Kyllikki TukiainenOriveden kirjoittajaseminaareissa 1970-luvulla muodostunut draamaryhmä oli tiivistynyt ja piti yhtyettä toisiinsa. Minä olin vasta pari vuotta ollut mukana ja muita kymmenkunta vuotta nuorempi, mutta olin saanut hyviä ystäviä heidän joukostaan. V. 1979 lähdimme yhdeksän hengen ryhmänä kuukauden opintomatkalle New Yorkiin sikäläisen näytelmäkirjailijaliiton kutsumana. Minäkin pääsin mukaan, kun saimme Läänin Taidetoimikunnalta apurahan.
Meistä oli tullut kirjailija Liisa Vuoriston kanssa läheiset ystävät paria vuotta aikaisemmin hänen ensimmäisen avioliittonsa aikana. Nyt hän oli toisessa avioliitossa juutalais-amerikkalaisen juristin Leonard Wasserin kanssa ja asui New Yorkissa. L. Wasser oli pohjoisamerikkalaisen näytelmäkirjailijaliiton toiminnanjohtaja. Wasserit pyysivät minut ja toisen turkulaisen, Mirja Heikkilän kotiinsa asumaan matkan ajaksi. Näin asuimme siis kuukauden Manhattanilla Sutton Placessa.
Sutton Place oli siihen aikaan pelkästään hyvin tunnettujen ihmisten, suurjulkkisten asuinaluetta. Kodit olivat äärimmäisen suojeltuja. Meidänkin asuntoomme pääsi vain neljän portsarin ja parin hissipojan avulla.
Kaksi kerrosta alempana oli Sophia Lorenilla asunto ja vastapuolella katua asui Greta Garbo. Minä satuin seisomaan kerran ruokatavaravalintatalon kassajonossa Garbon takana. Muistan hyvin laihan ja pitkän, kokonaan mustaan asuun pukeutuneen naisen, joka peitteli kasvojaan vetämällä jo muutenkin valtavan lierihatun reunaa alemmaksi. Näin vain hyvin laihan ranteen, ja muistan uskomattoman suurikokoisen ja pitkäkärkisen kengän näkyvän hameen alta. En ollut koskaan kuulunut Garbon suuriin ihailijoihin. Olin kyllä yrittänyt eliminoida sen ajan filmitähtien pateettisuutta, mutta se ei auttanut, kun minua ei koskaan ollut ihastuttanut hänen olemuksensa.
Kerran istuimme Liisan ja Lennun rinnalla jossakin suuren monologinäytelmän ensi-illan ensi-illassa heidän tuttavapiiriinsä kuuluvien tukevan miehen, Namibian (?) suurlähettilään Martti Ahtisaaren ja tämän Eeva rouvan kanssa. Emme puhuneet keskenämme.
Kävimme tutustumassa Seesam Streetillä silloin maailmassa suositun animaatiosarjan Muppet Shown tekemiseen ja itse sen luojaan Isä Muppetiin studiossa. Minä olin ollut hyvin ihastuut tähän lasten TV-sarjaan. Nyt keskustelin veikeän Kermitinkin kanssa kasvokkain.
Haastattelimme monia tunnettuja amerikkalaisia kirjailijoita, vietimme päivän Columbia Yliopiston suomenkielen opiskelijoiden parissa.
Kokemuksia ja seikkailuja riitti ja minulle lisää yksityisestikin, kun Green Villagessa tapailin siellä sillä hetkellä asuvia läheisiä kollegoita ja psykologeja Åbo Akademista.
Kävelin yöllä tietämättäni katuja, joille valkoinen nainen ei päivälläkään saa mennä.
Jossakin salakapakassa aamuyöstä istuivat Robert Kennedyn pojat viereisessä pienessä ympyräpöydässä kavereiden kanssa. Näyttivät hyvin fiksuilta ja käyttäytyivät kauniisti.
Samoina päivinä tunki Fidel Castro Manhattanille ja helikopterit kiersivät koko päivän YK- rakennuksen ympärillä tilanteen turvaamiseksi.
