliksi kelpasi vaikka mikä romu ja roskat. Esinekollaasit ovat kokonaan tehdyt usein näistä jätemateriaaleista ja ainakin käyetty niitä työstämiseen. Esimerkiksi puiden kantoja, kuusen naavaa, omaa partaansa, koiran (Pyryn) karvoja, ojalapioita, haravanpiikkejä, ruostunutta peltiromua, autonosia, hillopurkin kansia ja…

TE-taiteilijaksi nimetty Juha oli elänyt kauan itsenäisenä. Kun löytyi sairaanhoita Ulla, he avioituivat. Mikä kaunis pari, sanoivat monet. Pian syntyivät lapset Mari ja Matti. Juha asui perheensä kanssa niihin aikoihin Helsingissä tunnetun uskonnollisen kiihkoilijan ja poliiittisen rikollisenkin, hyvin omalaatuisen Maria Åkerblomin talossa ja teki töitä asunnon eteen – muistaakseni lattioiden laatoitusta. Se näytti olevan ehkä erityisen vaikeaa aikaa. Muistan, miten kävin heillä kylässä ja käyntiin liittyi monia pelkoja ja paljon pahaa mieltä. Mutta senkin yli taas päästiin, paljon Ullan suuren anteeksiantamuksen varassa.

Nuori perhe asui joitakin vuosia myös Somerolla ja vaikutti suuresti paikkakunnan kulttuurielämään.

Juha asui paljon yksin Lapissa, kalasti ja maalasi Inarin järven rannalla, usein Nellimin kylässässä tai Inarin Paskalahden kylässä. Mukana kulki rakas ja uskollinen Yrjö-aasi. Tästä nousee silmiin kuva, jossa Juha työntää itsepäistä aasiaan takapuolesta tunturia ylös. Kun Yrjö oli vastaan, se ei nostanut kaviotakaan, mutta kun se halusi, jopa askelsi, komeat taakat vain heilahtelivat selässä. Aasi kulki autossa ja kalareissuilla mukana seuralaisena ja maidontuottajana. Muuten ravinto olikin tiettömien tunturien takana köyhää; kaupasta Juha haki kertomansa mukaan parin viikon välein voita silmiä varten (A-vitamiinin takia) ja viinaa. Juha kirjoittaa äidille kirjeessä Nellimistä Paskalahden kalareissulta 8.8.1970 : ”On paikka kuin Ingmar Bergmanin jostain elokuvasta. -Ulla tulee luultavasti taas parin viikon päästä tänne Lappiin, niin varmaan vuokrataan moottori ja ajetaan muutamaksi päiväksi tänne Paskalahteen…. Maalailtua on tullut liian vähän (kun onjoku ”vaikea kausi” ja ottaa aikansa toi kalastus ja ”telkkarin” tuijotus. Muttei kyllä ole tullut juotuakaan yhtään…)

Juha ja Ulla kävivät vielä Nellimissä lastenkin kanssa. Juha kirjoittaa loistavan eläviä kirjeitä edelleen, lähinnä äidille. Hän kertoo, kuin Matti ja Mari matkasivat kinja-autolla Ullan kanssa koko päivän Nellimiin isää katsomaan. Linjurissa oli tunnelmaa, koska aika ajoittain istutettiin lapset potalle auton keskikäytävälle. Perille päästiin ja kaikilla oli riemu. – Juha tuli tuntemaan Nellimin harvoja asukkaita varmaan hyvin; hän kertoi vieneensä kalasaaliin naapurin suurelle lapsikatraalle, kun heidän isänsä oli kaukana metsätöissä.

Juha ja Ulla ostivat pian Savonlinnan naapurista Kerimäen Kattilamäestä vanhan ison kansakoulun. Se täyttyi taiteesta ääriään myöten. Taidetta oli seinät, lattiat ja katotkin täynnä, laaja pihapiiri ja saunan seinät. Kaivonkannella nuokkui veijaripekko, katolla hirmuinen lintu ja pihakoivun hirressä… kai se, kuka kulloinkin oli sopivin. Usein varmaan joku politiikan tunnettu hahmo. Politiikasta löytyi loputtomasti kuvattavaa, ironian kohdetta lähes aina, jopa herjankin. Luonnonsuojelijat (ei itse luonnonsuojelu) vaivasivat veljeä jatkuvasti. Sen ajan julkisuudessa tunnetut ”Kettutytöt” tuli moneen kertaan tutuksi oivaltavan hassuna esinekollaasina.

Luonto oli mukana Juhan töissä lähes aina. Luontoa perinteisesti nähtynä Juha maalasi ehkä alkuvuosinaan enemmän kuin lopussa. Mutta loppuunkuluneen, karkean, ruosteisen ja jätteeksi luetun materian lopullisen käytön tehtäväksi jäi usein kertoa luonnon kauneudesta.

