DIXI ON KAUNIS VANHA ROUVA

Kertoja: minä-mummi.

I960-luvun koko Suomen tuntema helsinkiläinen pastori ja kirjailija Voitto Viro esitti vakaan kantansa, että kuoleman jälkeen paratiisiin pääsevät myös meidän rakkaat ystävämme, koirat. Dixi kuuluu heihin meidän joukossamme ihan ensimmäisinä.

Dixiä naurattaa joskus meidän touhut. Mutta paljon se ymmärtää, ja monenmoista, vaikka ei puhukaan.

Olin kylässä ihanalla jouluaterilla lapsenlapseni luona. Luukkaan Evankeliumista Leevi luki tutun rakkaan jouluevankeliumin. Minä olin aamulla huomannut, että muistin sen sanasta sanaan ulkoa, mutta siitä huolimatta se aina vaikuttaa. Nyt tuntui ensin ahdistavalta, että nuori (14-15-vuotias) Maria joutuisi synnyttämään oikeastaan nykyaikaisittain hätäsynnytyksen tallin oljille. Josef oli todennäköisesti ehtinyt pehmustaa hänelle ja syntyvälle lapselle edes rauhallisen seimen eli laittaa eläinten syöttökaukalon valmiiksi. Ei synnytys ole yksi suora ja selkeä tapahtuma, se on fyysisten toimintojen sarja, jossa tarvitaan auttajia. Auttoiko Josef tarpeeksi, vai olivatko enkelien kädet näkyvästi turvana, mietin minä. Menin sanomaan ääneen tästä tuntemuksestani, niin viisas, nuori ja lämminhenkinen pojanpoikani huomautti, että kyllä ne enkelit, jotka olivat todistamassa synnytystä, Mariaakin tietysti auttoivat. Istuimme vatsat kylläisinä, oikeastaan rehellisesti sanottuna: vatsat pompollaan. Vanha rouva Dixi istui pääkallopaikalla suuressa nahkatuolissaan. Se katseli tyytyväistä laumaansa. Se koki hyvää rauhaa. Kukan ei poikennut laumasta ja kaikki näyttivät tyytyväisiltä.

Tänne tulessa sattui omituinen rähinänpoikanen. Dixi hermostui jostakin, kiersi ensin ympäri huonetta levottomana ja haukkui jokaisen vieraan kohdalla. Se kävi jokaisen edessä, haukkui hetken ja puisteli päätään. Nähtiinhän me, että Dixillä oli jotain sanottavaa. Mutta me neljä valtasimme kaikki nojatuolit ja sohvalle hyppäsi tietenkin härpäkkä Maire, joka tunki isäntänsä kainaloon. Dixi vaikeni, riiputti hetken päätään ja hävisi eteiseen. Se meni selvästi miettimään.

Omalaatuinen tilanne. Kaikki ovat laumassa tuttuja, vielä tuli mummikin. Ja kun se rapsutti sieltä sun täältä, tuli niin hyvä olo. Se rutisti kaulasta melkein niin, että kieli tuli ulos… Mutta nyt se haisi pahemmalta kuin koskaan… erikoisesti sen tukka, joka on kyllä valkoinen kuin oma karva. Tulivat ja istuivat kaikkiin tuoleihin. Minun oma nukkumapaikka on vallattu. Yritin sanoa niille kaikille monta kertaa. Haukuin jo kahteen kertaan, mutta tohkeissaan omasta joulustaan eivät muistaneet minua. Kuola valui niiden suupielestä, kun katsoivat ruokapöytää. Siellä haisee kinkku ja kala ja monenlainen tökötti. Minä en voi maata lattialla, kun se on täynnä laukkuja ja paketteja ja reppuja ja muuta tavaraa. Kulkevat ja hyppivät yli… enkä saa mitään rauhaa. Ne eivät muista, että kun olen melkein kuuro, en kuule niiden touhujakaan edes ja takas. …En kuule, mutta näen, kun olen joukossa… en eteisessä… Maire hyppii päällekin... Se on niin nuori eikä tiedä vanhemman tarpeita. Pienihän se on, kuin oma pentu…

