KUVIA MUISTOJA TUNTEITA

KUVAT KERTOVAT

(Paljon elämäkerrallista tietoa)

1. KUVA

Sain tämän käsittämättömän upean ja salaperäisen valokuvakortin pikkusiskoltani Ruotsista 2012. Siskoni aikuisella tytöllä oli ollut suuri vaarallinen leikkaus ja perheessä paljon jännitystä. Siksikö sisko valitsi minulle tämännäköisen kortin? Toivon, että siskokulta sai tarpeeksi tukea ja turvaa, samoin tietysti hänen tyttönsä, joka jo onneksi on toipunut kauan sitten.

Mitä kuva kertoo? Se vetoaa meihin lujaa. Se saa otteen. Se puhuu puun puolesta. Oman lajinsa puolesta. Vetoaa kauneudellaan ja raadollisuudellaan.

Kaliforniassa kasvaa käsittämättömän suuria punapuita, joihin voidaan sisälle rakentaa jopa huoneistoja. Onkohan tässä oikealla niitä? Samapa se, kortin kuva vie minut suureen ja outoon metsään. Se vie johonkin ihmistä suurempaan. Minussa nousee ihastusta, hämmennystä ja pelonsekaista tunnetta. Tunnen itseni melko mitättömäksi luonnon ympäröimänä. Se, mikä kasvaa luonnossa ja meidän ympärillämme, ei kysy meiltä lupaa. Suuri Jumalan luonto on niin mielettömän kaunis, uskomaton monimutkaisuudessaan ja kuitenkin loogisuudessaan, että mahtipontinen, pieni ihminen häviää kokonaan näkymättömiin, naurettavine uhoineen. Niinkö?

Ei. Ei niin, vaan näin: ihminen kuuluu luontoon, on osa sitä, mutta on silti sen yläpuolella. Ihminen on kognitiivinen olento, joka pystyy ajatelemaan ja tuntemaan, tuottamaan ja ratkomaan monimutkaisia asioita ja sovittelemaan niitä tavalla, joka ylläpitää luonnon kasvua ja kehitystä ja suojelee sitä kaikin keinoin. Toisin sanoen, ei ihminen ole tuhoaja ja hyväksi käyttäjä, vaan viisas suojelija, joka saa suojeltaviltaan tuhatkertaisen kiitoksen.

Emme muista riittävän usein, kuinka monia asioita, hyödykkeitä ja elämisen perustarpeita, mutta myös viihdykkeitä ja jopa elämisen ehtoja ja sisältöjä saamme luonnosta. Ei ihmistä voi olla olemassakaan ilman luontoa.

2. KUVA

Sain tämän vaikuttavan maalauksen kuvan veljeltäni ja hänen vaimoltaan hiljakkoin. Luullakseni teosta ei ole nähty koskaan Suomessa, vaikka se tuntuukin minusta tutulta. Minun mielestäni teos näyttää suhteellisen kookkaalta; harmi, että kuvan mukana ei kerrota maalauksen mittasuhteita. Pienikokoinen maalaus on kuitenkin harvinaisuus suuressa kirkossa. Olen käynyt pikaisesti itsekin Edinburhissa ja nähnyt St. Mary´s Katedraalin ulkoapäin. Se on suuri, kuvan mukaan kolmilaivainen basilikatyylinen kirkko.

Maalaus on hyvin tummasävyinen kuva kirkon sisätilasta, jossa Kristus hahmo on täysin kuvaa hallitseva, vaikka on aivan vasemmassa laidassa. Kristus loistaa kauniisti ja pehmeästi valoa ympärilleen. Hän on itsekin kuin valoa. Hän seisoo pää painuneena ihmishahmoa kohti, käsi sekä suojelevasti että kysyvästi hämärässä maahan heittäytynyttä ja polvillaan olevaa hahmoa kohti. Hahmo näyttää naiselta. Kädet nousevat pään yläpuolelle kuin rukoukseen, mutta tiukasti yhteen puristettuina, kuin nyrkissä. Hahmon asento kuvaa suurta epätoivoa tai surua.

Maalauksen upea keskeinen osa on kirkon voimakkaassa valossa oleva etuosa, ehkä vain alttariosa. Koska kirkko on niin suuri ja muuten lähes pimeä – lukuunottamatta muutamia valaistuja sivulaivojen kappeleita, jää kaikki kirkon etuosan valoa vasten näkyvä epämääräiseksi. Siellä näyttäisi olevan joukko ihmisiä jossain kirkon tilaisuudessa. Ehkä ihmiset ovat polvistuneina alttarikaiteella.

Epätoivo voisi olla tämän työn toinen nimi, mutta silloin nimi olisikin vain tapahtuman alkuastelma. Kristus tuli mukaan. Hän on LÄSNÄOLO, joka antaa teokselle sen nimen. Siis paino on Kristuksessa, ei ihmisessä.

Nainen tuli kirkkoon rukoilemaan. Hän ei rohjennut mennä muiden mukaan. Hänen epätoivonsa oli liian suuri. Se painoi hänet maahan polvilleen jo heti sivuovesta sisään tultua. Nainen rukoili suuressa epätoivossaan, mutta hänen ei tarvinnut olla yksin. Kristus itse tuli lempeänä ja lohduttavana hyvin lähelle. Kristuksen lempeä läsnäolo jo itsessään tuntui. Nainen sai voimaa, jonka varassa hän jaksoi ja jatkoi taas elämäänsä.

3. KUVA

Tämä vaatimaton talvikuvaus on hienosti toteutettu vanhoille raumalaisille tutusta paikasta, jossa Kuninkaankatu ja Kauppakatu yhtyvät Hauenguanon aukiolla, juuri ennen kuin tullaan nurkan takaa Porin tulliin. Keskellä näkyy vanha suurikokoinen vesiposti, yhteiskaivo, josta nostettiin vettä ehkä kuvan tekoaikoinakin. Nykyään tämä vanha aukio ja puinen yhteiskaivo ovat Unescon Maailmanperintökohteita.

Vihtori Ylinen oli raumalainen tunnettu taiteilija, joka ikuisti suuret määrät Rauman kaupunkiaiheita, myös ihmisiä ja katukuvia. Tämän työn tehdesssän hän oli 45-vuotias, varmaotteinen ja jo osaava realisti. Työtä katselee mielellään. Se on rauhallinen, ehkä yökuva, ainakin kuutamo on voimakas. Sen varjot lankeavat kauniisti toriaukiolle ja viereisille talojen seinille. Vastakkaisen talon ikkunoista näkyy valoa. Samoin vasemman puolen kaksikerroksisesta kivitalosta Pinnalasta.

Kivitalo Pinnala oli aikoinaan varakkaimpien kauppiaiden elinympäristöä. Talo oli rakennettu 1795 ja sen pihapiiri monine rakennuksineen 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alkupuolella. Karjasuojarakennus oli ehkä Rauman vanhin karjasuoja. Pihapiiri, puutarha- ja kasvimaa-alueet ja ympäröivät pellot olivat laajat. Pinnalasta tuli Rauman taidemuseo v 1970. Taidemuseo on toiminut erittäin aktiiviseti ja ollut mukana monenlaisessa kansainvälisessäkin taidetoiminnassa. Myös kuvassa näkyvä aukion taustan talo otettiin taiteilijoiden käytöön näyttelytiloineen ja työpajoineen. Minunkin veljeni vaimo ja heidän tyttärensä ovat työskennelleet tässä talossa ainakin savitöissä.

