Kyllikki Tukiainen65 vuotta sitten olimme nuoripari ja asuimme Helsingin Pasilassa Eevankadulla, vanhan puutalon vinttikerroksessa. Talo on ehkä vieläkin pystyssä lähellä nykyistä Poliisitaloa. Olimme ahkeria pyöräilijöitä, siihen aikaan harvojen uskalikkojen kanssa jopa poljimme pyörillä Pasilasta Yliopistolle. Ajoimme sinisten bussien keskellä pitkin muhkurakivistä ja liukasta Mannerheimintietä – usein keskellä ajorataa marmuuden vuoksi.
Kävimme usein Puupakilassa katsomassa herttaista vanhaa Anna-tätiä, sukulaismummoa. Poljimme pyörällä, joskus kävelimme Pasilasta Pakilaan rautatiesillan ja leveän Pasilan rautatiealueen yli toiselle puolelle. Ennen siltaa oli vasemmalla suuri kaatopaikka-alue. Se saattoi olla siihen aikaan koko Helsingin kaatopaikkana.
Minä en muista koskaan silloin erityisesti miettineeni jäteongelmaa, mutta kyllä valtava kaatopaikka-alue silti ihmetytti. Se jäi muistiin suurena suomaisena ja rähjäisenä peltoaukeana aina kaukana häämöttävään metsänreunaan asti. Se kiehtoi myös, koska se oli salaperäinen. Se peloitti välillä aika laillakin. Miksi, kysyy nyt. Ehkä kahdesta syystä.
Kaatopaikalla vilahteli pieniä eläimiä, eikä niistä aina ollut pimenevässä illassa ohi kävellessä varma, mitä ne olivat. Isoja ja komeita rottia ainakin. Hyvällä mielikuvituksella näki susiakin. Mutta villikissojakin oli. Näimme kerran aivan tienreunassa pieniä vastasyntyneitä kissanpantuja, joita emo rahasi piiloon. Silloin taisi miehelleni sytyttää!
Toinen minua pelottava ja säälittävän kiehtova asia olivat kaatopaikkaukot, jotka eivät olleet rottia eivätkä villikissoja, vaan oikeita ihmisiä, jotka asuivat siellä. Poliisit tekivät sinne silloin tällöin hiljaisia ratsioita. Jotenkin uskaltauduimme ylös alueelle ja lähelle heidän kojujaan. Pari kertaa on jäänyt mieleeni, kun ketään ei ollut kotona eikä kukaan liikkunut alueella, me hiivimme aivan viereen kurkistelemaan. Kojut, majat oli kyhätty ja naulattu pahveista tai enemmänkin vanhoista laudanpätkistä, vanerilevyistä, hyljätyistä ovista ja ikkunanpookista. Ovia en muista, mutta oli kesä ja lämmintä. Näimme lattioilla päällekkäin vanhoja kuluneita monenkirjavia mattoja, tuhruisia blyyshinojatuoleja, kolmejalkaisia pöytiä, vanhoja keittiökaappeja, hetekan retuleita tai rähjäisiä vuodesohvia, kukkapöytiä, – mutta: kukkia pöydillä. Oikeastaan en muista yhtään täysin sotkuista ja rähjäistä majaa. Eipä juuri lojunut pullojakaan matoilla. Kaikista jätemajoista oli yritetty koota kotia. Juuri se kosketti. Itku nousee silmään nytkin, kun muistaa sen. Missä nämä kaatopaikkaukot asuivat talvella, silloin kovna pakkastalvina?
Muistan, että keskustelimme asiasta, mutta en muista, saimmeko siitä selvyyttä. Miehestäni tuli vuosikymmenien päästä ehkä näiden samaisten ukkojen auttaja, minäkin toimin ensimmäisen vuoden valmiina psykologina A-klinikan sosiaaliterapeuttina. Kaatopaikkakokemus saattoi olla jonkun hitusen tyrkkinyt meitä molempia tähän suuntaan?