Vanha koira haluaa nukkua rauhassa… kuin pesässä. Kyllä sitä nuorena nukkui vaikka isännän jalan päällä….On niin kipeät paikat taas. Mutta minä en ala nilkuttaa, ennenkuin on ihan pakko. On se nähty: vanhat koirat puistossa… Nuoret kohta päälle pissaa… Mutta hyvinhän tässä kävi, kun pääsin oman paikkaan. Tämä tuolinnahka on niin sopivantuntuista karvalle oli sitten kuuma tai kylmä ilma… Ja tästä näkee kaiken. Näkee ovelle, kuka menee tai tulee, näkee keittiön puolelle ja ruokakupille ja näkee koko huoneen, missä ne liikkuu.Voi vahtia, kuka menee ulko-ovelle. Pian tulee minunkin aika päästä pihalle… Mutta nyt alkavat repiä noita paketteja auki, heittelevät papereita ympäriinsä. Sekoavat kokonaan. Äsken keräsivät niitä yhteen kasaan ja nyt… Kyllä minäkin nyt yhden paketin revin… On minulla vielä hampaat. En ole mikään irvileuka rääkki.

Oli ääntä talossa, kun lahjoja ihailtiin. Laulettiin yhdessä kaikkein tutuimmat joululaulut: Maa on niin kaunis ja Jouluyö. Äkkiä Dixi hyppäsi tuolista lattialle ja tunki keskelle huonetta paperikasaan. – Nostelkaa papereita tähän suureen paperikassiin! Se varmaan tarkoittaa. Että mahtuu koiratkin. Minä sytytän takan, sanoi isäntä. Ja taikatempunhan hän teki: luonnollisen kokoinen takka syttyi seinustalle. – Oho! Onpa todellinen! Vielä rätiseekin! Kaikkea sitä keksitään, ihmettelin minä. Dixillä oli energiaa: se nuuhki sieltä täältä ja haisteli poikien jaloissa, oliko mitään suuhun pantavaa herkkua. Joskus pojat tipauttelivat taskuistaan makupaloja. tahallaan tai huomaamatta tällaisessa tohinassa. – Nyt, pojat kaikki suklaarasiat yhteen pinoon! Minä otan kuvan todisteeksi, että teitä… meitä hellitään ja lihotetaan. Maire viereen suklaavuoren mittatikuksi!

Suklaavuori, ( joka tästä vielä kasvoi kolmanneksen) ja Maire.

Dixi pääsee mukaan usein retkille luontoon tai autoretkille lähiseudulle, sen lisäksi, että pojat vievät vanhan rouvan jaloittelemaan kolme kertaa päivässä. Jokaisella kerralla nähdään jotain uutta. Turun puistoissa riittää monenmoista tutkittavaa koirille. Minä mummikin olen päässyt mukaan monelle retkelle. Tehtiin retki vanhalle hautausmaallekin viime kesänä. Korona-aikaan pojat ja minä tapasimme toisiamme metsäretkillä. Syötiin ja juteltiin yhdessä. Vietettiin muistaakseni joku muukin juhlapäivä kuin äitienpäivä metsässä. Minulla oli rollaattorissa oikea kermakaakku. Ja laulettiinkin. Kaikki saivat touhuta omiansa tai nukkua.

Kun mummi tarvitsee päivätorkut, mikä onkaan ihanampaa kuin nukahtaa pehmeällä sammaleella koiraystävä vieressä. (Muusta ei silloin tarvitsekaan huolehtia kuin, että lähistöllä ei ole muurahaispesää.)