Kohtasimme Mirjan kanssa iltamyöhään pienessä ravintolassa Flexington Avenuella kaksi suurikokoista herrasmiestä, jotka olivat siviiliasuisia poliiseja ja kertoivat olevansa FBI:n palveluksessa suojelemassa tätä pelättyä Castro tapahtumaa. Miehet näyttivät puvuntakin alla kainalossa kantamiaan suuria käsiaseiden nahkakoteloita. Minua alkoi pelottaa. He kertoivat, että heitä toimi 1500 siviiliasuista tällä hetkellä kaupungissa. Mutta meillä oli hauskat ja jännittävät keskustelut.
Paavikin astui sopivasti ensimmäistä kertaa elämässään Amerikan kamaralle, ajoi talomme edestä autoletkassa tullessaan Kennedyn kentältä.
Me juhlimme marraskuista Columbuksen juhlapäivän kymmenien tuhansien kulkuetta Broadwaylla, kun välillä olimme käyneet Chinatownissa syömässä katugrillissä maukkaaksi valmistunutta kissanhäntää.
Lensimme helikopterilla Manhattanin yllä ja kävimme laivalla tietysti Vapaudenpatsaalla. Minä en korkeanpaikan fobiani vuoksi voinutkaan nousta patsaaseen, jonne piti astella kierreportaita kammottavassa kuilussa. Ylhäällä soihdussa on ravintola, josta jäin pois alas. Viihdyin hyvin katselemalla puistossa esiintyviä amerikkalaisia kansantansseja.
Leonard Wasser oli jäämässä eläkkeelle kirjailijaliiton toiminnanjohtajan virasta ja uusi mies astumassa rattaisiin. Näitä vaihtumisia oli jo kirjailijapiireissä juhlittu, mutta meidät suomalaiskirjailijat kutsuttiin uuden toimitusjohtajan kotiin suurille coctail partyille. Liisa ilmeisesti jännitti tilannetta tuntiessaan meidän suomalaismaatiaisten porukan ja piti meille infotilaisuuden ennen lähtöä.
Kutsut olivat kodissa jollakin Streetillä, joka oli varsin tyypillinen newyorkilainen 2-kerrosasunto, kapeine sisäänkäynteineen. Raput johtivat eteisestä makuuhuoneisiin, jonne me veimme päällysvaatteemme. Alakerta oli yhtä olohuone-keittiötilaa. Ihmisiä oli muutama kymmen, tyylikkäästi iltapukuihin pukeutuneina seisomassa tiiviissä pienryhmissä ja keskustelemassa lasit käsissään. Tervehtimisestä en muista mitään, enkä isäntäväestä enkä mitään muutakaan kodista kuin yksi seinä täynnä monia pienikokoisia tauluja. Se oli harvinaisuus New Yorkissa, jossa en ollut nähnyt vielä yksityiskodissa ainuttakaan maalattua taulua. Oli vain käsikirjontatöitä hienoissa kehyksissä, tai painokuvia. (Missä lienevät Amerikan maalarit? Kyllä heitäkin sentään on ollut.)
Kaikille tarjottiin runsaasti juomia, jos mihinkin makuun. ”Juomanlaskija” (varsinaisesti tittelinsä veroinen) oli kookas tummaihoinen nuorimies, jostakin Lähi-Idästä. Kerroin, että olemme Suomesta ja hän päivitteli: ”Olen kuullut, että jossakin Venäjän alueella on semmoinen maa…” Hän kertoi, että hänet oli lennätetty Välimereltä helikopterilla suoraan tähän tilaisuuteen tekemään juomia. Hänellä oli Kreikassa Skorpios-saarella Jacquelin Onassiksen (ent. Kennedyn) Christina-huvipurrella vakituinen työ koktailien tekijänä. Minä puolestani kerroin, että olin Kreikassa kerran saarikierroksella saanut uida lähelle Skorpioksen rantaa ankkuroituneesta veneestä ja nähnyt hänen työpaikkansa, Christina huvipurrenkin. Meitä oli kuitenkin kielletty ankarasti uimasta huvipurren lähelle.