Minun lapsuuteni perhe asui Raumalla 1948-1955 tämän kuvan lähistöllä. Em. Porin tulliksi kutsuttu alue alkoi tämän aukion jatkona, kulki yli Rauman kanaalin pienen sillan ja tuli Rauman suurelle sairaala-alueelle. Sairaalaa vastapäätä aukeni laaja entisen Valkojärven alue, joka jo 1950-luvulla oli soistunut ja kasvanut umpeenkin. Vasemmalla puolen kadun päässä sijaitsi Porin Oluttehdas ja aivan siinä kiinni, sen vieressä meidän kotimme Kaunisjärven pappila, minun kotini. Pappilakäytössä oli vanha ja suuri puinen entinen lääkärin asuintalo, johon kuului suuri puutarha. Piha-alue oli tehty vanhaan umpipihamalliin, johon kuului asuinrakennuksia kahdella taholla ja kolmannella piharakennus, huoltotilat ja eläinsuojia. Pihassa asuivat meidän aikanamme muistaakseni kaupungin kätilö ja pari diakonissaa sekä erillinen lapsiperhe.

Minun koulumatkani kulki läpi kuvan aukion eli Hauenguanon kautta, ellen mennyt Pohjankadun reittiä kirkon ja isonpappilan ohi. Luultavasti oli vain mukavampaa kulkea kivettyä katua aina koululle asti kuin lähteä mutkittelemaan hiekkaisille sivukaduille. Näin muistiin painui lähtemätön kuva juuri näin kuin Ylinen sen kuvaa.

Pinnalan talo oli minusta jotenkin kunnoitettava ja kaikki, jotka siellä asuivat jotenkin arvokkaampia. Niinpä meidän koulussa aluksi Viipurin Tytölyseota, sittemmin Rauman Tyttölyseota kävi tyttö ylemmillä luokilla, joka asui koulukorteeria Pinnalassa. Tällä tytöllä oli oikea pitkä turkki takkina. (En ollut ikinä nähnytkään samanlaista.) Tyttö, nuori ”nainen” kulki aina rauhallisesti, ei koskaan ottanut juoksuaskelia, oli kauniisti hymyilevä ja minun pienen koulutytön silmissä aivan ihmeellinen kuin joku filmitähti. Heti näin, että hän oli rikas tyttö, kuulemma jonkun suuren kartanon neiti. Myöhemmin elämässä tiemme kohtasivat, kun minä olin pitäjän nuori papin rouva ja hän tutun talon tytär ja kunnan terveydenhoitaja.

Näistä Rauman vuosista olen kirjoittanut lajan tosipohjaisen romaanin Amerikan pitsiä ja parsitut liperit, 2009. Nämä seudut ovat minulle aina läheisiä ja rakkaita.

4. KUVA

Vanhan kahvilan kahvikupillinen sai mummot näin yhdessä tanssin hurmioon. Rauman vanhassa kaupungissako? Voiko tämä muuta olla? Tosin yhtä ihania mummoja kahvikupin hurmioissa löytyi muinoisina aikoina monesta muustakin vanhasta kaupungista Ruotsin maalta asti.

Sain tämän ensimmäisen Löökin mummokortin juuri Rauman Ola-veljen vaimolta, Oililta. Hän kutsui minut v 2010 juhannuksen viettoon. Meninkin, ja vietimme yhdessä kerrassaan ihanan juhannuksen maaseudun aidossa vanhassa mökissä – oikeassa erämaassa minun mielestäni. ( Se ei muistutttanut missään mielessä tätä korttia.) Mökin sisustus oli vanhaa ja kaikinpuolin aitoa mökkikulttuuria. Puuhella, vedenkanto pihan kaivosta ja pihan vanha sauna! Ja pihapiiri kuin lapsuudessa. Kaikki oli sopusointua ja rauhaa, kauneutta.

Minä olin kaivannut luontoa ja metsää jo kauan. Oli suuri kirjoitusruljanssi takanapäin ja masentava uupumus päällä. Oililla oli monia ihania ja hauskoja keinoja meidän murheiden karkotukseen. Ehkä merkittävin oli meidän päiväkävely jonkun matkan päähän uskomattoman ihmeelliseen kuusikkoon. Seisoin valtavan korkeiden kuusten alla ja kuuntelin hiljaisuutta. Puut seisoivat täysin hiljaa, vain latvat suhisivat ja kuiskivat lähes näkymättömässä liikkeessä. Nautin valohämystä, joka tuikahteli vaivoin tiheän oksiston alle. Kaikki tämä kokemus oli minulle yksi suurimmista luontoelämyksistä. Samaa en ole koskaan jälkeenpäin enää kokenut.

Mutta palataan takaisin tähän korttiin ja sen mummoilakointiin. Löökin mummokortteja on hyvin paljon erilaisia, parempiakin kuin tämä on. Kaikissa kaksi mummoa on kahdestaan ja touhuaa, riemastuu, retkeilee, hassuttelee ja viettää aikaa jos jotenkin hullulla tavalla. Heitä ei kukaan voi ottaa vakavasti, ja voiko olla ihastumatta, en tiedä. Meidän nykymaailmanmeno on niin tosikkomaista toisaalta – toisaalta media täyttyy toinen toistaan räävittömimmillä ja tyhmemmillä iloitteluilla ja hauskutuksilla. Minä en taida katsella niitä enää yhtäkään. Kun olen yrittänyt katsoa, en ole edes huvittunut.

Ihastuin valtavasti näistä mummukoista, joissa näin paljon omia piirteitäni – sekä ulkoisia että käytöksessä. (Ah, minulla on ihan samanlainen käsilaukkukin!) Olen ostellut monia näitä kortteja, mutta lähetellyt vain harvoille ja valituille, koska on tietysti oltava varma, että vastaanottaja ei loukkaannu. Rakkaalla Tuupu-siskolla on huumoria. Nyt en ole viime aikoina enää päässyt sellaisiin kauppoihin, joissa olisin enää nähnyt näitä kortteja myynnissä.

5. KUVA

Ostin Retriitin kesänäyttelystä 1989 tämän pienikokoisen kuvan akvarellista, jonka on maalannut minun suurin taiteilijaihanteeni, venäläinen Ilja Repin.

Kuva tästä loistavasta taideteoksesta on riippunut siitä asti seinälläni, tietysti myös päivänvalossa, mikä on haalistanut kuvan värejä silmin nähden. Siitä huolimatta voi nähdä loistavan tekniikan, pensselin vetoja, jopa kevyitä lyijykynän jälkiä. Iho on eniten haalistunut, väri paikoin pahasti haihtunut. Kuitenkaan iho ei ollut alunpitäenkään mikään punakka, vaan kauttaaltaan aika kalpea.

