SILMÄNEULA JA PAJUKORI

Jännittävä tositarina, jossa pikkupoika järkyttyi mummon isovarpaasta ja kirjoittaja pajukorin sisällöstä)

Eilen etsin sopivankokoista silmäneulaa ompelulaatikostani. Tarvitsin mustan vaatteeni korjaamiseen mustaa rullalankaa ja siihen pienen silmäneulan. Otin kaksi kokoa, joita piti silmälasien kanssa tarkastella. Kaihileikkausten jälkeen näen jopa ilman näitä laseja, kun oikein tiirailen, ja teenkin sitä usein omaksi ilokseni.

Ohuen rullalangan pujottaminen pienen pienestä neulansilmästä on aina pieni viittaus entiseen (menetettyyn) nuoruuteen. Lisäksi se vaatii takaisin selkähermojen korjausleikkauksen jälkeen palautunutta vakaata kättä. Käsi ei saa vapista. Aina kun tässä toimenpiteessä onnistuu, tulee hyvä mieli. Mutta nyt neula oli ohut ja niin pienisilmäinen, että olikin pakko ottaa rillit päähän. Pistin neulan odottamaan rintapieleen, niinkuin vanha tapa oli ja otin astetta suurisilmäisemmän esille. Sen kanssa langan pujotus kävi. Aloin ommella iloisena pitkästä aikaa.

Mutta koska olen huolellinen tyyppi ja muistikin nyt pelasi, otin ensin pikkuruisen neulan rintapielestäni. Sepäs putosi hyppysistä edessäni olevalle taitetulle Turun Sanomalle. Istuin 1800-luvun puolivälistä perityn kirstun vieressä. Kirstu seisoo nojatuolin viressä ja toimii minulla lehti- ja kirjapöytänä. Mutta se on itseasiassa suurikokoinen pajukori. Kuulin, kuinka neula hyppäsi lehdeltä jonnekin pajukorin päälle… tai johonkin sen ympärille, matolle, nojatuoliin… Saattoi se kevyenä ja pitkänä sujauttaa vaikka kauemmaksikin, kuin pyssynkuula. Mutta ei sentään tökätä mihinkään… Ei.

Pyyhin pintoja, harjasin ja katselin aikani, mutta kun vähäinen päivänvalokin oli jo loppunut, väsyin etsimiseen. Päätin ommella työn rauhassa valmiiksi ja jättää neulan etsimisen ”heinäsuovasta” huomiseksi, reippaaksi aamuksi. Hiukan pelotti astella matolla, kun varsinkin olen sisällä useimmiten paljain jaloin tai sukkasillaan. Tuoliin istuminenkin hiukan pelotti. Näin vain nyt kävi, vaikka aina olen hyvin hyvin tarkka neulojen kanssa.

Pajukori irvisteli vieressäni. Sen yli 160-vuotiset reunat ovat vielä hyvin tiiviit ja kauniit, mutta päällinen on paljosta käytöstä jo melkoisesti harventunut eli täynnä pieniä rakoja. Kuten kaikki tiedämme, pajuesineitä pitää usein kostuttaa. Minä olen kostuttanut aivan liian harvoin, vaikka sen laahaaminen vessan lattialle ja suihkutus ei ole vaikeaa. Oli siis suuri todennäköisyys, että neula oli hypännyt lehdeltä pajukoriin. Eli melkien sama kuin olisi hypännyt suomättäille.

Iltamyöhään sängyssä alkoi asia vaivata. Olin jo kertonut tapauksesta pojalle puhelimessa. Hän muisti mummin kauhutarinan ja muistutti minua siitä.

Sota-aikoina minun lapsuudessani saunoimme puutarhan perällä saunassa, jossa myös kävivät kylän pyykkärit. Sitten kerran joku pyykinpesijä oli löytänyt vaatteesta silmäneulan ja nostanut sen tietysti saunan ikkunalle. Ikkunalla olivat saunaharjat ja ohut neula jäi kiinni yhteen karkeaan harjaan. Äiti hankasi sillä itseään ja tunsi oudon pistoksen ranteessaan. Onneksi isä oli pessyt jo koko lapsikatraan. Kun mitään ei kuitenkaan näkynyt, asia unohtui. Kunnes jonkun päivän kuluttua alkoi tuntua yhä kasvavaa kipua vasemman olkavarren sisäreunalla. Meillä ei ollut pitäjässä omaa lääkäriä. Käytiin Mynämäen kunnanlääkäri Tyrnin luona. Mutta ei pitäjässä ollut myöskään taksiautoja, oli kuitenkin Nivarin pirssi. Se oli pakko pyytää kyytiin, kun kipu vain yltyi. Lääkäri Tyrni kaivoi olkavarresta silmäneulan! Neula oli kulkenut ranteesta kohti sydäntä. Ennenkuulumatonta. Mutta ei lääkärille. Seurasi kyselyt ja tiedustelut, ja pian toki muistettiin pyykkipäivä. Pyykkäri muisti puolestaan nyt laskeneensa neulan saunan ikkunalle.

