MENNÄÄN METSÄÄN – PUHUTAAN PUILLE

Keskustelin 12-vuotiaan Pohjanmaan pojan, lapsenlapsen lapseni Leon kanssa. Jutut menivät meillä monta kertaa vaan metsään eli luontoon. Viehättävä, viisas ja ihmeellisen itsenäisesti ajatteleva nuorenmiehen alku sanoi oma-aloitteisesti, että ”rakastaa metsää ja puuta”.

Hän kertoi kokemuksistaan kodin lähimetsistä ja niiden puista. Liikutuin ja mahtava ilon tunne täytti minut. Minä kerroin puolestani, miten minä pikkutyttönä, kun oli vapaata juoksin puutarhaan ja kiipesin lempipuuhuni istumaan. Siellä oli oksanhaarassa valmiina kynänpätkä ja paperia piirtämistä varten. Toinen piilopaikka oli pihapiirin ulkopuolinen metsikkö, jossa kasvoi suuria kiipeilypuita. Yhdessä totesimme, kuinka puihin on ihana kiivetä ja kuinka puille voi aina puhua. Ne myös vastaavat omilla tavoillaan. Kysymys on siitä, että osaa kuunnella.

Yksi veljistäni eli ja teki aikoinaan taidetta Lapin Inarin järven rannalla, Nellimin kylän yksinäisessä mökissä. Hän kuunteli silloin vähemmin puuta kuin yksinäisyyttä.  Minä olen viihtynyt aikoinaan hyvin yksin Välimeren maiden suurissa ja vanhoissa oliivilehdoissa. Ikivanhat oliivipuut ovat ainutlaatuisia. Jo niiden paksukaarnaisen ja muhkuraisen rungon näkeminenkin liikauttaa.

Onneksi nykyään yhä useampi suomalainen kokee luontoon menemisen elintärkeänä itselleen. Olen huomannut, että halutaan mennä metsään ja kokea. Metsä puhuttaa ja kerrotaan, että metsä puhuu.

Kun minä menen metsään, alan välittömästi kuunnella – ehkä enemmän kuin katsella. Kaikkialla tuoksuu ja elää. Ympärillä on valoja ja varjoja, ja paljon liikkeen ääniä. Ritisee ja risahtaa, kuuluu, miten puu hankaa toista vasten, oksia putoilee ja lehtiä lentelee. Itikat tanssivat pilvenä, hämähäkin verkko tarttuu kasvoille. Jos oikein hyvin sattuu, kurkistaa metrin päästä risukasasta vilkasliikkeinen metsähiiri hyvin kirkkailla ja mustilla nuppisilmillään. Sujauttaa silmänräpäyksessä ympäri, pitkä häntä vaan vilahtaa. Kun jatkaa istumista tarpeeksi kauan ja istuu tuulen alapuolella, hyppii jänis paikalle ja loikkaa sitten ohi ja joskus metsäkauriskin. Ja minua alkaa tietysti naurattaa ja aina laulattaa.

Toissa kesänä istuin taas lähellä metsässä lammen rannalla. Olin ollut pitkään hiljaa paikoillani ja vain katsellut ympärille. Olin ihastellut hiekkarinteessä punertuvia metsämansikoita ja seurannut sorsaparin sukeltelua lammessa. Ihastuin, kun syliini värikkääseen kukkamekkooni lensi iso sudenkorento. Sitä seurasi pian toinen. Ja hetken kuluttua uusi korento, sitten taas uusi. Ja pian minulla oli syli täynnä sudenkorentoja! Melkein uskomatonta! Korennot sukivat pitkillä koivillaan, värisyttelivät välkehteleviä siipiään ja maistelivat mekkoni kukkasia. Nämä yhtä ihastuttavina kuin ne korennot, joita lenteli kotimetsän pienen lammikon yläpuolella, kun minä pikkutyttö istuin kivellä lammikon reunalla, keltaisten kurjenmiekkojen joukossa, katselin ja nautiskelin.