Tässä yhteydessä on hyvä sanoa oma mielipiteeni vesivärien käytöstä. Jostakin juontaa juurensa varsin väärä käsitys, että vesivärityö ei ole oikeaa taidetta. Ihminen, joka ei itse niitä käytä, ei tiedä tekniikoista. Luultavasti kaikki suomalaiset ovat kansakoulussa oppineet värittämään kuvia, eli ensin pirrtämän jotain, jonka sitten on värittänyt vesiväreillä. Tätä ei kutsuta akvarelliksi. Se on väritetty kuva, joka tietysti voi myös olla hieno työ. Satukirjojen kuvat ovat usein näin tehtyjä. Nykyään nähdään minun mielestäni niin paljon erilaisia sekatekniikoita, että tuntuu melkein omituiselta puhuakaan pelkästä vesivärien käytöstä. Harvemmin enää näkeekään puhdasta laveerausta. Siinä oli ennen käytössä – ainakin enimmäkseen – sepiaväri. Laveeraus on luonnosmainen piirros, jota täydennetään paikoin yhdessä värillä. Se ei tarkoita luonnollisesti sitä, että kuva olisi kauttaaltaan peitetty yhdellä värillä. Laveeraamalla saadaan piirroskuvaan eloa ja syvyyttä. – Akvarelli on täysin oma maalaustekniikka, joka pitää opetella. Joskus sanotaan, että se on maalaustapana vaikeinta tehdä. On myös huomattava, että vesivärien käytössä on päälinjaisesti kahta lajia: kuiva tekniikka ja märkä. Kuivatekniikassa maalataan kuivalle paperille ja lähdetään vaaleista pinnoista tummentaen kuivahtanutta pintaa tarpeen mukaan. Märkä tekniikka pyrkii kerralla saamaan tarvittavan väripinnan märälle paperille, ei siis maalaa päälle. Näissä tekniikoissa on tietysti itse työstämisessä muutakin eroa . Märkätekniikka voidaan toteuttaa joskus aivan ilman kynääkin, mutta kuivatekniikassa kynän työ on tärkeä tai jopa keskeinenkin. Minä käytän mielelläni märästä tekniikasta sanaa akvarelli ja kuivasta vesivärityö, vaikka samaahan sanat itse asiassa tarkoittavat.

Miten kukaan taiteilija on voinut kuvata näin aavistuksen herkästi juuri ihoa ja hiuksia kuin Repin tässä pienessä työssä? Ensin hänen on täynyt: NÄHDÄ. Sitä ennen: KATSOA. Vasta kolmanneksi alkaa LUODA. Katsominen ei ole yhtä kuin arvostelua, kauneuden haravointia (puhumattakaan seksikkyyden etsimistä), vaan yliherkkää kasvonpiirteiden ja koko olemuksen sisäistämistä. Vasta kun on katsonut ja sisäistänyt ihmisen, voi sanoa, että on nähnyt hänet. Joskus tähän menee pitkiä aikoja, joskus muotokuvan tekijä voi sisäistää mallinsa ja nähdä hyvinkin pian.

Tiedän mitä puhun, koska olen itse maalannut ehkä eniten ihmisiä ja muotokuvia ja taistellut näiden asioiden parissa yli 70 vuotta. Ensimmäisen, kädestä-pitäen-tarkan yksityisopetuksen sain Raumalla 15-vuotiaana vesiväreihin lisättyjen peitevärien käytössä eli guassin teossa. Sitä ennen olin ollut raumalaisen tunnetun taiteilijan Kosti koskisen oppilaana Kansalaisopistossa ja saanut piirtämisen ja hiilityön tekniikan opetusta.

Kaikilla matkoillani olen käynyt taidemuseoissa. Niitä on kertynyt elämän varrella. Olen käynyt hyvin monissa maailman suurissa taidemuseoissa, joista muistuvat mieleen Kööpenhaminan Lousiana ja Tukholman taidemuseot, Leningradin Eremitaasi, Saksasta mm. Kölnin, sitten Rooman, Firenzen ja Pisan gallerioita. Kairon Egyptiläisen taiteen museo oli minullen suunnaton kokemus. New Yorkin Guggenheim oli valtaisan laaja, raskas ja Finchin galleria oli pieni, mutta vaikuttava. Kaikissa on ollut taidetta, joista joku on jäänyt mieltä kiehtomaan pitkiksi ajoiksi. Kun on kiertänyt maailmalla, on ensimmäisiä kohteita aina olleet hautausmaat ja taidegalleriat. (Hah, kuinkahan sitäkin tulkitsee!) – Olen nähnyt maailmalla paljon Repiniä. Mutta vasta nuorena aikuisena tulin tuntemaan hänet. Koulutyttönä ei ollut mahdollisuutta nähdä suurta taidetta. Taidealan kirjallisuutta, lehtiä tms. ei ollut vielä maaseudulla saatavissa. Nykyään omistan kaksi Repinin elämäkertaa. – Kun olen tietysti vuosia kertoillut Turussa asuville pojanpojilleni Repinin taiteesta, halusivat he mennä poikaporukalla katsomaan Ateneumin Repinin suurensuurta näyttelyä v 2021. Se oli heille elämys. Olemme pohtineet näyttelyn herättämiä ajatuksia ja tuntemuksia Arvin, taiteista hyvin kiinnostuneen opiskelija-lapsenlapseni kanssa. On hieno asia, että taiteen tuntemusta voi sekä herätellä että opettaa.

Kuljin kerran Kreetalla Rethymnonin kaupungissa yömyöhään hotellia kohti pienellä sivukujalla, jossa nuori nainen oli sulkemassa taidegalleriaa. Huomasin ovessa Ilja Repinin maalauksen ja mainoksen Repinosta (Repinin asumapaikasta ja taidekoulusta lähellä nykyistä Suomen rajaa). Ehdimme aloittaa pienen keskustelun. Nuori nainen, taidemaalari ja galleristi kertoi matkustavansa aina Suomen kautta Répinoon, jossa hän opiskeli a la Repin. Minä kerroin olevani myös suuri suomalainen Repinin ihailija.

Suomen Repin-näyttelyt olen nähnyt, samoin Ateneumin kokoelmat. Mutta vuoden 2021 Ateneumin näyttelyyn en päässyt. 1998 oli Helsingissä Valkoisen salin , Aleksi 16, suuri Repin näyttely, lähes 100 työtä. Se jäi mieleen pitkäksi ajaksi. Siellä oli joitakin uskonnollisia aiheita, pieniä koskettavia öljytöitä Kristuksen kuolemasta, ylösnousemuksesta ja evankelistoista. Uskonnolliset aiheet olivat enimmäkseen Repinin varhaisimpia töitä jo 1850-luvulta lähtien, jonka jälkeen alkoi olla enemmän talonpoikaiskulttuuriin kuuluvia ja suurikokoisiakin maalauksia. Kaikki muistavat häneltä Volgan lautturit, valtavan työn, joka tekee syvän vaikutuksen. Näen silmissäni lauttaa vetävän miesjoukon kasvoja: selkeästi näkyy raatajan väsymys, suuri uupumus, nuoremman pojan uhmakas voima ja monen alistuminen työhön.

Minulla oli Repinin omaa kuvausta tämän teoksen synnystä teoksessa, jonka olen antanut jollekin (harmikseni). Repin kertoi tarkkaan, kuinka paljon hän käytti aikaa tutustuakseen täysin aiheeseensa. Hän asuikin joitakin aikoja lautturien läheisyydessä alkeellisissa oloissa. Hän perehtyi miesten elämään ja työhön. Ja hänet tunteva tietää, että hän kärsi raskasta työtä tekevän kanssa.

Sen rinnalla lienee syntynyt Myrsky Volgalla, Volgan lauttureista alla oleva vaikuttava maalaus. Maalauksessa mihet ovat lautalla soutamassa ja vesi nousee voimakkaassa myrskyssä korkealle. Miesten ponnistamisessa kaikesta huolimatta näkyy minun mielestäni jotain tottumusta ja ehkä alistumistakin. Työ on ollut esillä Retretissä(1999 ?) Olen saanut kortin enkä pysty slevittämään työn suuruutta enkä varmuudella tekotapaakaan. Mutta näyttäisi Repinin tyyliä ajatellen tämän olevan vesivärityö, jossa on apuna guassia. Tunnelma on hyvin voimakas ja työote karu, niinkuin sopii aiheeseen.Ilja Repin Myrsky Volgalla , 1870 ?. vesiväri-guassi (?)

