UNENRAJASSA TOTUUS

Niin ohuesti enää ihminen.  Hetkittäin rajaa minän ja ympärillä olevan välillä ei ole. Ympärillä vain paljon ihmisiä, läheisiä, rakkaita. Paljon liikkuu, tapahtuu. Liian paljon tekoja ja puhetta. Värejä, suuria ja kirkkaita peittävät, leijuvat sulattavat. Sulkevat syliinsä kaiken. Minutkin – nyt jo itse sylittömän.

Niin ovat unet olleet minussa, kunnes kauneus, keveys, rakastavat kädet hellittävät. Sairaus, kärsimys, pelko kuormat painavat selän kumaraan, roikkuvat posket tihruiseen itkuun ja kyhmyiset sormet kasvojen suojaksi. Raja on ohut toiseen puoleen.  Raja: tämä kaikki tässä, koettu rikkaus ja tuo tuolla edessä, sekoittuvat ripustautuvat minuun. Ohuesti sitä, ohuesti tätä. Enkä tiedä aina, mikä olen ja mihin kuulun. Oliko minua edes ollenkaan? Puu ehkä olenkin.

Halusin aina metsään, koska puut kietoivat kuin kapaloon. Kasvoin yhdeksi muiden joukkoon, harmaaksi pitsiksi, pehmeäksi sammaleeksi, hahtuvaksi heinäksi. Tai metsän utuiseksi valoksi.

Minä elin vihreän sammaleen tuoksussa, pehmeiden käsien syleilyssä, aamun ihanat tunnit päivän sarastuksessa, kun todellisuudessa heräsin päivän harmaudessa vanhuuteen. Kauan eläneenä. Pois lähtevänä värittömänä, väliin jo varjottomana.

Niin ohuesti ja vähässä enää ihminen, kuitenkin puiden lehdet helisevät uuden aamun aurinkoa. Ja vain se on totta, se uusi, joka tulee.

Omakuva 2000

Saattaisit myös pitää näistä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *