Kyllikki Tukiainen
Olin tutussa metsässäni pitkästä aikaa. Helteet olivat jatkuneet, mutta eivät olleet kuivanneet eivätkä kellastaneet maisemaa, sen täyteläisen vihreää puustoa tai edes maan uskomatonta runsautta. Oli ihana vetää syvään henkeä ja antaa hikisen ihon nauttia puiden varjoista. Astuin hiljakseen ylämäkeä, kyllin leveää rollaattorille. Muurahaiset, tihulaiset tunkivat sandaalien raoista paljaisiin jalkoihin. Niistä oli näemmä mukava käpristyä varpaisiin ja pistää kunnolla oikein nautinnollisesti. Saivat vanhan ihmisen ihan hihkaisemaan myrkkyannoksillaan. Ehkä helle sai nekin helposti kiukkuisiksi – tai ilonpäiväthän niillä taisi ollakin! Tai mistäs minä tiesin mikä reaktio tämä pistosryntäys nyt oli.
Istuin rollaattorin istuimelle ja vedin jalat koukkuun. Eivät tihulaiset ainakaan samalla lailla päässet kimppuun. Katsoin maahan: suoraan alapuolellani kulki pieni polku, noin viisi senttiä leveä. No niin, minähän olin astellut keskellä heidän tietään. Ihmekös sitten! Polku johti poikittain yli pienen tieni. Pesä ei ollut näkyvissä, mutta varmaan aika lähellä.
Katselin ihaillen polun vilinää. Se oli uskomaton kuin värikäs kullanruskeana välkehtivä käärme. Muurahaiset juoksivat, vilistivät, kääntyilivät salamana sinne ja tänne sellaisella nopeudella, että tuskin tämä vanha helteen ähkyttämä ihminen voi muuta ajatella kuin, että kuuma vain rasvasi muurahaisen jalkaniveliä lisää. Aivan pienestä lapsesta asti olen katsellut muurahaisten touhuja. Kertonut, kirjoitellut ja piirrellytkin niitä. Muurahaiset ja niiden touhut ovat aina kuuluneet elämääni. Niinpä nytkin.
Olen aikaisemmin kertonut, miten me lapsena opimme ”juomaan muurahaisen pissaa”, niin kuin me sitä huvitusta kutsuimme itse. En ole varma, oliko se muurahaisten huonoa kohtelua tai peräti: teimmekö me pahaa niille. Tarkoitus ei ainakaan ollut. Joku oli opetanut meille konstin, joka voitiin toteuttaa vain keväällä, kun koivunoksista lähti helposti kuori. Otettiin sopivan kokoinen koivunoksa ja kuorittiin se, työnnettiin oksaa hiljalleen muurahaiskekoon sisään aika syvään. Hetken kuluttua vedettiin se ulos ja maisteltiin tikkua. Oliko oksassa jo muurahaisen pissaa? Jotain muurahaisen erittämää happoahan se oli. Kipeän karvasta ja meistä lapsista maukkaan erilaista ja maistuvaaa. (Emme tunteneetkaan vielä karamellejä! Semmosta ei osaa kaivata, mistä ei mitään tiedä.)
Jatkan vielä muurahaispesistä. Minä nuorena innokkaana partiolaisena opettelin suunnistamaan, ja minulla oli joitakin hyviä edellytyksiä tulla hyväksi suunnistajaksi, koska voitin Satakunnan partiolaisten kisatkin. Suunnistelin aina joskus itsekseni Rauman lähistön metsissä. Kompassin avulla ei toki eksy, mutta minä kyllä osasin liikkua metsissä muutenkin eksymättä. Yksi tärkeä merkki ilmansuunnnista ovat aina muurahaispesät. Tarkkailin niitä ja opin monia asioita. Tiedän, että muurahaispesät voivat olla Suomessa jopa 1,5 m korkeita. Olen itse nähnytkin sellaisen jossakin. Mutta en tiennyt, että pesä saattaa jatkua maan alla 5 metrin alueella. Kun seurasin muurahaisten touhuja, opin myös näkemään, miten ne suorittavat monia erilaisia askareita ja töitä. Muurahaiset pitävät joitakin kirvalajeja ”lypsykarjana”, jota ne lypsävät ja huolehtivat lehmiensä laidunmaista huolella.
Muurahaiset ovat hyvin kiinnostavia eläimiä. Tästä edellä mainitsemastani teoksesta voi lukea monia jännittäviä asioita niiden elämästä. Harva tietää, kuinka laajan yhteisön muurahaiset rakentavat ympärilleen ja huolehtivat siitä. Niiden yhdyskunta voi levitä jopa 150 m aluelle ja sisältää monia pesiä. Muurahainen on ”älykäs” eläin (mitä muuta osaisin sanoa? Jos niiden äly ei ole aivojen toimintaa, toimivatko siis vaistot näin suurella viisaudella? Pitäisi olla ehkä etevä biologi, että osaisi vastata.). Muurahainen hyökkää toisen lajin muurahaisten kimppuun ja ottaa sodassa vankeja, vie niitä omaan pesäänsä orjiksi , ruokkii niitä ja niiden munista kasvattaa itselleen lisää orjatyövoimaa. Mutta on uurahaisella vihollinnekin, muurahaisleijona Myrmeleon formicarius, jonka suurikokoisista leuoista muurahainen ei selviä. Muurahainen lyhentää taakkojen raahausmatkoja pesälle oikaisemalla maastossa viisaasti pitkiäkin matkoja. Muurahainen osaa tervehtiä toista tietyin kosketteluseremonioin ja ryhtyä toveriksi auttamaan. Mutta se voi olla tekemättäkin näin. Nämä huomiothan minä juuri tein, joista pian kerron.
Nyt metsässä näin juuri jalkojeni kohdalla yhden ruskenkeltaisen ahertajan vimmatussa vetotyössä. Muurahainen kiskoi jotain sellaisella voimalla, että sen vartalo käpertyi jalkojen kanssa kuin imemeään itseensä jotain. Kiskoi ja nytkytti, jatkoi ja jatkoi sitkeästi, mutta äkkiä juoksikin sitten salamana sen jonkun pitkän ja kapean tikkumaisen taakse. Ennenkuin tajusinkaan alkoi työntää sitä. Samalla lailla hytkytti ja nytkytti – ihan kuin ihminenkin olisi tehnyt. Ei vaan saanut tikkua liikahtamaan. Näytti jo siltä, että pikkuisen äheltäjän pää ei enää pelannut, kun ähellys jatkui kuin turhaa vaan. Koko ajan oli kavereita viilettänyt ohi kummankin puolen tai juossut vimmatusti vastaan, mutta aina tervehtineet nopeasti eturaajoilla hipaisten tai kiertäneet ohi kauempaa: tuttua touhua- jatka kaveri vaan! Äkkiä yksi vilistäjä pysähtyi ja herkesi hetkeksi ihan neuvottelemaan. Ja tuloksena oli muurahainen tikun kummankin puolen, yrittämässä. Tikku liikahti nyt hiukan, liukui eteenpäinkin, mutta juuttui taas pieneen kiveen. Molemmat muurahaiset jatkoivat, tempoivat nytkyttivät, mutta huomasin, että auttaja toisella puolella alkoi selvästi väsyä.
Minäkin väsyin kumaraan asentooni, kasvot niin lähellä maata kuin suinkin uskalsin kaatumatta. Katsetta ei voinut irroittaa hetkeksikään muurahaisesta. Jos sen teki, kadotti sen näkyvistä satojen muiden vilistäjien joukkoon. Silmät väsyivät ja niska väsyi, kädet puutuivat pahaan asentoon. Oli kulunut yli puoli tuntia. Olin siirtynyt muurahaisen mukana pikkutien yli noin kaksi metriä. En halunnut antaa periksi. Halusin nähdä, miten muurahainen selviäisi urakastaan.