Se oli äidin todellinen kauhukertomus, josta kuulin usein lapsena. Äidillä oli pitkä arpi käsivarressaan. Mutta poikani olikin kuullut varsin pitkälle viedyn tarinan mielellään satuilevalta mummoltaan. Neula olikin kuulemma tullut ulos varpaasta! Mummi näytteli isovarvastaan, se vasta lapsia kauhistutti.

Muistin tämän kauhutarinan enkä tahtonut uskaltaa nukkua. Välillä jo tuntui, että neula lähestyi sydäntä, koska olin tuntenut aamutakin läpi jonkun pistoksen takapuoleen. Mutta aamupa vaan sarasti. Aloin heti urakkaan silmälasit päässä. Tyhjensin korin hyvin huolellisesti. Sisällä oli kovia pahvisia tilkkulaatikoita ladottuina notkuvan korin kannen alle tarkoituksena antaa tukea. Kun olin huolellisesti imuroinut kaikki laatikot päällisin puolin, aloin availla kansia. Ja mitä rynnikään silmille! Itkun tihrukin alkoi pusertua luomista. Tilkkulaatikoissa oli vuosia maannut tiiviinä rullina vanhoja, sekä ehjiä että leikeltyjä vaatteita aina 65 vuoden takaa. Oli kaunis harmaapohjainen, lila-vihreäkukkainen (aivan nykymuotia) kaunis pusero, jonka tarinan muistan hyvin. Olin tehnyt sen itselleni kankaasta, jonka ensin ostin lahjaksi anopilleni, mutta hän ei siitä pitänytkään, vaan antoi kankaan takaisin minulle. Tein siitä itselleni kauniin puseron, jota pidin niin monta vuotta kuin siihen ikinä mahduin. Näin pieni siis olin joskus ollut, mutta makuni ei ollut muuttunut. Sitten oli suuri kauniin okra silkkikangas hankittu pitkän mustan hameen vuoriksi, mutta jostakin ihmeen syystä jäi kankaaksi. Oli pienempiä kankaita, leikattuja tilkkuja, olkatoppauksia, hihojen lyhennyksiä. Ja sitten: kaksi kaunista, upeaa, taidokasta ja taiteellista, taskunkokoista valkoiselle pellavalle kirjailtua lappusta. Muistin heti ne. Olin joskus vuosien varrella etsinytkin niitä. Ja tässä ne nyt olivat! Rakkaan siskoni loistavan kirjailutyön näyte! Hän ompeli hienoilla mouline-langoilla taiteellisesti korkeatasoisia kukka-asetelmia. Aina mukana pihlajanmarjoja. Ne ovat todellista käsityön suurtaidetta. Miltä vuodelta? Ehkä 1960-luvun alkupuolelta. Hän oli hankkinut minulle jostakin valkoiset pellavaliivit ja kirjaili niihin taskut ja kummallekin olkapäälle tällaiset koristeläpät. Liivit olin kuluttanut loppuun ja taskut olivat kuluneet pois, mutta olkapääläpät olivat tässä.

Nyt keksin vihdoin niille käyttöä. Kun minulla ei ole sellaista pukua, joihin ne voisi kiinnittää, hankin sopivat lasitetut kehykset ja teenkin näistä taulun. Siitä tulee sekä kaunis että arvokas taulu. Kun sisko tulee käymään, yllätän hänet. Mutta en näistä kyllä luovu, vaikka kuinka pyytäisi.

Istuin nojatuolissa hyvällä mielellä. Neula oli unohtunut välillä kokonaan. Mutta vielä näkyi laatikon valkoisella pohjalla jotain. Nostin kevyen silkkimytyn. Availin sitä ja se osoittautui silkkihansikkaiksi. Ohoh! En edes muista omistaneeni valkoisia silkkikäsineitä. Mihinkä sellaisia on tarvittu?