Kuva viime kesältä: minä-mummi olen unen mailla, kun Dixi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tutkii syötiinkö kaikki eväät vai jäikö purkkeihin jotain. Muutenhan me ollaan molemmat vanhoja ja pian valmiita pääsemään rajan toiselle puolen. Minä-mummi uskon kuin Voitto Viro, että nämä rakkaat läheisemme koirat pääsevät taivaaseen. Minä en henkilökohtaisesti ymmärrä, minkälainen taivas se olisi, jossa ei olisi luontoa ja eläimiä. Minä uskon, että minä saan istua sielläkin metsässä puun alla rakkaan koiran kanssa. Toisaalta taas, Raamatussa sanotaan: ”Minä luon uudet taivaat ja uudet maat…” Mitä ne lienevätkään! Näen oikeastaan silmissäni joukon meille aikojen kuluessa rakkaita ja läheisiä ystäviämme – kuten Inarin ja Esan Aatu ja Maijun kaikki koirulaiset istumassa rinta rinnnan vihertävällä kedolla juttelemassa ja katselemassa kirkasta tähtivaloa (kuutamo on vain meillä tämä maanpäällinen). Istuvat siellä rinta rinnan minun Arvi-isäni eli lastenlasten isovaarin nuoruuden ja Mikkelin koulupoikavuosien 1920-luvun ihana schäfer Nalle 1 ja minun nuoruuteni ja Rauman aikojen 1950-luvun schäfer Nalle 2 kaikkien muiden koirien joukossa. Istuvat ja harvakseltaan haukahdellen kertoilevat isäntäperheestään, joka niin rakasti ja tarvitsi heitä. Ja sitten kaikki koirat kiittävät kuorossa parasta Ylimmäistä Isää – niin kuin Länsi-Suomen rukoilevaiset Häntä kutsuivat. Koirien kiitoshaukahdukset säteilevät takaisin maanpinnalle ja aiheuttavat kaikenlaista hyvänkutinaa uusissa koirissa (melkein kuin enkelikuoron). Aika jännittävää!

– Katsokaa meidän Dixiä! Se on tullut hassuksi. Se änki Mairen pieneen pahvilaatikkoon. Rullasi ja rullasi ja sai itsensä mahtumaan. Mutta annetaan sen olla. Se on kärsineen näköinen… vähän surkea. Tunteejohan se itsensä vähän hyljätyksi? Voi Dixi kulta, mitä sinä nyt? Se on sen näköinen kuin suunnittelisi karkuamatkaa. – Eikai sentään. Nythän on herkkupäivätkin, kun on joulu. – On se ennenkin jouluna karannut. Silloin on niin paljon tohinaa, että se käyttää tilaisuutta hyväkseen. Mutta siitä on aikaa monta vuotta. Silloin se oli nuori ja ilman koiraystävää. Mihin se meni? Karkaako se johonkin tiettyyn paikkaan? – On sillä koirakavereita siellä täällä. Muttei se niiden luokse, vaan…

Voi Dixi kulta, juuri mahduit! Ahdistaako sinua, vai oletko jostakin peloissasi?

Dixi kuunteli tarkkaan, korvat höröllä. Mihin ne luulee minun nyt enää karkaavan. Eivät ne ymmärrä. Mutta tietysti menin sinne, mistä parhaat tuoksut ja höyryt nousi. Joskushan ne tuleekin vasta iltamyöhään. Ihmiset tykkää syödä yöaikaankin jouluna. Topposen Kaapon isäntä laittoi vasta keskiyöllä grillit ja herkut päälle. Niille kun pääsee puutarhaan ja sieltä sisälle koska vaan, eivät itse huomaa tohinoissaan. Vasta kun Kaapon ja minun leikki alkaa olla liian hurjaa, huomataan, että on vieraskin koira talossa. Juu… Mutta ei ne huolestu…

– Jos Dixi lähtee karkuun, se tulee itse takaisin, kun saa kylläkseen. Mutta on se ollut reissussaan parikin päivää… – Juu juu, kerran kesällä – muistatteko – soitettiin poliilaitokselta, että onko meiltä koira kateissa. Olihan se. Dixi oli pihkana änkenyt Aurajoen toiselle puollelle, sinne koirapuistoon ja lähtenyt yhden komean uroksen matkaan… – Oliko se hyljännyt laumansa? – Ei kai. Kuka sitä kaikkea tietää, mutta uroksen isäntä oli vienyt sen poliisille… Poliisi toi sen meille kotiin ja sanoi, että pitäkää huolta koirastanne, ettei toistu enää. Muistan kyllä, että Dixi tuli mukaan korvat lurpalla ja oli nolo. Se tunki päätä kainaloon ja pyysi anteeksi. Ja olihan sen aihettakin pyytää.

Mutta nyt oli jouluilta ja kaikilla hyvä mieli.