Repinin Ristinsaatto on erittäin tunnettu, hyvin suurikokoinen ja käsittämättömän upea työ. Ihminen, ihmisen olemus ja ihmisen kasvot näyttivät nousevan Repinin pääaiheiksi yhä enemmän. Minä saatan puhua/tietää/ymmärtääkin asioita väärin, koska en ole taidehistorian tutkija enkä aina edes tuntija. Näyttäisi siltä, että Repin alkoi keskittyä ikää myöten yhä enemmän muotokuviin. Hän teki niitä valtavasti tilaustöinä, joka ei aina ole helppoa työtä, eikä aina niin miellyttävääkään.

Repin paneutui juuri niin kuin kerroin kuvattavaansa. Hän valmisteli, hautoi, tutkisteli ja syventyi kaikin tavoin aiheeseensa ennen maalauksen aloittamista. Hän teki matkoja paikan päälle, jutteli ihmisten kanssa, tutustui jopa heidän ajatusmaailmaansa ja elintapoihinsa perin pohjin suunnitteluvaiheessa, ennenkuin alkoi maalaustyönsä.

Repinin henkilökuvat: pienet piirrokset, laveeraukset, vesivärityöt, hiilipiirrokset ja tietysti öljytyöt ja varsinaiset muotokuvat ovat ne, jotka minua kiehtovat kuitenkin eniten. Edessäni on pienikokoinen, todennäköisesti tussilaveeraus Omakuva v. 1912. Se on liikuttavan viehkeä kasvokuva vanhentuvasta ja aina hyvin pukeutuvasta taiteilijasta. Näin loistavasti, pienillä kynänvedoilla ja leveällä siveltimellä yksi maailman kuuluisimmista taiteilijoista luo nopean kuvauksen itsestään. Kuva ei imartele, se päinvastoin hymähtää itselleen pieni pilke silmissään.

Ihana Ilja Repin, kiitos, että meillä on sinun taiteesi! Niin kauan kuin saamme sitä nähdä, se opettaa meitä tuntemaan yhä enemmän empatiaa lähimmäistä kohtaan ja avaa silmiämme näkemään meitä ympäröivää pysyvää kauneutta.

6. KUVA

Olin v 1993 Kreetalla kuukauden verran kesälomallani. Asuin tutussa hotellissa Rethymnonin kaupungissa. Matkani oli kirjaimellisesti surutyön matka. En ollut koskaan elämässäni ennen saanut mahdollisuutta sellaisen tekemiseen, siis surujen työstämiseen yksin ja rauhassa. Mutta nyt olin kuntayhtymän terveyskeskuspsykologin vakituisessa virassa, joka antoi mahdollisuuden tehdä näin.

Minulla on suuri halu tuoda esille tämän kuvan vanha työ, nyt tasan 30 vuotta vanha. Voin hyvin kertoa työn alkuidean saannista vaikka kuinka pitkät tarinat, myös työn tekemisestä, sen vastaanotosta ja esillä oloista. Mutta en pysty ehkä vieläkään – tai en halua kertoa, minkä takia suruni oli niin suuri. Mietin, miten voin kirjoittaa tästä maalauksestani. Jotain on katselijalle ja lukijalle kuitenkin kerrottava. Olen huomannut, että maalaus ei aukene kaikille, ellei sitä hiukan avaa.

No, olin siis surutyön matkalla jälleen Kreetalla viehättävässä ja jo tutuksi tulleessa Rethymnonin pikkukaupungissa. Olin ollut siellä viisi vuotta aikaisemmin läheisen ihmisen kanssa. Olin silloin matkalla, jota yleensä pidetään onnellisuuden huippumatkana, mutta joka olikin vain kulisseja, julmuutta ja hyljeksintää. Vaikka jo silloin monet hätäkellot soivat päässä ja tajunnassa, minä en kyennyt kuuntelemaan niitä.

Vihdoin eronneena suhteesta olin tullut tänne tarinan alun muistorikkaaseen paikkaan etsimään jotain sellaista apua, mistä en itsekään tiennyt yhtään mitään. Jäljellä olivat siis vain muistot siltä ajalta, kun vielä uskoi, ainakin toivoi. Niiden muistojen jälkiä halusin kulkea konkreettisesti muutaman viikon ajan. Arvelin ja luulottelin, vetosin psykologiseen ja todelliseenkin tietämyykseeni, oppiin surutyöstä ja sen etenemisestä, että tekisin itselleni näin hyvää käymällä uudelleen läpi näitä muistoja.

Kuitenkin kaikesta koetusta huolimatta halusin kokea kasvoillani saman tuulen suurelta mereltä, tuulen, joka kerran puhalsi hyväilyjä odottavalle. Halusin kosketella samoja kiviä, samoja rappujen kaiteita, astua alas tuttuja askelmia, saada silmiini kuvia tutuista näyistä. Halusin ihailla valkoisen kappelin puhtautta jyrkällä kukkakedolla ja astua tutun oliivilehdon varjoon. Kuljin rannalla, nousin ylös ja käsi ojentui sivelemään tutun patsaan pintaa, sen, jonka juurelle oli jäänyt itämään suuria muistoja. Istuin suuren veistoksen syliin, itkin ääneen ja painoin pääni sementin kylmään pintaan. Tuska huusi sillä hetkellä.

Patsaan takaa ilmestyi nainen, joka piirteli lehtiöönsä. Hän katsoi minuun, näki ja kuuli itkuni, nousi kysymyään varovasti ja lempeällä äänellä, mikä minulla oli. Hän sattui olemaan kaksinkertainen kollgea eli psykologi ja taiteilija Englannista ja vain käymässä täällä. Osaisiko hän auttaa? Minä sanoin, että olin täällä tasan viisi vuotta sitten rakkaan ihmisen kanssa, ja nyt olen lopullisesti yksin. Tuska alkoi purkautua. Kerroin itsestäni ja tarinaani. Nainen kuunteli ja sanoi jotain, joka auttoi. Kun hän lähti jatkamaan matkaansa piirrettyään kuvan lehtiöönsä valmiiksi, minäkin nousin.

Minusta tuli kevyt. Melkein olematon. Minä olin kuin pesty, täysin puhdas. Olin saanut jonkinlaisen näkymättömän kuoren tai kelmun ympärilleni. Vähin erin joka päivä kuoresta tuli kestävämpi. Se peitti minut siitä hetkestä lähtien niin, että saatoin helpommin elää toisten joukossa, koska minua ei voitu enää haavoittaa, tuskin enää edes koskea. Olin itse asiassa osaksi poissa. Puhuin viisaita ihmisten kanssa, tein työni niin hyvin kuin osasin ja jaksoin, tietysti: minä ikuinen tunnollisuus. Juoksin, otin osaa, hoidin, opetin, autoin minkä ehdin ja jotenkuten jaksoin. Kukaan ei huomannut, että varsinaista minua ei enää ollutkaan. Olin kuin tyhjä kuori. Olin mennyt jonnekin pois. Jäjellä oli vielä jotenkin toimiva kone, jonka sisus oli kulutettu loppuun.Tein töitä äärimmilleen, yötkin, viikoista toiseen. Minulla oli vain työ ja potilaat. Siihen asti, kunnes alkoi burnout, suuri uupumus. Suuri ja totaalinen väsymys. Minusta tuntui myös yhä enemmän, että en ollut minkään arvoinen. Enkä kenellekään. Koin vain loukkausta ja unohtamista.

