Kyllikki Tukiainen
KAUNIS SYDÄN
Olin suuren kuntayhtymän terveyskeskuksen psykologina ja kiirettä oli, kun oma talo jo juoksutti. (Meillä oli viisi lääkäriä, tietysti neuvolatoiminta ja perhevalmennus, hammashoitola, laboratorio, röntgen, fysioterapeutti, eriloissairaanhoitaja, vuodeosasto, vanhainkoti, keittiö ja ruokasali ja 4 kahvihuonetta) – kaikki saman katon alla. Psykologi kävi kaikilla osastoilla tarpeen mukaan.
En muista, missä yhteydessä silloin – noin 40 vuotta sitten – tapasin monivammaisen Marjan, perheenäidin ja kahden lapsen huoltajan (nimi muutettu). Marja oli säteilevä ihminen. Aluksi ihmettelin, mistä hän sai ilon aiheita jokaiseen tapaamiseemme. Pianhan se selvisi, kun hän toi esille uskonsa Jumalan varmaan apuun. Jumala on luvannut pitää omistaan huolen, ja Hän pitää lupauksensa.
Meillä riitti keskusteluja useita vuosia. Hän kertoi minulle monista suurista leikkauksista ja ihmeellisistä selviytymisitään. Kaikesta pulppusi kiitoksen aihetta, vaikka tuska ja suru olivat jatkuvasti lähellä. Minä psykologina näin, että ei ollut kyse mistään defenssistä, kehitetystä suojakeinosta elämän tilanteisiin, vaan psyyken omaavasta uskonnollisesta perusasenteesta.
Sitten hänen esikoislapsensa sairastui kuoleman vakavasti. Lapsi taisteli elämästään ja Marjan tuska yltyi. Tapasimme usein ja näin, että äidin usko alkoi horjua. Eikö Jumala pidäkään lupaustaan?
Poika kuoli. Minä olin vuoden poissa virkavapaalla, enkä tiedä, miten Marja jaksoi. Kun tulin töihin, tapasimme pian. Marja poti syyllisyyttä epäuskostaan. Se painoi häntä, mutta senkin yli hän pääsi.
Kului muutama vuosi ja Marjan sairaudet alkoivat paheta nopeasti. Entinen iloinen Marja oli kokonaan poissa. Jäljellä oli hartaasti uskova, mutta sarkastinen ihminen, joka harvoin näki enää iloista ja kaunista puolta elämässä. Elämästä tulikin kauhea taakka. ja kuolema oli vain odotuksen kohde. Yhdessä keskustelimme tästä muutoksesta, jonka hän itse tunsi ja tunnisti.
Liian kova elämä oli murtanut hänet, mutta ei vienyt uskoa.
Kerran sitten minua tultiin hakemaan kiireesti vuodeosastolle, jonne Marja oli tuotu huonossa kunnossa. Marja halusi jutella kanssani. Kun astuin huoneeseen, näin jo ovelta vuoteessa pienen möykyn – niin oli sairaus ja kipu runnonut vammaista Marjaa. Mutta ilo oli palanut koko olemukseen ja kasvoille. Ilo ja rauha säteilivät hänestä taas.
Marja pystyi keskustelamaan hyvin hiljaa kuiskaamalla, mutta se riitti. Hän tiesi lähtönsä tulleen ja halusi valmistautua siihen. Marja oli saanut jo ehtoollisen ja Marjalla oli iloinen rauhan ja varmuuden tunne.
Istuin selin ikkunaan kumartuneena kuuntelemaan Marjan vuodetta kohden. Hetken kuluttua Marjan silmät suurenivat, hän katsoi minua suu auki hyvin hämmästyneenä. Pelästyin, mitä Marja minussa näki. Oliko minussa jotain pelottavaa?
Marja näki jonkun ihmeen. Suuret surulliset silmät olivat ihmetystä täynnä. Ja ihailua! Ja sitten vuoti kyyneltulva pitkin ohimoita tyynylle. Marja nukkui näin hiljaa pois.
Minä käännyin taakseni ikkunaan ja näin sen ihmeen. Valtava, hohtavan valkoinen yönkuningatar oli puhjennut kukkaan ikkunalaudalla täsmälleen olkapääni takana, samalla hetkellä, kun kaunissydäminen Maria lähti Jumalan luokse. Sairaanhoitaja tuli huoneeseen, rukoilimme yhdessä Herran siunauksen ja hoitaja sulki kauniisti Marjan suuret ihmetystä ja kiitosta täynnä olevat silmät.
Ikkunalaudalla valtava valkoinen kukka ojensi suuria terälehtiään yhä Mariaa kohti. Se kukki vain sen päivän. Kun valkoinen pieni arkku vietiin hyvästijättö-huoneesta, löydettiin Marjan huoneesta yönkuningatar kuolleena ikkunalta.
Minä olin ollut silloin tätä ennen vain kerran läsnä ihmisen kuollessa, se oli oman isäni kuolinvuoteella. Kyllähän tämäkin seikka lisäsi tämän muiston erityisyyttä, mutta eniten ehkä kuitenkin kukan poikkeuksellinen kukinta kuolinhetkellä.
Olen hyvin usein pohtinut luontoon liittyvien elementtien ja ihmisen suhdetta. Blogeissanikin vaikka kuinka monessa. Se on minulle itselleni jotenkin tyypillisen läheinen ja tärkeä, jopa intiimi seikka.
Jos ihminen menee/joutuu luontoon usein tai pitkiksi ajoiksi hyvin nuoren lapsena, niin hänelle muodostuu läheinen suhde siihen. Niin kävi minulle. En muista olenko ollut tekemisisä luonnon kanssa ennen neljän vuoden ikää, mutta senjälkeen sitten jatkuvasti ja pitkiäkin aikoja, erilaisissa tilanteissa, surullisena, hylättynä, hakattuna ja aina yksinäisenä. Ja luonto on aina ollut lohduke, korvaus, antanut vaihtoedon tai jopa palkinnon, rauhallisuuden ja ilon.
Ihmisen iloksi ja tarpeiden tyydytykseen luonto luotiin Raamatun mukaan. En ala puhua evoluutioteorian näkökulmista suhteessa Raamatun luomiskertomukseen, vaan totean, että ihmisen ja luonnon suhde on alkukantainen ehdottomasti. Luonto liittyy ihmisen elämiseen yhtä paljon kuin ihmisen tekoihin. Koska ihminen on osa luontoa. Ne ovat yhtä. Mutta ihminen itse ratkaisee sen, ottaako hän itselleen luonnon, sisäistääkö hän luonnonvoiman itsessään voimavarana.
Itse olen joitakin kertoja kuullut, en itse nähnyt, että ihmisen lähtiessä tästä elämästä, kuolee joku luonnon osakin. Se on saattanut olla lintu, joka on lentänyt kuolemanhetkellä ikkunaa vasten ja pudonnut maahan tai ihmiselle läheinen kasvi tai kukka, joka on kuollut samalla hetkellä. Minä en koe sitä merkillisenä sattumana, vaan osoituksena siitä, miten koko luomakunta, me olemme samaa alkuperää ja sidoksissa toisiimme.
Kaunissieluinen Marja sai lähteä tästä elämästä rajan yli suuri ja odottamaton luonnonnäky silmissään. Se oli kuin läksiäislahja.
Artikkelikuvana oma malaus ”Ruissalon tammet” . v 1980.