Kerran sitten tuli mies kotiin käsi kummasti povitaskussa. Hän arvuutteli, mitä toi meille. Noo: pullaa, jotain namiako? Ei, vaan kissanpennun! Ei mitään lempeää suloista paijattavaa, vaan pikkupaholaisen. Pentu oli sähäkkä kuin salama. Se sylkäisi pamahtaen kuin pullon korkki olisi lentänyt ja hyppäsi kynnet ulkona heti korkealle.
Meillä oli ihana kakluuni huoneessa, s.o. pystymuuri, jossa oli työskentelykorkeudella hellanlevy renkaineen ja peräti pieni leivinuuni (yhdelle pullapitkolle kerrallaan). Muurin yläosa ei ollut katonrajassa kiinni, vaan sinne jäi pieni rako. Juuri täsmälleen kissanpennun mentävä. En millään muista, kuinka oli mahdollista, että kissanpentu loikkasi muurin päälle. Ja sinne kun pääsi, sinne jäi. Vaikka kuinka maanittelimme, se vain pamautti sihahtavan sylkiraketin. Kysyimme neuvoa ja tulimme siihen tulokseen, että nälkä ajaa sen alas. Mutta muistaisin, että sieltä ylhäältä se naukui surkealla äänellä pari päivää ja yötä.
Kun se vihdoin saatiin maitokupin avulla maaniteltua alas, tuli siitä nopeasti oikea nuorenparin lellivauva. Se sai nimekseen Miiru. Miiru oli hyvin älykäs, nopealiikkeinen ja aina aito villikissa luonteeltaan. Koskaan se ei lihonnut eikä laiskistunut. Siitä taisi tulla peräti kulmakunnan kaunotar. Ainakin Eevankadun ja lähikatujen kissat kävivät naukumassa ikkunan alla. Pyysivät mukaansakin, mutta Miiru vain istui ylväästi ikkunalaudalla ja katseli alas kadulle kuin ei olisi näitä huomannutkaan.
Tämä jalosukuinen kissansähäkkä muutti pois pian Pasilasta tänne Länsi-Suomeen pappilaan ja kulki aina mukanamme. Asuimme Kodisjoella ja vietimme kesää 1961. Sen kesän päätteksi pian syksyllä sai tasan 50-vuotias isäni aivoverenvuodon ja kuoli. Viimeisenä virantoimituksenaan hän ehti kastaa ensimmäisen lapsenlapsensa, esikoisemme Inarin 5.11.1961.
Huomenna on isänpäivä. Tämä tekstini olkoon kaunis muistelu isästä ja kiitos kaikille muillekin isille.
Näin sopivat samaan tositarinaan kaatopaikka, ihana villikissa ja rakas isä ja isänpäivä!
——–
Noin 50 vuotta myöhemmin näistä tapahtumista muutin Turun Ispoisiin, jossa sijaitsee komea kaatopaikkavuori. Hyvin pian ainaisena ympäristön tutkijana löysin lenkkipolun ja korkean vesitornin vierestä tämän mielenkiintoisen kummun, joka osoittautui valtavaksi jätevuoreksi. Minä olin haltioissani luonnosta sen ympärillä. Puhumattakaan kaikesta siitä, mitä saattoi katsella ja nähdä ylhäältä vuorelta.
Turun kaupunki näkyi hyvällä ilmalla 360 astetta laidasta laitaan. Joku kertoi, että jos osasi katsoa, saattoi nähdä 7 kirkontornia. Minä uskon sen. Kun minulle tuli vieraita tai sukulaisia, ohjelmaan kuului aina, että vein heidät näköalapaikalle. Mikä olisikaan ollut parempi paikka näyttää kaunista Turkua ja ympäristöä yhtäaikaa. Kaikkialla näkyi metsää tai ainakin puusaarekkeita, erivärejä joka suuntaan. Siis kaikenlaista puuta ja metsää. Yksittäiset korkeat talot, sairaalat, kirkot ja jotkut lähiöalueet erottuivat metsien keskeltä. Taaempana kiilsi monin paikoin meri.