En osaa sanoa muiden kohdalta, mutta minä en tilaisuudessa viihtynyt. Melkein luulen, että eivät mutkaan suomalaiset viihtyneet. Ilta päättyi sitten yllättäen meidän osalta aika lyhyeen, kun Liisa sai sähkösanoman, että hänen ystävänsä Marimekon Armi Ratia oli juuri kuollut. Liisalla oli vaikea olla, ja me kaikki päätimme lähteä kotiin. Tuskin lähtömme oli kenellekään haitaksi.
Lähistöllä oli kadulle levitetty iso pyyhe ja sillä istui tummaihoinen nuori nainen ja hoiti kadulla vastasyntyneeltä näyttävää vauvaa. Järkytyin tilanteesta ja kysyin Liisalta, miten voimme auttaa, mutta nainen sihautti meille kiroten ja ajoi meidät pois. Liisa kertoi, että puertoricolaisia pakolaisia näkee kaduilla näin, jos heille antaa rahaa, se viedään heti heiltä. Heidät on pantu nimenomaan näin kadulle kerjäämään. Minä näin naisen katseen halveksunnan: kaksi luxusrouvaa… Se katse jäi kaivamaan.
Pääsin kerran Liisan kanssa kirkkoon sikäläiseen protestanttiseen jumalanpalvelukseen. Se oli minulle kaikissa suhteissa elämys. Emme kelluneetkaan enää kermassa, vaan upposimme oikein maitoastiaan. Ovella tuli pappi vastaan ja ystävällisesti kädestä pitäen etsi meille paikat täydennäköiseen katsomoon. Seurakunta istui puoliympyrän mallisessa amfiteatterissa, jonka areena alhaalla oli kirkon alttari.
Kirjavaksi koristellun alttarin edessä istui omituisen näköinen joukko ihmisiä. Tarkemmin katsottuna se oli perhe, vanhemmat ja kaksi lasta. Mutta miksi he olivat pukeutuneita kuin sirkusesitykseen, en ymmärtänyt ennen kuin tilaisuus oli alkanut ja perhe esiteltiin. Perheen äidillä olikin keskeinen tehtävä päivän jumalanpalveluksessa. Hän luki päivän tekstin Raamatusta, isä luki rukouksia ja lapset lauloivat. Perhe oli pukeutunut parhaimpiinsa: silkit, pitsit ja röyhelöt peittivät äidin ja tyttären ja äidin päästä kohosi korkealle hiusluomus, johon oli istutettu kukkia ja harsoja.
Jumalanpalvelus alkoi noudattaen suurin piirtein meidän tuttua luterilaisen kirkon nykykaavaa, musiikki oli kyllä vapaampaa ja rytmikkäämpää, papin saarna lähelle tulevaa ja puhuttelevaa.
En pystynyt keskittymään riittävän tarkasti, koska ympärillä istuva seurakunta vei pakosta huomion. Jos luulin Manhattanin kaduilla jo nähneeni lähes kaikkea mahdollista, niin täällä parempiinsa pukeutunut tavallinen kaiken rotuinen kansa (työväki?) oli verraton näky. Muistan aina keski-ikäisen valkoisen miehen, joka nautti olostaan uskomattomissa sini-puna-harlekiiniruutuisissa pitkissä housuissaan ja kananpojan keltaisissa liiveissä, ja nukkekasvoiseksi maalattu vaimo istui vieressä violetissa sifonkivaahdossa kuin hattaran keskellä. Muu kirkkokansa oli pukeutunut samansuuntaisesti ja eli vilkkaasti mukana. Toimituksen lopussa oli pappi taas ovella eikä päästänyt ainoatakaan miestä ovesta ulos kättelemättä ja naista suutelemasta. Kauneimmat naiset saivat suudelman suoraan suulle. Mehän kuuluimme tietysti heihin Liisan kanssa. Lopussa oli alakerrassa kahvia, konjakkia ja päivätanssit kirjavien ilmapalojen joukossa. Karkasimme niistä, monta ilmapalloa takin napeissa.
Minä en viihtynyt New Yorkin kuohukermassa, mutta en katujen viihteessäkään. Uteliaisuus kyllä täyttyi ja niskaan koski, kun pää kenossa katselin ylös pivenpiirtäjiä. Katujen välkkyvät ja räikeät valot väsyttivät silmiä.
