SOKEAN TANSSI

  VILJO PÖLLÄNEN – SOKEA KIRJAILIJA

( JA SATA MUUTA MUISTOA)

Kaikesta kirjoittamastani on olemassa monia valokuvia ja lehtileikkeitä ja suuri salkullinen sokeankirjoituksella kirjoitettuja kirjeitä, joissa omiakin.

Kävin 1974 lähtien kuutena vuonna Oriveden Kansanvalistusseuran Topelius Akatemian kirjoittajakoulutuksessa, lähinnä kesäkursseilla. Sain todennäköisesti sataprosenttisesti sitä, mitä tulin etsimään: itsetunnon kohenemista ja hyvin pätevän kirjoittajakoulutuksen. Näiden lisäksi sain suuren joukon ystäviä, jotka olivat kiinnostuneita oikeasti minun ystävyydestäni. Itsetuntoni ja omanarvontuntoni olivat olleet täysin pirstaleina vammauttavan avioliiton jälkeen.

Kaari Utrion proosaryhmä kesällä1975. Minä kuvassa seisomassa oikeassa nurkassa lehtimieshaastattelussa.

Muistan, kuinka istuimme ja lepäilimme oppitunneilla – kuka mitenkin, opiston puiston lammen rannassa nurmikoilla. Kuinka sattuikin aina olemaan lämmin kesäpäivä! Koskaan ei satanut! Luennoitsija, yleensä joku suomalaisista senhetkisistä nousevista nuorista kirjailijoista (Anu Kaipainen,  Kaari Utrio ja Kai Linnilä, Liisa Vuoristo, Väinö  ja Leena Kirstinä jne.) oli edessämme ja me hyvin kirjavat oppilaat, n. 15 nuorta-keski-ikäistä maallikkoa ympäri Suomea, siinä ympärillä niin tiiviisti, että kuulimme puhujan.

Alla Kaari Utrio ja Kaj Linnilä, Somerniemen tunnettu nuoripari puutarhapalstallaan 1975. He olivat pitkiä vuosia minun uuden minäni idoleita.

Lehtiartikkelista v 1974.

Meillä oli paljon tehtäviä koko ajan sen lisäksi, että olimme tuoneet ja lähetelleet etukäteen paljon tekstiä. Istuimme ja levittäydyimme lammen rantaan ja luimme vuoron perään omaa tekstiä, jota sitten muut ruotivat. Oli minun vuoroni. Oli kova helle, istuin ja nojasin koivun runkoon. Huomasin lukiessani, että sivusta lähestyy meitä suurikokoinen mies vaalean beesvärisessä polvipituisessa khaki-asussa. Mies oli hyvin hauskan näköinen ja ehkä oman ikäiseni. Minun oli vaikea keskittyä, kun näin miehen pysähtyvän ja kuuntelevan. Tunsin, että hän oli joku kirjailija, mutta kuka, en sillä hetkellä muistanut. Tunsin jollakin tasolla miehen hyväksynnän, joka oli hieno tunne. Mies jatkoi matkaa astellen hiljakseen. Pian sain tietää, että hän oli tunnettu kriitikko Pekka Tarkka. Siitä päivästä alkaen olin hyvin kiinnostunut hänestä kirjailijana ja ihmisenä, mutta emme koskaan kohdanneet.

Mieleeni on jäänyt monia hauskoja hetkiä. Kaari Utrio odotti esikoistaan. Kaari istui vatsa pompollaan tuolissa puun varjossa ja kutoi vauvalle röijyä. Me makoilimme ympärillä ja kuuntelimme.

– Myöhemmin Kaari uskoutui minulle ystävänä, niinkuin muutama muukin. Mikko Kilpi kertoi minulle erostaan Eevasta. Hän muisteli Eevaa joka toisessa lauseessa. Hän eli kipeää eron ja ikävän aikaa. Meissä kirjoittajissa ja kuvataideleiriläisissä oli joukossa paljon erokriisissä olevia. Joinakin hetkinä tuntui eron suru kuin leijumassa joukon yllä harmaana, mutta läpinäkyvänä untuvapeitteenä sitomassa meitä yhteen ja samaan ahdistuksen kehään, josta pääsee ylös ja irti vain uusilla pontevilla luovuuden yrityksillä. Luovuus puhkeaa uutena hyvin usein tuskaisen kerimisen loputtua.

Minulla on tarkka muistikuva ja valokuvakin jossakin, missä loikoilen ryhmän sivussa nurmikolla ja lähellä pitkä tumma mies, jolla on suuret tummat aurinkolasit. Muistan, miten minua vaivasi, että mies ”kehtasi” tuijottaa herkeämättä minuun. Vaihdoin paikkaakin, olin niin vaivautunut. Sitten huomasin miehen toisellakin luennolla, taas mustat lasit päässä. Tervehdin ja sain kai kuulla nimenkin: Viljo. Vasta silloin tajusinkin, että mies olikin täysin sokea. Minä en ollut koskaan elämässäni tuntenut henkilökohtaisesti ketään sokeaa ihmistä.

Tutustuimme ja sain tietää, että Viljo oli helsinkiläinen ja toimi siellä hierojan ammatissa. Hän oli hiljainen ja vaatimaton mies. Me keskustelimme ja vähitellen kurssin kuluessa ystävystyimmekin. Viljo kertoi sota-ajoista, jolloin hän oli ollut poikanen. Hän oli astunut miinaan, saanut niin pahat vammat, että menetti kokonaan näkönsä. Mutta hän oli ehtinyt olla jo koko lapsuuden näkevä.  Tästä kauhistuttavasta tapahtumasta hän ei juuri mitään tämän enempää kertonut. Muistan kyselleenikin jotain pientä, mutta Viljo ei ollut halukas keskustelemaan aiheesta.