Monta kertaa jälkeenpäin ovat nousseet mieleen ne muut suuren maailman kaupunkinäkymät, jotka ovat olleet täysin erilaisia. Erityisesti muistan (hiukan puistatuksella) näkymän Akropolilta ympärillä leviävään Ateenaan. Kaupunki peittyi siihen aikaan v. 1890 punertavaan saastesumuun. Joka suuntaan hyvin alhaalla seisovan punaisen savumaisen saastesumun välistä pilkahteli kaupungin valkoisia rakennuksia silmänkantamattomiin taivaanrantaan asti. Mutta missään ei näkynyt metsää. Toinen samantapainen, mutta vieläkin astetta pelottavampi oli Empire State Bildingin näkymä New Yorkista. Mille puolelle tornia kiersikin katsomaan aina kuului räikeänä ambulanssin ja paloauton ääni. Ne olivat minun korviini niin räikeät ja ahdistavat, että peittivät muun elämyksen varjoon. Syvällä alla vilistävien autojen melu oli kuin tasainen yököttävä humina, joka täytti koko ilman. Kaikki näytti saasteiselta, oli enimmäkseen masentavaa katsottavaa. Kuitenkin sieltä näkyi puiden vihreyttä, ehkä Central Parkia.
Me suomalaiset, me turkulaisetkin asumme pikkukaupungissa suuren vihreän luonnon ympäröimänä. Näin ajattelevat maailmalta tulevat ihmiset, ja he ovat oikeassa. Kaikki on suhteellista, mutta se pitää ymmärtää oikein.
Meidän Turun jätevuorella joskus kesäkuumalla nousi nenään outoja tuoksuja, todennäköisesti ne kuulemma jätteen tuhoamiseen käytettyjä aineita. Mitään pelottavaa tai negatiivista ei koskaan liittynyt jätevuoreen. Monet monet kedonkukat, ruohot ja pensaat rehottivat rinteillä melkein ylös asti. Syyskesästä tulivat marjanpoimijanaiset. Erityisesti vatukat kypsyivät pulleiksi hyvällä alustalla. Kaikkein odottamattominta olivat monet risteilevät hiekkatiet vuoren rinteillä ja harjanteilla. Ja niitä vilisteli aina silloin tällöin pyöräilijöitä, joskus mopopoikiakin. Taisivat joskus kilpaillakin keskenään hurjasta menosta päätellen. Pyörä hyppäsi hurjasti, kun kaasutti ilmeisen sopivasti mäen päällä. Nautinto ja vauhdin hurma paistoi poikien kasvoilla.
— Nykyään muistelen hyvin kriittisesti jätevuoria – tai ehkä oikeammin sanottuna: tosiasioiden surkean suuri jäteongelma nousee karkeasti jäytymään mieltä. Olen kyllä jo aikaisemminkin kiinnittänyt jäteongelmiin huomiota. Kun olin New Yorkissa 1979, näin silloin itselleni täysin outoja ja isoja mustia säkkejä hienon Sutton Place asuintalomme ulko-ovilla, vain tosin aamuyöstä ja jonkin aikaa. Kysin mitä ne olivat ja miksi ne olivat siinä. Sain tietää, että talossa kerätään jätteet jätekuiluun ja pannaan säkkeihin, sitten jäteauto ajaa öisin ja keräilee säkit talojen ovilta. Mutta: keräily ei kattanut säännöllisesti kuin murto-osaa alueista, ei edes hienostokaupunginosan kaikkia taloja. Näin monilla kaupungin kaduilla, erityisesti Harlemissa ja China Townissa haisevia jätesäkkejä ja hylättyä tavaraa kaiken aikaa. Sehän oli selvää, että eläimet kävivät jätesäkeillä, repivät niitä ja levittivät kadulle. ( Minä olen nähnyt omasta nykyikkunastanikin kaupunkiketun, joka kulkee matalana ja tietää tarkkaan reitin tutulle roskikselle. Aamulla on kadulla roskiksen ympärillä leveä kehä kaikenlaista roskaa, koirien ulostuspusseihin asti.) lmeisesti on kauan ollut ihmisiä, jotka keräävät jätteistä jopa ruokansa, lisäksi varmaan tuhansia ja tuhansia, jotka tutkivat jätteitä löytääkseen jotain myytävää.
