IKKUNASTA (2)

PUU JA IHMINEN OVAT SITKEITÄ

Ehtikin kulua vuoden verran, kun kerroin näistä kirsikkapuista, ja taas on kevät. Olen seurannut puiden heräämistä kevääseen. Silmut turpoavat auringossa, muuttuvat vaalean roosan ja vihreän sekoitukseksi. Näkyy miten ne ovat täynnä voimaa, tarvetta syntyä tähän maailmaan. Ne eivät ikäänkuin enää jaksaisi piiloissaan, vain syntymättömänä aiheena ja mahlana.

Tyttö kävi täällä ja sovimme, että käymme kuvaamassa aukeavia nuppuja. Emme ehtineetkään, kun tuli muuta tärkeämpää. Kului vain muutama päivä ja tänään pääsin katsomaan niitä läheltä. Olin ehtinyt jo ihmetellä ikkunasta, että niiden väri oli muuttunut takaisin talven ruskeaksi. Ajattelin, että ehkä se on nyt tämän hetken ulostulon väri. Ei ollut. Kukkien alut, kaikki aukeamaisillaan olevat nuput olivat ruskeina. Pakkaset olivat purreet. Öiden pakkaset ja kylmä tuuli. Minulle tuli liioitellun paha mieli.

Mutta vanhoihin kokemuksiimme nojaten me tiedämme, että puu ei kuole, vaikka sen kukinta ei onnistuisikaan sinä vuonna. Ensi vuonna kukinta on uusi yritys ja uusi uhkea yritys.. Tänä vuonnakin saattaa olla jossakin puussa joissakin oksissa pieniä kukkia antamassa toiveita tulevasta.

On äitienpäivän jälkeinen päivä. Äitienpäiväahdistus nousi taas eilen. Olin niin totaalisen yksin ja koin itseni täysin hyljätyksi kuin lapsena joskus, kun isä oli sodassa. Ei ole lähellä ketään, joka on on edes kiinnostunut minusta, muistaa minua, säälii minua… Ei. Ei säälii, mutta rakastaa sillä tavalla, että haluaa pitää minusta huolta, on huolissaan kuinka voin, kuinka jaksan kaikkien kipujen kanssa,joka silittää päätä, ottaa hetkeksi syliinkin… Ja semmosta kaikkea. Vaikka tiesin varsin hyvin, että ne olivat muistaneet minua, jotka voivat, jotka olivat itse jotenkin terveitä tai edes maailman tällä kolkalla. Rakas pojanpoika lenteli jossakin eteläisen Afrikan yllä, perässä pian toinenkin ja loput lapsenlapset vinksinvonksin täällä Suomessa. Ja vaikka kävi tyttökin ja auttoi ja järjesti kaikkea mahdollista, pesi kaksi ikkunaakin ja toi äitienpäiväkukan, oltiin autolla siskoakin katsomassa.

Tunsin kyllä jossakin mustanolon pohjalla jo pari viikkoa muhineen masennusliemen. Se oli kuin hiljainen itku maan juurista asti. Kaikki vanhat hylkäämiset nousivat, repivät taas. Avasivat muka arpeutuneita haavoja. Minä 85-vuotias traumakriisin asiantuntija taas itkin, kun minut jätettiin, minä, joka hyvin tiedän trauman kulun ja asiat, minuun vaan koskee. Koskee liian kovaa. Mutta ei tietäminen poista post traumaattisia prosesseja. Olen käsitellyt asiat halki, jokaisen erikseen kymmenien vuosien aikana. Kaikissa on ollut jo kauan ollut arpi päällä. Mutta vain Jumala tietää, mitä sen arven alla on: verestääkö liha arven alla joskus vai aina? Vasta kolme kuukautta sitten avattiin sairaalassa kirjaimellisesti avohaavat ja jätetiin ne auki valumaan verta. Kirurgi leikkasi veitsellään vanhankin haavan enemmän auki, puhdisti sen, mutta ei ommellut sitä umpeen. Hän teki toisenkin avohaavan. Näin tehtiin nyt sairaalassa, mutta ei tiedetty, kuinka paljon minussa oli muita sisäisiä haavoja auki. Kaikki ne kasvoivat hiljakseen ja puhkesivat vähitellen esiin, nyt yhtenä mylläkkänä. Sen tähden, että menin tonkimaan sitä kaikkea vanhaa, vanhempiani, omaa syntymääni ja kaikkien hylkäämisten alkamista.

Kun minua vietiin nukutukseeen, näin sairaalan käytävässä televiosiossa Putinin naaman ja kuulin tiedotuksen, että hän on hyökännyt Ukrainaan. Oli aamupäivä 24. helmikuuta 2022. Ihmisten hätä ja tuska tulvi minuunkin, vaikka olin jo täynnä omaakin. Aina vaan sitä mahtuu lisää. Ja nyt kolme kuukautta myöhemmin kirjoitusprosessiini on viimeisen kerran pantu loppupiste. Sain valmiiksi uuden käsikirjoituksen, jonka nimi voisi olla ”pienen tytön selviytymistariana”. Se on kirjoitettu kaikinpuolisessa hädässä kädet ristissä. Kaukaa kantautuu jokapäiväinen hätähuuto ja omassa mielessä myllertää. Mieli on ollut arkana ja hellänä muistoista ja siitä, että osaa kirjoittaa varmasti täsmälleen oikein ja totta.

Koko kirjoittamisen ajan syvissä juurissa muhiminen pelotti, että vanhojen tonkiminen nostaa muutkin, uudemmat asiat pintaan. Täsmälleen niin tapahtui. Nyt tämä kaikki alkaa olla kuitenkin pian läpikäyty. Äitienpäiväahdistus oli toivoakseni tämän prosessinvain raskaasti kirjoitettu loppulause.

Murehtimisen hetkellä eilen kolahti postiluukku, jotain putosi eteisen lattialle. Löysin laskunkokoisen kortin. Se oli Pipliaseuran tervehdys ”Herra on minun kilpeni ja suojani, häneen minä luotan.” Ps. 28:7.

Kirsikkapuut kukkivat ensi vuonna. Jumalan aurinko paistaa nyt varpailleni joka aamu läpi kirkkaaksi pestyn ikkunan. Varpaat alkoivat jo heilahdella ilosta, keväästä ja hyvyydestä.