Huusin suuni täydeltä kilpaa tähtien kanssa näille öisille vuorille niiden sammuneille huipuille. Ja nyt vasta: yön hiljaisuudessa yön hiljaisuudessa vuoret vastaavat mustansinisessä samettivaipassaan linnunradan vyö kattona, mykällä valolla vastaavat, öinen kujerrus kainalossaan.

Minussa oli varhaislapsuudesta asti taipumusta ”päästä irti”, irrota fyysisestä, kehollisesta olemuksesta. Muistan, että sitä on tapahtunut suurten sairauksien ja hylkäämisten kohdatessa. Erityisesti jostakin syystä on jäänyt mieleen, kun ehkä 12-13-vuotiaana taas kerran olin keuhkokuumeessa. Makasin meidän lastenhuoneen 3-kerrosvuoteessa kovassa kuumeessa. Pojat olivat pois, koulussa ehkä. En enää pystynyt hengittämään kunnolla, koski liian kovaa. Silloin tunsin, että pääsin irti kehostani ja kaikista kivuista. Nousin leijumaan sängyn yläpuolelle. Minulle tuli hyvä ja rauhallinen olo. Näin itseni, tuon surkean rääpäleen kitumassa alapuolellani. Mutta minä itse olin vapaa ja ilman kipuja. Näin olin löytänyt keinon selvitä monista kipujen hetkistä.

Silloin Rtehymnonin kaupungin surutyönmatkalla, koin paljon ihania asioita. Meri, vuoret, niiden valkoiset huiput, tuoksuvat kukkakedot, pikkukylät, monet kappelit, oliivilehdot, ihanat kreikkalaiset, jotka pitivät minusta aidosti, kaikki lohdutti ja paransi minua. Olin löytänyt Kreetan -nyt lopullisesti.

Kävelin paljon – kuten kaikilla matkoilla – pitkin rantoja ja löysin uusia kyliä. Illaksi tulin kaupunkiin takaisin ja menin kaupungille syömään. Muistan hyvin, kun huomasin pikkukujalla pienen butiikin, ilmeiseti taidekaupan. Sen ikkunassa oli pari taulua. Pysähdyin katsomaan ja hätkähdin: ikkunassa oli puolimetrinen värigrafiikan lehti kehystettynä. Taulussa kaunis kivi valui verta niin, että sitä oli levinnyt vesirajaan ja rantahiekkaan.

Järkytyin. Siinä oli erinomaisesti kuvattuna minun suruni.

En ymmärtänyt työn nimeä, koska se oli kirjoitettu vain kreikaksi. Minun oli pako kulkea työn ohi siitä lähtien kaksi kertaa joka päivä lomani loppuun ja yrittää sisäistää sitä yhä paremmin. En mennyt koskaan sisälle kauppaan. En halunnut tietää mitään taiteilijasta enkä taulustakaan yhtään enempää. Tiesin, että minun on kotona maalattava sama aihe.

Kun palasin matkalta, tiesin työlle nimenkin: ”Kun suru on ylitsevuotavainen, itkevät kivetkin verta”. Minun työni oli yhtävastenmielinen kuin oli surunikin.

Työni on herättänyt monissa kiinnostusta, mutta en tiedä, onko siitä kukaan pitänyt. Kerran näytin sitä eräälle nuorelle kollegalleni ja kysyin, mitä hän näkee siinä. Hän vastasi rumilla sanoilla, ei pitänyt eikä ehkä halunnutkaan ymmärtää. Loukkaannuin, vaikka varmaan turhaan: onhan se vastenmielinen aiheeltaankin. – Siskoni halusi ostaa sen – kai auttaakseen minua, mutta antoikin sen jonkin ajan kuluttua pojalleni. Pyysin sen itse häneltä takaisin: pojan nyt ei ainakaan tarvitse katsella jotain inhottavaa, joka ei hänelle kuulu. Siis tämä vastenmielinen työ (vastenmielisen asian kuvaus ja muisto) roikkuu pysyvästi tekijänsä seinällä.

Työ on ollut kuitenkin muutamassa valtakunnallisessa näyttelyssä, mm. Suomen Taideterapiayhdistyksen juhlanäytelyssä Helsingissä, ja olen saanut siitä hyvääkin palautetta. Se on herättänyt mielenkiintoa. Tietysti tämä ilahdutti minua. Ei taiteilija kauaa jaksa tehdä töitä, joita inhotaan tai kukaan ei halua nähdä..

7. KUVA

Turun Taidemuseossa oli 1988 poikkeuksellisen huomattava taidenäyttely. Venäläisen meriaiheisiin erikoistuneen ja suurta kuuluisuutta saaneen Ivan Aivazovskin töiden näyttely. Yli 100 Aivazovskin työtä olivat Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella ensi kertaa. (Yksistään töiden kuljetus tänne ja esille pano tuntuu jo käsittämättömän suurelta ja vaikealta työltä.) Minä olin katsomassa tätä näyttelyä.

Aivazovski syntyi Krimillä 1817 ja kävi Pietarin taideakatemian. Heti valmistuttuaan hänet huomattiin ja hän alkoi saada arvostusta nimenomaan merimaalarina. Myöhemmin hän sai maisemamaalauksen taideakateemikon arvon, hänestä tuli sekä professori että monen Eurooppalaisen taideakatemian jäsen. Taiteentuntijat arvostavat edelleen Aivazovskia, ja hän pysyy sen lisäksi jatkuvasti tavallisen taidetta katsovan yleisön suosikkilistalla.

Itse en ole ollut koskaan suuri merimaalareiden töiden ihailija, vaikka rakastan suunnattomasti merta. Ehkä siinä on kysymys samasta kuin luettuaan erinomaisen kirjan näkee siitä tehdyn elokuvan ja pettyy pahan kerran. Oma elävä, voimakas ja ainutlaatuinen mielikuvitus on visualisoinut tarinan, ja kun sen saman tekee toinen ihan eri lailla, sitä ei nopeasti ainakaan jaksa hyväksyä. Mutta Aivazovski onkin täysin oma lukunsa muiden merimaalareiden rinnalla.

Muistan, jopa tunnen sen fyysisen tapahtumisen itsessäni, tunnemyrskyn, liikuttumisen mielettömän suuruuden ja kauneuden kokemuksessa, minkä tämä valtava teos minussa herätti. Vaikka etualalla on ihmisjoukko ja heidän hätänsä, minuun ainakin vaikutti eniten meri, tämä ”yhdeksäs” aalto ja työn kokonaisuus.

Yli puolet taulun pinta-alasta on keltavoittoista, kammottavan uhkaavaa taivasta, jossa pilvien ja usvavyöryjen takaa pilkistää kuu. Meri on nostanut hyvin korkean hyökyaallon, joka täysin pedon näköisenä nostaa päätään ja harjaansa ja pärskyttää vaahtopilviä ympärilleen, samalla kuin se vyöryy ehdoitta ja minkään estämättä eteenpäin. Kuun kiilto meren pinnassa on kova ja julma. Missään ei ole lempeyttä ja toivoa. Ja tämän kaiken keskellä ajelehtii haaksirikkoisten tukilautta, todennäköisesti joku laivahylyn osa, jolla on takertuneena kasa hätääntyneitä ihmisiä. Minä näen siinä kuusi ihmistä, mutta voi heitä olla enemmänkin. Ihmisjoukko on ollut jo jonkin aikaa merihädässä, koska jotenkin on saatu pystyyn punainen hätälippukin.