Televisiosta tuli juuri johonkin itään sijoittuva elokuva Crash (oliko nimi näin?). Näin sen toistamiseen, mutta en nytkään ehtinyt katsoa juonta. Katsoin vain kauhistellen sitä ihmismäärää, joka ahersi jätevuorilla. Jäteauton kuorman purkua oli jo ahnehtimassa ja suoraan kuorman alle tunkemassa suuri joukko saadakseen, löytääkseen parhaat palat eli jotain, josta vielä saisi hintaa tai jopa kelpaisi omaksi ruoaksi ja kotiin vietäväksi.
Tämä hirvittävä elämä on nöyryytystä, ihmisarvon nöyryytystä. Mutta samalla todistus siitä, kuinka ihminen äärimmäisen hädän hetkelläkin selviytyy. Se on taas hyvin kunnioitettavaa. Nämä ihmisparat tekevät siis äärimmäisen nöyryyttävvä ja ihmisarvoa alentavaa työtä, mutta samalla osoittavat ihmisen suuruuden. Niinpä ovat pienenpieni ja suurensuuri hyvin lähellä toisiaan. Ääripäät muistuttavat usein toisiaan.
Lisäys loppiaisena 6.1.2023
Tämän päivän Turun Sanomat uutisoivat: ”Pikamuodin hautausmaa”. Artikkeli on perinjuurin järkyttävä. Siinä on suuri kuva Chilestä Atacamon aavikolta ja teksti: ”Hylättyjä vaatteita, kenkiä ja autonromuja päätyy valtavat määrät Atacamon autiomaahan Chileen. Viime vuonna yli 46 000 tonnia käyttetyjä vaatteita saapui Iquiquen vapaakauppa alueelle.” Artikkeli kertoo edelleen: ”Vaatteissa on kemikaaleja, ja lisäksi niiden biohajoaminen kestää jopa 200 vuotta. Aktivistien mukaan vaatteet saastuttavat niin maaperää, ilmaa kuin maanalaista vettäkin. Jokus vaatekasoja jopa sytytetään tuleen. Materiaali on heräkästi syttyvää, ja palot ovat myrkyllisiä…” Maailman pikamuotinälkä on kyltymätön. Ja tilanne pahentuu vain vuosi vuodelta.
Nykyään puhutaan koko ajan maailman saastumisesta, siitä saastumisesta, mitä me teoillamme aiheutamme. Paluuta entiseen ei ole. En usko, että me menemme koskaan enää ruoka- ja maitokauppaan pieni kannu mukanamme tai ostamme kilon vehnäjauhoa punnituksen jälkeen paperipussiin. Uskon silti, että, jos/kun meistä jokainen miettii omalta kohdaltaan, löytyy jokaikinen päivä asioita, mitä voi tehdä paremmin luonnon varjelemiseksi. Mutta tämä edellyttää, että me henkilökohtaisesti a) pysähdymme, b) tajuamme tilanteen ja c) alamme tehdä todellisessa käytännön elämässä omakohtaisesti ja jatkuvasti asioita sen eteen.
Oli hyvä kirjoitus🤗
Hieno kirjoitus
Mielenkiintoista ajan kuvaa vuosikymmenten takaa ja siitä nykyaikaan. Hienoa havainnointia.