Kreetan hunajaa lomalaiselle

Ote luonto-matkakirjastani

Kreeta on minulle rakkain paikka Suomen jälkeen. Kaipaan sinne ajoittain niin, että koskee. Olen oleskellut siellä kaikkialla yli yhdeksän kuukautta ja asunut kaikissa kaupungeissa ja monissa pikkukylissä. Olen istunut iltaa niiden monissa ihastuttavissa venetsialaisissa satamissa, satoja vuosia vanhojen holvikaarten alla keskusaukion tavernassa jättiläismäisen plataanipuun alla nauttinut päivän siestaa maitomainen ouzo-lasillinen pöydällä kylän ukkojen kanssa, nauranut heidän kanssaan herttaisen oivaltavaa kilivuohta, joka kahden vuonansa kanssa kiipesi kaikista turistiautoista valkoisimman katolle (viisaasti valiten Cadillacin!) ja kuunteli sekin hartaudella kirkonkellojen kalkatusta sunnuntain aamumessuun. Olen vaeltanut lukemattomilla yksinäisillä rannoilla, hiukan pelännyt kaloja harppunoivia sukeltajapoikia, (jotka eivät yleensä kreikkalaisen tapaan salaile oman ruumiinsa harppuunoitakaan). Olen jutellut vuosia meren kanssa, kukkien, suloisten mummojen ja paappojen kanssa (osaamatta yhtään kreikkaa), rakastanut ylitsevuotavasti kaikkia heidän ihania lapsenlapsiaan. Olen pelästynyt monia kertoja kirkkaan oranssin tai vihreän värisiä gekko-liskoja, joista joku usein on livahtanut huoneeni rapattuun kattoon juuri sängyn yläpuolelle ja tuijottanut sieltä pitkälle kurkottavilla mustilla tappisilmillään minua niin, että vähemmänkään pelokas ei varmasti nuku. Olen tavannut monen alan taiteilijoita ja heidän joukossaan muun muassa nuoren naisakvarellistin, joka oli opiskellut Pietarissa Ilja Repin-instituutissa ja kulki sinne aina Suomen kautta (sukulaissielu!); eksynyt muutamiin oliivilehtoihin…

…löytänyt vuorilta pieniä pikkukirkkoja tai hyljättyjä autioita perhekappeleita, lakaissut niiden lattioita, vienyt joka aamu tuoreita kedonkukkia kappelin ikonostaasiin ja sytytellyt illan pimetessä satoja vahakynttilöitä Äiti-Marian kuvien alle…

… olen käynyt monissa luostareissa, ostanut niistä munkkien dreijaamia saviruukkuja (lähes 20, kunnes jalkani tulivat liian vanhoiksi lentämään polvet levällään ja ruukku jalkojen välissä); vaeltanut tietysti läpi 18 km pitkän Samarian rotkon (kahteen kertaankin) ja kahlannut muutamia kertoja iki-ihanilla Elafonissin kahluusaarilla, ihmettelyt kreetalaisten ylenpalttista ihastumista omaan ainoaan järveensä Kournasiin (kertonut hävyttömästi, että meillä on Suomessa yli 30 000 järveä);  kahlaillut  monien jopa vaarallisen voimakkaasti virtaavien jokien yli ja ollut kaksi kertaa vähällä tulla virran vietäväksi. Mutta kokenut jatkuvasti ja uudelleen ja uudelleen kreetalaisten hyväntuulisuuden ja kärsivällisyyden. Tämän kaiken ja loputtoman paljon muuta olen nähnyt ja muistan aina. Ja kaiken ympärillä on aina meri.

Jotkut tilanteet ja näyt ovat koskettaneet syvään liikuttumiseen asti. Olen kulkenut yleensä yksin, kamera, maalit ja lehtiö olkalaukussani etsien sopivaa maalauskohdetta, kiivennyt poluttomia, ruskeiksi paahtuneita kaktus- ja okarinteitä tai kerännyt vihreiltä rinteiltä mausteyrttejä timjamia ja salviaa, kahlannut liukkailla rantakivillä meressä olevaan luolaan; etsinyt varjopaikkaa lähes 50 asteisessa päivän paahteessa siesta-aikaan, kun kylän jokaisen talon jokainen ikkunaluukku oli kiinni ja ihmiset nukkuivat, ja ottanut kiitollisena vastaan hätäavuksi jonkun suljetun ikkunaluukkunsa takaa juosseen suloisen pikkumummukan vesipullon, keskustellut kauan hänen kanssaan suuren sitruunapuun kirkkaan sinisessä varjossa, väistäen puusta tipahtelevia sitruunoita. Me mummot kertoilimme toisillemme ilmein ja elein itsestämme ja työstä, lapsistamme, lapsenlapsista, puolisoista ja kuolemastakin. Kaikki tämä tapahtui minun osaamatta sanaakaan kreikkaa ja hänenkään puolestaan englantia. (Tästä suloisesta tapahtumasta syntyi iloinen akvarelli, joka on ollut joskus Suomi-Kreikka-seuran lehden kantena.)