”On mahdotonta kuvitella, että salamointia, tuulenpuuskia, tyrskyjä voisi maalata suoraan luonnosta. Siksi taiteilijan onkin muistettava näkemänsä…” on Aivazovski sanonut. Taiteilijan on täytynyt oleilla ja viihtyä pitkiä aikoja tarkkaillen niitä kohteita, joita hän aikoo maalata. Hänen täytyy ensin rakastaa tätä kohdetta, sitten hänellä täytyy olla sen kuvaamiseen hyvä tai erinomainen taito ja kolmanneksi paljon kärsivällisyyttä. Muuten ei todella ikinä tämänkaltainen meren kuvaus voi onnistua. Tavallisia auringonlaskuja merellä ja laivoja maalailee melkein kuka vaan.

Minä en ole milloinkaan ollut innokas meren maalaaja. Syytä en tiedä, mutta ainakin olen kokenut aiheen ylettömän vaativana. En muista, olenko tehnyt ikinä muuta kuin tämän yhden suurikokoisen vesivärityön meriaiheesta. Tämänkin tein vain, koska halusin päästä mukaan Suomen Akvarellitaiteilijoiden meri-aiheiseen juhlanäyttelyyn, kun se sattui olemaan vielä täällä Turussa Suomen Jotsenella. Kuvasin merinäkymää Ruissalon kärjen maismasta, johon liitin omia kokemuksiani meren näkymistä ja tunnelmista. Kävin useita kertoja rannassa vain katselemassa ja tutkailemassa meren käytöstä ja värejä. Aihe oli minulle hyvin vaikea.

Minulle itselleni tämä suuri taideteos nostaa mieleen monenlaisia muistikuvia. Olen kirjoittanut niistä jo lähes kirjan verran (meri metsä vuoret minussa), mutta muistot eivät muistelusta vähene. Päinvastoin.

Kirjoitan tähän vain yhdestä lapsuudenajan merimuistosta. Meidän 8-henkinen perheemme pääsi mukaan Raumanmerelle hyvän ystäväperheen mukana. Heillä oli suurikokoinen moottorivene kanaalin rannassa – niinko kunno raumlaisel perheel kuuluiki ol. Pyhinä ja viikonvaihteina oli isä tietenkin työssään, mutta arkipäivät ja kesäloma olivat vapaat monenlaisille kesäreissuille. Ja ystäväperheemme otti meidän suurperheen mukaansa varmaan joka kesä ainakin joitakin kertoja. Puksutimme pitkin kanaalia satamaan niin, että mottorin kaiku vastasi kanaalin rantojen reunoilta, ja meillä lapisilla oli hauskaa jo matkan alussa. Hyvin usein suuntasimme merellä pieneen Kallikajaskarin saareen. Tunnettu naapurisaari Kuuskajaskari oli puolustusvoimien käytössä.

Heti kun vene oli löytänyt sopivan maihinlaskupaikan, lähtivät perheenisät innokkaina kalaan onget ja heittouistimet sojossa, naiset tekivät tulet rantakiville ja alkoivat kuoria perunoita kalakeittoon. Me isommat lapset teimme tutustumisretkiä saareen ja joka kerta löytyi uutta jännää. Pienet äiti istutti ratakallioille näkyville tai kääri päiväunille. Tuskin koskaan ehti tulla nälkä, kun isät jo tulivat kalasaaliieen. Kalanperkuu käynnistyi ja lokit kirkuivat hanakkaasti ympärillä. Kun kalakeitto oli syöty istuttiin sileillä kallioilla, uitiin, otettiin aurinkoa ja jutusteltiin. Iltaa kohti merenkäynti usein alkoi tyyntyä, joskus jopa peilityyneksi. Juuri näihin hetkiin liittyy ihastuttavia ja rakkaita muistoja.

Äidilä oli rajaton laulujen repertuaari. Hän oli oppinut valtavasti jo nuorena partiolaisena Pasilan partiotytöissä ja Helsingin tyttölyseolaisena ja saanut laulajatar Aulikki Rautavaaran oppilaana korkeatasoista opetusta. Nyt hän toimi koko porukkamme kuoronohjaajana. Lauloimme monia ketjulauluja. Ystäväperheen Seija, minun luokkatoverini, oli erinomainen laulaja, todennäköisesti koko tyttölyseon paras siihen aikaan. Meillä oli siis hyvin laulajia aina mukana.

Jakauduimme kahteen kolmeen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä aloitti: Merellä lainehet keinuvat hiljalleen tuuli kun käy… Toinen ryhmä aloitti: Merellä lainehet keinuvat hiljalleen tuuli kun käy… Ja kolmas ryhmä: Merellä lainehet keinuvat hiljalleen tuuli kun käy…

Ja niin edelleen… monia kertoja, hiljaa nautiskellen. Lokit lakkasivat kirkumasta, ne kuuntelivat. Kalatkin veden alla pysähtyivät. Rannan korkeat kaislat kahahtivat hiljaa samaan tahtiin kuin meidän laulu: ”tuuli kun käyy…” Rannan lilat kukat tuoksuivat voimakkaasti. Taivaan värit alkoivat muuttua pastellisävyiksi, ilta alkoi lähestyä.

Muistan sen kokonaisvaltaisen kauneuden tunteen, mikä syntyi niissä hetkissä. Me lapsetkin tajusimme ja koimme varmaan kaikki jotain ikuisuudesta ja pyhyydestä, joka oli läsnä meitä kaikkia tässä kauneudessa, yhdessä olossa ja hyvässä mielessä. Kallioiden takaa souti silloin esiin vene. Se lipui hiljaa, uteliaana, mutta kunnioittavasti lähemmäs meitä. Veneessä olijat kuuntelivat hämmästyneinä odottamatonta musiikkia tyynessä hiljaisessa illassa. Kun viimeinen sävel oli sammunut, taputettiin veneessä.

Saaressa me olimme harvoin, jos koskaan ainoat retkeilijät. Siihen aikaan osattiin nauttia hiljaa ja vaatimattomasti luonnosta. Ei ollut puhelimia eikä minkäänlaisia radioita tai äänentoistajia. Oli vain suuri LUONTO. Tällä hetkellä meri, sen silmiin koskeva kirkkaus, puhtaus ja tyyneys. Oli kesäpäivästä kuumat kalliot, tuoksuvat rantakukat ja kuiskivat kaislat. Pienten silmät painuivat kiinni, kaikkien olo oli raukea. Oli ihana ilta.

———

Lapsuuden Raumanmeren merimuistojen jälkeen tuli merimuistoihini pitkä tauko. Sitten v. 1984 lähdin yksin Krimille. Sain kokea Mustanmeren ensimmäisen kerran. Olin Jaltalla Jalta hotellin rannassa. Siellä opin kuulemaan ja näkemään suuren meren, suuren saarettoman valtameren hengityksen. Olen kirjoittanut siitä niin moneen paikkaan, että en enää tässä sitä tee. Se on täysin oma asiansa. Tavallinen merenrannan ääni, vaikka minkälaisen myrskynkään ääni ei ole mitään niin syvää ja vavahduttavaa. (Olen kertonut näistä pojanpojalleni, joka oli yrittänyt Kreikan saaristossa kuunnella samaa tummaa ja syvää merenääntä. ) – Makasin myös Jaltan rannan aallonmurtajalla suomalaisnaisen kanssa sellaisina tunteina, kun rannalla oli myrskyvaroitus ja uimakielto. Tunne, kun Mustameri heitti raskaita aaltoja tai vain pärski meidän ja laiturin yli, oli pelottavan kiehtova.