Yllä albumin lehdeltä v.1977.

Jokus 1970-luvun lopussa meidän proosan kirjoittajaryhmän piti kokoontua Helsinkiin Anu Kaipaisen johdolla juhlimaan peräti Esplanadin Kappeliin. Meidän pieni ryhmämme oli hajaantunut ja tänne kokoontumiseen tuli meitä vain 4-5. Anu ei tullut, vaikka oli meille kovasti vakuutellut tuloaan. Olimme kaikki jokseenkin pettyneitä, joku meistä soittikin  Anulle kotiin.

Aloimme hiljakseen viihtyä keskenämme, ja muistan, että lopulta tanssimme sydämemme pohjasta valsseja pitkin kappelin nurkkia. Ja tapahtui ihme: sokea Viljo haki minua valssiin. Kauhistuin. Ensinnäkään en voinut ymmärtää, kuinka täyssokea Viljo saattoi uskaltaa tanssia – vielä toisen kanssa, kun tanssilattian tila oli hyvin pieni, ja toiseksi: itse en osannut valssia kuin hyvän viejän kanssa korkeintaan. Mutta tanssi onnistuikin hyvin. Viljo oli varma viejä ja osaaja. Hän oli jollakin ihmeen lailla kartoittanut ja hahmottanut tanssilattian ja käytti mieltämäänsä tanssitilaa upeasti. Näin älykkäät ja rohkeat, myös ehkä luovat sokeat pystyvät tekemään. Tämä oli minulle psykologisestikin uusi ihme.

Kerran sitten menin tapaamaan Viljoa Helsinkiin hänen kotiinsa. Hänellä oli kauniisti sisutettu pieni koti, jossa oli myös vastaanottotilat hieronta-asiakkaille. Meidän kommunikointimme kävi jo hienosti, sillä Viljo oli antanut minulle sokeainaakkoset ja minä olin opetellut jopa niitä käyttämään. Olimme kirjoitelleet jo pari vuotta – minä alkeellisia kuin lapsen kirjeitä, mutta Viljo tietysti kirjailijan otteella. Viljo opetti minulle lisäksi sokeankirjoitusmahdollisuuden pistelemällä neulalla tyynyn päällä paperiin reikiä. Sekin kyllä sujui, mutta paremmin tunsin sormenpäilläni. (Nykyään niissä juuri ei ole tuntoakaan jäljellä.) Minulla on aika kasa kirjeitä tallessa laatikossa, jota en itse nyt saa ulos.

Viljo oli julkaissut jo ensimmäisen sotakirjansa, romaanin Kollaan taistelun hetkistä. Myöhemmin hän julkaisi luullakseni ainakin kaksi teosta: Isänmaan pettäjät ja Laguksen nuolet. Viljo oli hyvin aktiivinen liikkuja valkoisen keppinsä kanssa kaikkialla. Hän liikkui Helsingissäkin tutuilla kaduilla. Viljo oli rohkea, hän ei antanut periksi. Muistan tilanteita, joissa näkevä olisi hermostunut, mutta Viljo ei.

Eikö tämä kaikki sitkeys ja rohkeus hänessä ollutkin hirvittävän vamman ja sen aiheuttaman traumaprosessin erinomaisen hyvää läpikäymistä ja hyväksi muuttamista. Eli: psyykkiset kuolettavan hirvittävät prosessit nuoressa pojassa ja miehessä velloivat asiat niin kertakaikkiaan, että lopuista tehtiinkin siedettävä elämä ellei ajoittain hyväkin.

Kun valmistuin psykologiksi ja muutin Satakuntaan, yhteys kaikkiin kirjallisiin ystäviini katkesi. Se oli HIRVEÄ asia, koko elämää ja tulevaisuutta ajatellen. Sellaisia ystäviä, joita sain kirjoittamisen opiskeluni aikana täällä Turussa ja nimenomaan Oriveden kirjoittajaseminaareissa sekä Kirjallisilla kesäpäivillä kuuden vuoden aikana, en ole saanut koskaan enää. Heitä oli sekä harrastekirjoittajissa että kirjailijoissa. Tulin tuntemaan silloiset ”kaikki”  suomalaiset kirjailijat ulkonäöltä ja hyvin monien kanssa tutustuin sekä sain monia heistä ystäviksi. Kirjeenvaihtoni oli valtaisaa: viikossa 2-5 pitkää kirjettä ympäri Suomea. Mutta siihen aikaan kirjeitä kirjoitettiin, ei tietenkään puhelimella soitettu. Kännykät olivat vielä tietämättömissä. (Olisivat saaneet jäädäkin!)

Kun vielä muistan Viljoa, nousee lämmin aalto, joka syntyy ihailusta ja kunnioituksesta. En kuullut ikinä hänen valittavan, puhumattakaan kiroavan mitään, vaikka esteitä kirjaimellisesti oli edessä joka hetki. Hänellä oli voimat muuntaa ilman silmiäkin pahaa hyväksi tässä maailmassa.

Viljo, kirjailija ja monitoimimies tanssi ilman silmiä hyvin. Mitenkäs me näkevät?