Käsiini osui hiljattain Fredrik Wislöffin romaani Maria, vuodelta 1953. Wislöff  (1904 – 1986) oli laajalti tunnettu norjalainen teologi, professori ja kirkollinen vaikuttaja. Hänen kirjoittamansa romaanit eivät ole ehkä suurta kaunokirjallisuutta, mutta ne ovat tarkkaan teologiseen tietämykseen pohjaavia ja uskonnollisesti koskettavia. Romaanin Maria on Jeesuksen äiti. Teos antaa uskottavan kuvan Nasaretin Mariasta ja hänen perheensä elämästä. Ohessa kasvaa Jeesus, herkkä poika ja nuorimies, josta    isä koulutti puusepän. Tämän nuoren puutyömiehen nähtiin vaeltelemassa usein Nasaretin ympäristön vuorilla ja kedoilla. Raamattu kertoo monissa kohdissa, miten Jeesus ”vetäytyi yksinäisyyteen”, lähti luontoon, koska tarvitsi sitä.  Luonnosta ja siitä, mikä oli siinä oli kaikille tuttua hän sitten ottikin valaisevia ja tuttuja esimerkkejä alkaessaan julistaa suurta sanomaansa. Kukat, linnut ja puut nousivat ihmiselle esimerkiksi. Katsokaa: Taivaallinen Isämme pitää niistäkin huolen, kuinka ei sitten meistä!

Luonto on vielä kaikkialla lähellä ihmistä. On eri asia, huomataanko ja huomioidaanko se. Tiedetään kuitenkin, että metsä ei ole vain terveydelle tarpeellinen ja hyvä hiilinielu, vaan tietysti monenlaisen tuoton ja raaka-aineen lähde. Mutta tosiasiassa ilmaston suuret maailmanlaajuiset muutokset ovat alkaneet näkyä vakavina. Luonnon kasvusto on riippuvainen näistä. Luonto, metsätkin tuhoutuvat ilman suojelua. Kaikki perustetut luonnonsuojelutoimenpiteet ovat nykyään välttämättömiä. Tätä on alettu onneksi sisäistää ja pyrkiä vaadittuihin toimenpiteisiin. Ehkä me vielä saamme pitää tämän kauniin pallomme rikkaat metsät ja niiden tuomat lahjat meille. Meidän maamme pinta-alasta on tällä hetkellä noin 70 prosenttiaa metsää. Se on paljon arvokasta suojeltavaa ja hoidettavaa luontoa.

Meille olisi kuitenkin hyväksi omistaa myös henkilökohtainen tunneside luontoon. Se ei tarkoita mitään huu-haata, psykedeelistä haistelu-taputtelu hihhulointia metsässä, vaan järkevää, rauhallista hiljaisuuden ja luonnon monimuotoisuuden ja esteettisyyden kokemista. Nämä lisäävät tutkitusti mielenterveyttä, antavat meille hoitoa ja terapiaa.

Äärimmäisen tärkeää tietoa ja lisäksi loistavia kuvaotoksia on tunnetun luontotoimittaja-kirjailija Kimmo Ohtosen kuvateoksessa Suomen metsistä: Metsä elää. Ohtosella on ainutlaatuinen, sisään herkkänä käyvä suhde luontoon. Samoin luontoasiantuntija-työryhmän kuvateos Metsä meidän jälkeemme ( LIKE ) on täysin mukaansa tempaava, äärimmäisen esteettinen kuva- ja tiedeteos. Näihin kannattaa ehdottomasti tutustua. Minulle itselleni uutinen em. teoksesta oli, että Suomenmaassa on Turun kaupunkiakin vanhempi mänty!  Se on ollut olemassa Lapissa Urho Kekkosen kansallispuistossa jo ennen kuin Turun kaupunki perustettiin. Aikoinaan se ulottui korkealle taivasta kohti, mutta käpertyy nykyään ryhmyisenä puuvanhuksena maata kohti. Se herättää kunnioitustakin enemmän ihmettelyä ja liikutusta. Sen katselusta kasvaa ihmisen oma suuri minä alaspäin ja hiljentyy luonnon rikkauden ja monimuotoisuuden ihmettelyssä.