Tein ainakin 15 Välimeren laivamatkaa tai ristelyä, joilla sain kokea suurta merta. Kuitenkin koin mahtavan merikokemuksen Britannian takana, kun kävin laivalla Sisä-Hebridien Staffan saarella. (Siitäkin olen kertonut tarpeeksi.) Täysin erilainen meren kokemus minulla oli, kun kuljin laivalla Punaisella merellä Jordaniasta käsin. Katselin Siinainerämaan rantaa ja meri oli kupera ja kirkas tähdistä. Saatoin kuvitella mielessäni monia vanhoja uskonhistoriaamme kuuluvia asioita, kuten Israelin kansan pakoa meren yli.

Ja vielä yksi muisto nousee kirkkaana. Olin Kreikassa Korfun saarella ja olimme tehneet päivän risteilyn merellä. Iltaa kohti nousi myrsky. Minä en ole milloinkaan elämässäni pelännyt merellä enkä milloinkaan ollut pahoinvoiva. Joskus olen itsekin sitä ihmetellyt, koska olen kärsinyt jopa autopahoinvoinnista. Mutta kun meri keinuttaa ja heittää, se tekeekin vain hyvää. Se hoitaa. Ehkä se on kuin kehto, lapsen rauhoittaja. No, Korfun myrskystä tulikin niin paha, ettemme voineet laskea maihin mihinkään. Jouduimme kiertelemään kaupungin lähistöllä tunnin verran. (Mikäs siinä, kun ei bensa loppunut.) Sitten myrsky hellitti senverran, että kapteeni tiesi keinon, millä saada meidät rantaan. Ilmeisesti se ei ollut ensi kertaa kun näin kävi. Vene saatiin pysymään jotenkin betonilaiturista sopivan pitkän lankkulaiturin päässä, jota kapteeni pystyi itse kävelemään. Hän talutti tai kantoi jokaisen matkustajan erikseen maihin. Ei se näyttänyt niin kovin epämieluisaa olevankaan, ainakaan jos oli kannettava nuori nätti tyttö.

Oma isäni Arvi Tukiainen (1911-1961) palveli asevelvollisuutensa Suomen Joutsenella ja lähti sen neitsytmatkalle 20.12. 1931. (Päivälleen viisi vuotta ennenkuin minä synnyin.) Sotien ajan hän toimi Merivoimien sotilaspappina. Isä rakasti merta, vaikka se ei kuulunut hänen lapsuuteensa. Arvelen vakavissani, että meissä on olemassa joku hitunen geeniperimää meren rakkaudelle.

Minulle on kertynyt paljon kuvia merestä. Pelkästään isältä perityssä valokuva-albumissa niitä on monia, samoin suuria määriä omilta matkoiltani. Ja nyt tätä kirjoittaessani vasta huomasin, että minä olen asunut merenrantakaupungeissa lähes koko elämäni. Synnyin Turussa, muutin Vaasaan, sitten tuli kuivan maan vuodet Varsinais-Suomessa, mutta pian pääsin Raumalle, lähdin Helsinkiin, ja taas takaisin Turkuun nyt jo kolmannen ja viimeisen kerran. Kyllä kodin muuttoihin on ollut vaikuttamassa meri, vaikka sitä itse ei edes aina huomaa.

8. KUVA

Kun sanon, että kirja on suuri rakkauteni, se tarkoittaa, että se on minussa ikuista. Se ei muutu eikä poistu. Miksi näin on, en osaa selittää. Mutta ei kaikkea maailmassa tarvitsekaan osata selittää.

Kun olin pieni lapsi, en muista omistaneeni yhtään ainoata satu- tai kuvakirjaa. Minulla ei ole sallaisista minkäänlaisia muistikuvia muidenkaan sisarusteni kohdalla. Itse olin vanhin kaikista, sitten seurasi 10 vuodessa ensin perättäisinä vuosina veljet, pari vuotta väliä ja taas yksi, kaikkiaan kuusi. Sota vuodet jatkuivat puoleen väliin sisarussarjaa. Elettiin hyvin vaatimattomasti tai peräti puutteessa nykyisten mittapuiden mukaan. Eipä siihen maankorven pieneen papinperheeseen varmaan tullut kenellekään mieleen edes kaivata kuvakirjoja. Kun isä oli sodassa, oli äiti kovilla lasten kanssa, kun isä taas oli kotona, elettiin täyttä maalaistalon touhua pappilassakin. Lapset auttoivat normaalisti kodin töissä ja puutarhassa. Minä olin jopa lehmäpaimenena. Jokapäiväinen elämä oli hyvin rikasta ja jatkuvaa tapahtumaa. Mukanani elivät koko ajan ja läheisesti luonto ja eläimet. Kotona ja ympärillä oli kaikkea, mitä lapsi saattoi ajatella. Sellaista ei osaa kaivata, mistä ei mitään tiedäkään.

Kotona oli salissa omassa lasiovisessa hyllyssä isän saarnakirjoja, toisessa muita kirjoja. Siellä oli moniosiaset suurteokset nimeltään ISÄNMAA, oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Topeliuksen suuret piirroskuvitetut Välskärin kertomukset, Järnefeltin Vanhempieni romaani I-III, Juhani Ahon Panu ja muita, joiden nimet eivät jääneet mieleen. Poikkeuksen tekivät suurteokset IDÄN IHMEET, joista jo olen kertonut edellä.

Aina kun olin hyvin sairas ja sitä olin sitä usein, sain maata isän ja äidin parisängyssä toipumisen aikana. Silloin elin juhla-aikaa, josta ehkä isä saattoi saada aavistuksen: nautin menemällä kirjojen kuvaamiin maailmoihin. Raskaiden ja suurikokoisten kuvateosten ihmeellisin anti pienelle tytölle, joka ei tietysti osannut lukea vielä pitkiin aikoihin, olivat suurenmoiset värikuvat. Nissä kohosi taivaasen asti salaperäisiä pyramideja, oli suuria kullattuja patsaita, kuninkaiden sotavaunuja, käärmehattuisia prinsessoja, koirapäisiä ihmisiä tai ihmispäisiä leijonia ja kaikkea muuta uskomattominta, mitä vaan saattoi kuvitella. En muista, että kukaan olisi minulle selitellyt näitä kuvia. Ne täyttivät varmaan pienen tytön muutenkin ylivilkkaan mielikuvituksen kaikenlaisilla utopioilla.

Kotiin tuli lehti Uusi Aura ja siinä oli sarjakuvia. Oliko Teräsmies Uuden Auran sarjakuva en ole varma, mutta se oli veljille mieleen; minä en juuri siitä piitannut. Sitten oli joku, jossa seikkaili Gynthia niminen nainen. Tämä oli kuvattu lapsen makuunkin liioitellusti, mutta myöhemmin kuitenkin herätti halun yrittää piirtää samannäköisiä hahmoja. Yleensäkin meille tulevan päivälehden sarjakuvat ovat olleet merkityksellisenä kannustimena piirtämiseen – arvelisin myös veljilleni. Minä piirtelin lakkaamtta pienestä asti. Minulla on tallella ihmisen profiilikuvien harjoitteluani n. 5-vuotiaasta, kun muistan tajunneeni, kuinka erilaisia ne ovat.