Niin surullisesti vaan sitten kävi, että auttaja väsyi ja livahti pois. Taas oli yrittäjä nyt yksin. Silloin tapahtui jotain. Tikku katkesi, kai sitä oli nytkytetty liikaa. Se murtui niin, että kolmannes siitä jäi pois, ennenkuin muurahaisparka edes huomasi. Eipä ollut tikunmuru kauaa polulla, kun jo joku nappasi sen ja kuljetti helposti pois.
Mikä ihmetikku tämä oikein oli? Miksi juuri tämä niin noita kaikkia kiinnosti, kun polku oli täynnä kaikenmaailam tikkuja ja neulasia? Yritin kumartua niin alas maata kohti kuin suinkin putoamatta polvilleni. (Minähän en maasta enää nouse, niinkuin nuo äheltäjät). En näe tarkasti, tarvitsen aina lukulaseja; niinpä nytkin näin vain epämääräisen vaaleanharmaan ja hataran näköisen tikkumaisen pätkän. Mutta äkkiä oivalsin: ei se olekaan tikku! Se on toukka, kuollut ja pian murentuva vanha toukka. Pitkästä rynkytyksestä hapertunut raato. Sehän tietysti on muurahaisen ruokaa, oikein herkkua taitaa olla. Nyt katsoin ihan eri silmin koko tilannetta. Ymmärsin hyvin äheltäjän kunnia-asiaksi saada toukka kotiin pesään. Muut muurahaiset tietysti olisivat tehneet juuri samoin. Tämä ahertaja oli työmuurahainen, jonka tehtävä oli kerätä sisään nyt niin paljon ruokaa kuin suinkin eikä itse ruokailla. Mutta miksi muut antoivat sen ähkiä yksin, kun yleensä muurahaiset auttavat heti toista? Vain se yksi tuli auttamaan hetkeksi. Olivatko peräti kateellisia? Tai ehkä oli tapana omia suuren saaliin kunnia yksin eikä jakaa… No joo. Minä en ole muurahaisten lakiasiaintuntija enkä edes millainenkaan muurahaisten tuntija. Ihminen minä tässä vain olen. Ei kaikki muu ympärillä ole meikäläisiä olentoja – vaikka ihan lähekkäin näin monessa asiassa ollaankin.
Metsäretkeni päätteeksi näin pikkumuurahaisen surullisen kohtalon. Kun toukasta oli kolmannes pois, se keveni ja sen kuljetus oli tietysti helpompaa. Mutta sitten tuli vastaan puunoksa, kapea ja terävä. Toukanpätkä osui pahasti muurahaisen työntämänä oksanreunaan ja toukka mureni. Ihan kokonaan levisi, melkein kuin haihtui siihen paikkaan. Oli kai pitkästä vemputuksesta jo niin hutera. Muurahainen pysähtyi hetkeksi. Kai mietti. Tunsiko jotain? Mutta sitten juoksi kuin ammuttu pois pesän suuntaan. Sen pituinen sen muurahaisen tarina.
Häpeä tunnustaa, mutta teen sen: minä liikutuin. Semmonnen on jo tämä vanha mummo. Joskus muutama kymmenen vuotta sitten eteläisissä maissa tappelin yöllä suuren tappisilmäisen liskon kanssa saadakseni sen alas seinältäni ja tapoin sen pitkän taistelun jälkeen sumuttamalla kuoliaaksi hiuslakkaan. Liikutuin sen tappamisesta. Olen blogissani jo kertonut, kuinka äskettäin surin kuolevaa herhiläistä huoneessani.