   Kerran tulin pieneen merenrantakylään jossakin Lefka Orin pohjoisrinteellä, aloin kysellä kokeeksi englanniksi vanhalta valkopää ukolta tietä hautausmaalle, (jonne haluan useimmiten heti uuteen paikkaan tullessani; kreikkalaiset hautausmaat ovat ihmeellisiä kulttuurin kertojia; olen kuvannut paljon niitä). Eipä tietenkään ukko minua ymmärtänyt, mutta äkkiä oivalsin asettua makaamaan pölyiselle kylätielle kädet kuin kuolleella ristissä rinnalla, ja alkoi ukko-kulta nyökytellä, otti kiinni kädestäni, ja käsikädessä kuin lapset nyt kepsuttelimme sitten kilometrin verran merenrannan oikopolkua kylän hautausmaalle. Olimme varmaan huvittava näky: hän pieni valkohapsinen, tummaksi paahtunut ja meren ahavoittama pikisilmä ukko, joka arvokkaasti kulki valkoisessa paidassa ja mustissa nahkakengissä – kuten siellä tehdään lähes aina, ja minä eurooppalainen turistirouva, valkoiseksi värjätyssä tukassani, punaraitaisessa t-paidassani ja nahkasandaaleissa, yhdessä liukastelemassa rantapolun märillä kivillä. Ukko kertoili minulle kaikenlaista vilkkaasti ja osoitteli milloin minnekin. Minä kuuntelin tarkkaan ja luulen, että ymmärsin aika paljon taas ilman ainuttakaan tuttua sanaa. Meillä oli ainakin hauskaa. Olen tuntenut syvää vastenmielisyyttä turistinaisia kohtaan, jotka ilkosillaan (lukuun ottamatta kanttinauhaa jalkovälissä) tulevat kylärannalle ottamaan aurinkoa jalat levällään saadakseen tasaisen rusketuksen jokaiseen koloonsa, kun rannalla istuva kylän mummo mustissaan lapsenlapsen kanssa vetää esiliinan kasvojensa yli ja koettaa varjella pikkupoikaa katsomasta turistinaisen jalkoväliin; olen kuunnellut kreetalaisäidin murheellista vuodatusta siitä, miten pohjoismaiset naiset pilaavat heidän poikansa niin, että nämä eivät huoli enää omia tyttöjä vaimoikseen. (Ruotsalaisille ja tanskalaisille tytöille oli joinakin aikoina kokonaan estetty pääsy joillekin Kreikan saarille.)

   Olen nojannut yöllä hotellin turvalliseen kiviseinään ja katsellut valtaisaa sirokkotuulen raivoa, joka korkeiden Lefka Orin huippujen yli puhalsi Afrikasta punaista hiekkaa sellaisella raivoilla, että pitkin pihoja ja teitä lentelivät rantatuolit ja pöydät, kukkaistutukset ja kaikki irtotavara. Ilma oli paksuna pöllyävästä hiekasta ja vaikea hengittää. Vuorella syttyi tulipalo, josta ehdin enimmäisenä tekemään ilmoituksen hotellin vastaanottoon. Seurasin tulivanaa, joka valui alas vuoren rinnettä ja lähestyi uhkaavasti kylää, mutta saatiin sammutettua. Katselin luonnonvoimien raivoamista aamuun asti. Koin itselleni tärkeää tapahtumaa, pelottavaakin. Se auttoi ymmärtämään saaren jokavuotisia suuria metsäpaloja ja niiden vaikutusta.

   San kerran kokea Hanian ja Soudan lahden NATOn merisotaharjoituksen. Kaikki rannat piti tyhjätä veneistä ja ihmisten piti pysytellä harjoitusten aika poissa. Niin tapahtuikin. Minä kiipesin läheiselle vuorelle ja katselin sieltä kuin teatterin katsomosta. Oli jokseenkin kammottavaa nähdä sukellusvene kulkemassa periskooppi pinnalla. Näin myös useita kertoja veden alta nousevan ammuksen, joka räsähti johonkin suurella äänellä. Näky oli hyvin vastanmielinen. Se oli pelottava. Huomasin, että paikalliset asukkaat olivat hyvin vaivautuneita. He eivät puhuneet koko asiasta koskaan. – En ole tullut tietämään, mitä kreetalaiset ja erityisesti Hanian asukkaat ajattelevat NATOn tukikohdasta ja sotilaista, joita siellä on joka paikassa valtavat määrät. Mutta voi ainakin olettaa, että Hanian viehättävät nuoret naiset katselevat mielellään kauniisti käyttäytyviä ja komeita upseereita. Normaali kesäiltoina he täyttävät Hanian Venetsialaisen sataman tavernat.

Ja aina ja kaikkialla tätä ympäröi meri. Ihmeellinen, rannaton, turkoosi, hiljainen, aaltoileva tai raivoava meri. Millainen vain se onkin, se on läsnä näiden ihmisten elämässä aina. Tiedän, koska olen itse kokenut, että meri rauhoittaa, ehkä se lohduttaakin. Uusia voimia se ainakin antaa.

Omia mietteitä/kokemuksia/tuntemuksia…