Juha kirjoitti aina minulle paljon ja pitkiä kirjeitä, kymmeniä sivuja, oikein protokollia. Useimmat olivat hauskoja ja saivat nauramaan hänen oivalluksilleen ja kielenkäytölle, mutta oli myös rankkoja herätys- ja ravistelukirjeitä ”jumalattomalle” siskolle. Kun hän koki loukanneensa pahasti, hän pyysi anteeksi. Lisäksi hän lähetti minulle paljon näyttelyarvosteluja ja muita lehtijuttuja itsestän kaikkien vuosien varrella. Jossakin hän sanoi, että tekee niin, koska minä olen ”keräilijä”, tarkoitti, että tiesi minun säästävän kaiken materiaalin. Minulla onkin jokaikinen kirje ja lähetys tallessa n. 70 vuoden ajalta. Näiden kirjeiden ansiosta tiedänkin niin paljon hänestä. Hän oli maino sanankäyttäjä, perinyt niitäkin savolaisia rikkauksia isältään. Joukossa on kauniita sanoja ja hienoja ajatuksia, on myös tulenkatkuista leimahdusta. Juha oli laajasydäminen, syvästi tunteva, myötäelävä, nöyrä, mutta äkkipikainen leimahtaja.

Meillä on kaikilla tietysti Juhan töitä. Hän oli poikani Ilarin rakas kummisetä. Ilarilla on seinällä viehättvä n. 1m x1m öljytyö, Ilarin järveltä, tehty veitsitekniikalla. Kehykset veli veisti parisataa vuotta vanhan riihen hirsistä. Vaikka Juha maalasi perinteisesti paljon, myös estettisesti hyvin kauniita töitä, arvelisin että suurin osa hänen töistään on ideoitu romumateriaaleista kuten jo kerroin. Tavallisen ruosteisen lapion lapa pystyssä näki Juha kasvoina, joskus liperit leauan alla, joskus hienon daamin naamana ja joskus laulaa lapiokuoro hartaana körttiläispappien kuorona.

Jos pitäisi sanoa joitakin Juhaa määritteleviä attribuutteja, nousee minun mieleeni ehkä ensimmäisenä rajaton ja uskomaton oivallus, ideointi ja materiaalien käyttö. Töissä on huumoria ja ironiaa, kohtikäyvä shokeerauskyky, joka yltyy jopa herjaksi, ainakin protestimieli on lähes aina läsnä. Koko tuotannon kattaa myös vahva uskon ilmaus. Ja kaiken taustana on vahva osaaminen.

Muutama vuosi sitten kuoli uskollinen elämäntoveri Ulla. Hänellä todettu vakava sairaus uusiutui. Mari Lee, sairaanhoitaja ja pappi saattoi ja tuki äitiään saattohoidossa lopulta Helsingissä.

Mari oli aikoinaan valmistunut sairaanhoitajaksi, tutustunut etelä-korealaisen pastorin Lee Yongin kanssa. He avioituivat ja menivät lähetystöhön viimeksi Etelä-Koreaan. Mutta asuvat nykyään Suomessa Helsingissä kolmen lapsen kanssa. Juhan poika Matti asuu perheineen Ristiinassa. Hän vuorostaan on vuosien ajan auttanut isäänsä tämän yrittäessä asua perin huonokuntoisessa Kerimäen Kattilamäen koulussa. Nyt kun Juhan sairauden paheneminen alkoi äkkiä, on Matti ollut entistä suurempi ja aivan välttämätön apu.

Juha kuoli levinneeseen syöpään pian ja suurten kipujen jälkeen. Hän lähti ja siirtyi toiseen ulottuvuuteen Kristuksen armossa, myös sen siunaamassa kokemisessa.

Sitä tyhjötä, mikä jäi, ei täytä mikään enää. Osa meistä, merkityksellinen pala on poissa. Maria ja Mattia ja heidän perheitänsä repii suuri suru. Isän suuri persoonallisuus kosketti muitakin rajusti. Tiedän aivan varmasti, koska tulin lapsesta asti näkemään ja kokemaan, kuinka jokainen, joka oli tullut tuntemaan Juhan, vaikuttui. Voimakas persoonallisuus tuntui, näkyi ja kuului kauas.

Näkemisiin rakas veljeni! (Minulla on jo nyt kova ikävä sinua.)

Tekisi mieli jotakin tässä varsin immprovisoidussa ja pitkässä tekstissä korjata/muuttaa, mutta olkoot. On sanottu kuitenkin aidosti ja suoraan sydämestä.

Sinä olit erittäin VOIMAKAS PEROONA, joka vaikutti aina kaikkiin, jotka tunsivat sinut. Ovat miehet, monet olleet mustasukkaisia (aiheestakin), naiset ihastuneet, mutta me läheisesi on tunnettu paljon syvemmällä tavalla. Minä opin tuntemaan sinut vauvasta alkaen, muistan jo sinun tutintarpeitasi, kun imit peukaloa ja sait moitteita; olit vilkas ja loputtomasti utelias, energinen ja touhukas. Kiinnostuit kaikkiin suuntiin ja halusit tietää kaikesta. Suutuit helposti, jos et saanut haluamaasi, saatoit raivostuakin, menettää kontrollin hetkeksi, mutta nopeasti rauhotuit ja tasotuit. Olit huomaavainen ja hyvin herkkä vaistoamaan ja tuntemaan toisen tunteita. Et loukannut toista hänen tunteistaan ja käsityksistään, vaan taiteilijana osasit sublimoida mahdolliset ”alkukantaiset” tunteesi taiteeksi. Se juuri oli se pointti! Suuri sublimointikykysi.

Kun olit vanha ukko, en enää tavannut sinua. Vain kuulin puhelimessa ja luin kirjeitä, toiset kertoivat sinun kuulumisiasi.

Me tapaamme taas, rakas veljeni. (Kyllä sinä minut, rääpäle-mummon muistat!)