Pettääkö suhteellisuudentajuni siis? Vastaukseni on: ei petä. Minulla on oikeus surra kaikkea luontoon kuuluvaa. Olen kasvanut itse kiinni luontontoon hyvin monin tavoin. Haluan kertoa siitä blogeissani vielä lisää.
Kuumuus tänään vaan jatkuu. Ikkunasta näen, että vastakkaisella rakennustyömaalla eivät näytä keltaliiviset ihmismuurahaiset ahertavan tänään ollenkaan. Ei tapahdu juuri mitään. Tai todennäköisesti tapahtuu paljonkin, mutta nyt sisätiloissa. Voihan siellä pyöriä josjonkinlainen hurlumhei, vaikka ulos ei näykään. Vaikka ehkä suuri osa työmiehistä pitää heinäkuussa kesälomaakin. Melkein kaipaan heidän näkemistään rakennuksen katoilla ja seinistoilla, telineillä ja nostureilla. Keltaisissa liiveissään he ovat olleet minulle koko ajan kuin ahkerat muurahaiset metsässä.
On ollut hienoa kokemusta katsella näitä ihmismuurahaisia. En ole koskaan ennen elämässäni asunut tällaisella paikalla, johssa on näin upea tilaisuus seurata suurrakennuksen syntymistä – ihan alusta asti. Koko ajan tapahtuu, herkeämättä muurahaiset touhuavat: hakkaavat poraavat lapioivat nostavat vetävät työntävät pyörittävät roikottavat. Kuuluu kilkatusta kalkatusta sihinää suhinaa hakkaamista tai sementin pyörittäjän hurjaa meteliä. Mutta ihmisen ääniä ei kuulu. Kukaan ei huuda eikä kiroile. En ole kuullut ainuttakaan kinastelua. Se tuntuu hienolta. Seiniin syntyy pintaa laajoin vedoin, ikkunoissa alkaa kiiltää lasi, peittyy muoviin, syntyy pookat ja kehittyy monet parvekkeet, niiden reunat ja kaiteet. Haitarinosturilla ahertaa keltainen muurahainen seinien teossa: tiili tiililtä kasvaa kaunis pinta, viereen toisenvärinen.
Jokin päivä sitten rakennuksen tälle puolen siirrettiin valtava valkoinen ”mylly”. Nyt ymmärrän, mitä se tekee. Työmaan reunaaan tuodaan aika ajoittain suuri määrä valkoisia säkkejä odottamaan jotain käyttöä. Nyt alkoi tapahtua.
Lammen yllä melkein pintaa pitkin purjehti vitivalkoinen pilvi. Ihan pian toinenkin. Hurjannäköistä! Mistä ne tuli? Heti näin: avatusta valkoisesta säkistä, jota tyhjennettiin siihen valkoiseen myllyyn. Siis mylly pyörittää ilmeisesti säkin kalkintapaisesta jauhosta maalia tai laastia, jota sivelllään heti seiniin. Niin se menee. No nyt jännitän, mitä väriä on valittu. Minulla on jo etukäteen valmiina väriskaala tietyistä hillittyistä ja murretuista väreistä, koska katujulisteessa tiedotetaan, että valmistuva talo tulee muistuttamaan jo valmista rakennuskompleksia, joka on lammikon toisella puolella. Ja siellä on täsmälleen minun lempivärejäni: okran ja ruskea monia sävyjä.
Eli nyt kysymys: mitä näistä hienoista ihmismuurahaisten antamista kokemuksista opin? Kun mietin tätä kysymystä tarkkaan, osaan vastata itselleni. Jotakin ehkä vielä oppisin, mutta minun ei tarvitse enää oppia mitään. Olen elänyt niin pitkän ja rikkaan elämän, että nyt saan jo ja on oikeus pelkästään nautiskella. Ja yksi suurista nautinnoista on vain katsella näin ikkunasta kaikinpuolin erinomaisen, onnistuneen ja asiantuntevan työn tekemistä ja lopputulosta.