Jouduin ”silmänkääntäjänkin” koukkuun, joka kalasti keinoa saadakseen tyttärensä rahalla Columbia Yliopistoon. Luuli meillä olevan jotain suhteita yliopistossa, kun sai tietää kontakteistamme siellä. (Niin siellä siis voidaan tehdä.) Mies oli kulkenut maailmanmeret ja osasi lipevästi asiansa. Onneksi ymmärsin hänen tarkoituksensa ajoissa. Lopulta pelko ja suuri pohjimmainen kurjuus, valtaisa taivaisiin kohoava rahan arvostus kaatui suoraan silmille. Kaiken näkeminen on usein tärkeää, mutta piinaavan tuskallista.
Avuton pienuus kuristaa. Oma minä jo hukkuu tähän kaikkeen.
Pian on päästävä kotiin asumaan tänne jonnekin ”venäjänmaalle” maailmanääreen, maahan, jossa ikkunan takana on vain luonto ja hiljaisuus. Vain tummapukuisia ihmisiä kulkee harvakseen ja nostelee jalkojaan nuoskalumessa huonosti auratulla kadulla. Taivaalla ei hyrrää helikoptereita, miesten kainaloihin ei ole kätketty asetta, ilmassa ei leiju pelko eikä kadulla makaa ja hoideta pieniä vauvoja. Ihmiset asuvat vaatimattomissa kodeissaan, hymyilevät toisilleen arasti, kun kulkevat ohi, mutta arvostavat ja ovat tärkeitä toisilleen. Ja minä olen hyvin onnellinen ihminen täällä rauhan, rakkauden ja kauneuden maassani.
—
Kun nyt 45 vuotta myöhemmin kirjoitan tässä päällisin puolin matkastani ja mietin asioita uudelleen, näen vieläkin helpommin niitä suuria, näkemisen ja oivaltamisen kaaria, joita upean, kokemuksista erityisrikkaan matkani aikana sain. 1. Suurinta ja kauneinta kaikista on aina raha: miten paljon joku maksaa, se sanotaan aina, kun esitellään joku tavara/ esine/ talo/ rakennus/ silta jne. Raha on arvo yksi. 2. Toisena tulee luultavasti ulkonäkö. Jos et omin avuin pärjää, kyllä rahalla saat paljon ihailtavia uusia kehonosia sekä vaikka mitä kehon ympärille vihreästä tukasta uudenvärisiin silmiin tai rimaruikun laihalle ämpäririnnat ja valtavat turbohuulet. Kaikki on mahdollista, paitsi ei kovin paljon ihmisen pidentäminen. 3. Mikään ei ole näiden kahden vertainen, mutta mahtiaseman saavuttaminen olisi lisäksi hyvä. Sitäkin saa aina, kun saa rahaa. 4. Kun on paljon rahaa, saa ihailua. Se on nykkiläiselle kuin elinehto. Voiko oikeastaan ajatella elämää ilman, että ei haluisi ihailua? Voiko oikeastaan edes kunnolla hengittää, ellei ole ihailun kohteena? Jos ei saa minkäänlaista ymäristön ihailua, kuihtuu ja kuolee pois. Jos nimittäin omistaa paljon rahaa, kiinnostavan ulkokuoren ja hyvän aseman, kyllä ihailua saa. Eli nämä kolme tuottavat neljännen. Paljon muuta ei siihen lisukkeiksi tarvita. Äly tai lahjakkuus voivat olla hyvä lisä, mutta eivät tarpeen. Ei kai huonoa ole myöskään, jos avustaa jossakin uskonnollisessa yhteisössä ja uskoo kohtuullisesti joitakin new age- tapaista.
Nyt sanomani ei koske sitä köyhää kansaa, joka asuu Harlemissa ja muilla tunnetuilla köyhän ihmisen asuinalueilla. Sitä minä en oppinut edes näkemään kunnolla. Onneksi olen sitäkin puolta muilla matkoillani nähnyt ja kokenut. Kuohukermassa kelluminen opetti minua uskomattoman paljon.
Hyvä kirjoitus!