Pitkät, hyvin hyvin kapeat valkoiset käsineet! Yritin vetää käteeni. Ei tullut mitään. Aivan liian kapeat – kuin jonkun lapsen käteen. Mutta muistan kyllä käteni. Ne olivat joskus hyvin pienet. Sormet niin ohuet, että kultasepät joutuivat pienentämään kaikki ostamani hopeasormukset. Sanoivat ensin, että näitä malleja ei tehdä ”lasten kokoon”. Sormuksen pienentäminen tuli maksamaan joskus enemmän kuin koko sormus.

Katselin käsinettä, sivelin sen valkoista silkkipintaa, haistelinkin. Hyvin pieniä viitteitä oli hansikkaiden käytöstä. Aivot raksuttivat ja tekivät ankarasti työtä vanhojen muistojen sotkuisissa kerroksissa. Ja niinkuin ne usein vielä onneksi pääsevät jonkin ajan kuluttua arvoituksen ratkaisuun, valkeni nytkin: minun hääkäsineeni nämä ovat! Minun pitkän luunvalkoisen silkkisen hääpukuni käsineet. Ja kun muiston langanpäästä saa kiinni, se alkaa keriä lisää. Muistan hyvin, miten köröttelimme isän kanssa Turkuun meidän uudella kupla-Vokswagenilla. Menimme ostamaan hääpukukangasta. Se oli mieleenjäävä, lähes pyhältä tuntuva tapahtuma. Ostopaikkaa en muista, mutta tunsin liikutusta, kun isä halusi hohtavan, jäykän luunvalkoisen silkkikankaan, maksoi mitä maksoi. Olin jo saanut suunnitella ja piirtää puvun itse. Pitäjän paras ompelija sen sitten ompeli. Hääpukuun tuli pitkät hihat. Noo, olivat kai sitten kahdet hihat päällekkäin. – Valokuvista näen, miten oma isä onnittellee minua vihittyään meidät ja kädessäni näkyy todella tämä valkoinen hansikas.

Istuin nojatuolissa ja silmäluomia kirveli yhä enemmän. Mieleen nousi suuria, kauniita ja tunteikkaita odotuksia ja tapahtumia. Minulla on niitä pitkä pitkänpitkä elämä – niinkuin kaikilla pitäisi joskus olla. Käteni lepäsi sylissä ja kahden muun valkoisen hansikasparin päällä. Nekin olivat silkkiä. Katselin niitä ja taas alkoi nousta ylös jotain… ensin hämärästi mutta pian selkeä muistikuva. Kävimme isän kanssa Turussa yloppilaspäivän asun ostoksillakin. Täältä Turusta siis nämäkin ostettiin keväällä 1957. Kaikilla meillä tytöillä oli kävelypuvut, valkoinen silkkipusero ja valkoiset hansikkaat. Saimme ohjeen vetää hansikas kädestä siksi aikaa, kun rehtori ja luokanvalvoja onnittelevat. Minua tuli onnittelemaan myös meidän kuvaamataidon opettaja. Hänne hymynsä ja lämpöisen kädenpuristuksen muistan. Vanha mustavalkoinen valokuva on tästäkin tilanteesta todisteena. – Kolmas hansikaspari lienee ollut varalla.

Hyvät muistot kirvottivat kiitosta. Koska olen jo aikoja päiviä sitten antanut luvan itselleni olla äärimmäisen lapsellinen ja naiivi (varsinkin yksinollessani), uskaltauduin pyytämään hyvältä Taivaan Isältä, että hän järjestäisi sen neulan jotenkin jostakin esille. Olen ennenkin rukoillut samantapaisia pieniä juttuja, aina kyllä häpeillen näin naurettavan pienen konkreettisen pyynnön esittämistä, kun kaikkialla maailmassa tarvitaan apua hengenhätään ja valtaviin, kokonaisia kansoja kiduttaviin ongelmiin. Mutta Hän on sanonut, ”ettei yksikään hius putoa meidän päästämme hänen tietämättään”…. Lukija saa olla vapaasti mitä mieltä haluaa, mutta minä uskon, että tätä turvatonta mummua kyllä kuultiin.

Näin pienen kiiltelevän viivan lattian pinnassa tammilaminaatilla. Kosketin sormella: siinä se ohut neulapahanen välkähteli paljaan jalkani vieressä. Olin jo kahteen kertaan pessyt lattian siitä kohdasta, mutta siinä se vain oli. Oli käynyt jossakin ja hypännyt sieltä jostakin takaisin minun löydettäväksi.

Niinpä syntyi tämä jännittävä tositarina ja usko oli saanut yhden kiiltelevän piirun verran taas lisävoimaa.