Kuva ja sana alkoivat kulkea joka tapauksessa kuin yhtä jalkaa minussa, kuitenkin niin että kuva astui pitkän askeleen edellä. Kun itse nykyään kirjailijana ja taidemaalarina ajattelen tätä, olenkin ehkä jäävi puhumaan toisesta tai toisesta, koska minulle on kirjallisuus myös aina kuvaa. Muuten ei voi olla. Kuvataide sensijaan ei ollenkaan välttämättä luo sanoja. Kuvataidetta voi sekä luoda että katsella ilman sanoja. ( Mutta taidekriitikot kyllä osaavat keksiä loputtomiin hienoja sanoja kaikenlaiselle kuvan tuotolle. Olen huomannut: mitä oudompaa kuvaa tai tuotosta, sitä vaikeatajuisempaa, taidefilosofista ja sivistyssanapitoista taidekritiikkiä! Tavallinen kansa ei pääse ensimmäistä lausetta pitemmälle.)

Kun tulin kouluikään, en päässyt kouluun. Olin maitorupi-rääpäle, usein keuhkokuumeessa ja lähes pysyvästi ”keuhkokatarissa” (astma sanaa ei vielä tunnettu), ja kouluun oli monta kilometriä, autoja ei ollut koko pitäjässä kuin yksi pirssi. Veljeni pääsivät kouluun kahta vuotta aikaisemmin kuin minä, joka olin kotona pienten kanssa, sopivasti pikkupiikana. Oppivelvollisuutena tietysti tenttasin kolme luokkaa kotona käyvälle opettajalle, ( joka ei tainnut olla minulle mieleen, koska – hyvin harvinaista – minulla ei ole yhtään oikeaa muistikuvaa hänestä.) Isä opetti minua ilman aapisia ja mitään kirjoja. Hyvin hän kuitenkin opetti, koska Raumalla oppikouluun pyrkiessä olin parista sadasta pyrkijästä primus – Nuotion kaksosten kanssa.

Lukemaan oppimiseni taisi olla kuitenkin lähes traumaattisen vaikeaa. Isä oletti, että opin heti tavaamaan ja samantien aina kirjoittamaan. Muistan vieläkin, kuinka isä hermostui, kun en osannut tavata heti KYL-LIK-KI, vaikka jo tunsin kirjaimet. Mutta kun lukemisen maailma aukeni, meninkin siihen täysillä. Kaikki muilta touhuilta jäävät vapaahetkeni luin, ellen piirrellyt (tai oleillut metsässä)..

Minulla on muistikuva yhdestä pettymyksestä näiltä vuosilta. Kun en saanut käydä koulua, en saanut koskaan omaa aapistakaan, siis ihan omaa kirjaa. Sen on täytynyt olla aikamoinen murhe, kun nytkin tätä kirjoittaessani tunnen riipaisun sydänalassa. – Olin nähnyt vierailla lapsilla aapisen, joten tiesin, millainen kirja se oli. Siinä oli kirjaimia ja paljon kivoja kuvia. ( Värikuvia ei tietenkään ollut missään oppikirjoissa vielä moneen vuoteen, ei vielä 1950-luvun alun oppikirjoissakaan. )

Kun veljet aloittivat normaalisti koulun, he saivat omat aapiset. Minä varmaan olin kateellinen heille, ja veljet eivät antaneet minun katsella omia aarteitaan. Ensimmäinen oma kirja oikeana esineenä kädessäni olikin sitten jo ilmeisesti nuorisoromaani. Sen toi isä joskus 1943 jälkeen. Mutta miksi juuri tämän kirjan ja mistä, ei ole koskaan selvinnyt.

Kirjan nimi oli Uudenmetsän lapset. Muistan ja jopa voin aistia sen hetken tunteen, kun pidin kirjaa kädessäni. Kirja oli noin 300 sivuinen, lehdet paksua kellertävää paperia ja kannessa kuva, jossa kolme lasta on metsässä sekä joku muu henkilö, ehkä sulkahattuinen sotilas. Sivelin usein kirjaa kädessäni. Tunnen, jos haluan, nytkin sen värikkään, mutta nykyihmisen silmissä halvan ja huonolaatuisen pahvikannen sileyden sormenpäissäni. Olin silloin pakahtua oman kirjan omistamisesta. Todennäköisesti varjelin tarkkaan sitä sisaruksilta.

Kerran, yli 40 vuotta sitten eli ennen omaa internettin aikaani kysyin Kaari Utriolta, tiesikö hän tämän nimisestä kirjasta. Hän tiesi (historian tutkijana) kertoa paljonkin. Nyt jo pystyn itse googlaamaan tietoja.

Englantilianen Frederick Marryat kirjoitti tämän kirjan Englannin sisällisodan aikoihin (1642-1651) sijoittuvan tarinan. Sen suomensi Anni Swan v.1927. Kirjan eversti Bewerley kuoli sodassa ja hänen neljä lastaan jäivät täysin orvoiksi. Lapset Edward, Humbrey, Alice ja Edit pääsivät kuitenkin ystävällisen metsänvartijan kotiin Uuteenmetsään. Täällä he elivät monipuolisessa maaalaiskulttuurissa hoidellen karjaa ja kotitaloutta. Tarina kuvaa orpojen lasten kohtaloita, mutta myös paljon kodin töitä, luontoa, metsää ja ympäristöä.

Nyt ymmärrän vasta, miksi isä hankki (jostakin) minulle sodan jaloissa juuri tämän kirjan. Hänellä oli siihen aikaan monenlaisia pelkoja. Ehkä nousi mieleen omakin sodassa kaatumisen pelko. Äiti olisi jäänyt yksin, ilman mitään ammattia neljän pienen lapsen kanssa. Vasta oli tapahtunut 1941 panssarilaiva Ilmarisen miinaan ajo, ja hän itse laivan sotilaspastori pelastui. Olivat monet muutkin pitkät sotien vuodet ja traumat aivan varmasti aika ajoin mielessä. Toisena huomaan – isäni tuntien – hänen harkittu tai tiedostamaton tarpeensa muistuttaa meille lapsille kaikkea luonnosta saatavaa apua ja lohtua. Sitähän oli isän oma elämäkin ollut pienestä lapsesta asti. Hän koulutti osaksi itse itseään ylioppilaaksi ja papiksi kalastamalla ja tukkipoikana tukinuitolla, jopa Laatokan Valamon rannoilla asti.

Minä kasvoin nopeasti kirjoihin kiinni. Niin tiukasti kiinni, että mikään muu kuin vakava lukemisen estävä sairaus voi minut enääkoskaan niistä erottaa.

Haluan kertoa vielä joitakin oleellisen tärkeitä muistoja kirjoista ja minusta.

Kun muutimme Raumalle, minulle aukeni suorastaan kirjojen taivas. Rauman kanaalin varrella oli siihen aikaan vielä viehättävä vanha puutalo kirjastona. Se tuli minulle tutuksi ja rakkaaksi. Luin nopeassa tahdissa kirjaston lastenosaston läpi. Minusta ei tullut mikään suuri tyttökirjojen fani, vaikka tietysti kahlasin ne kaikki läpi, Anna-sarjan, Runotytöt ja muut. Mutta poikien seikkailukirjat kiehtoivat minua. Olin täysin Tarzan sarjan ja varsinkin Jules Vernen kirjojen lumoissa. Robinson Crusoeta taisin osata ulkoakin, Paroni von Munchausen ja Kolme muskettisoturia ja monet muut seikkailukirjat kiehtoivat. Jalmari Finnen herkullisesta Kiljusen herrasväestä (joka muistutti kuulemma paljon meidän perheen kiljusia) alkoi tulla siihen aikaan yksi pysyvistä lempikirjoistani. Vieläkin nurattavat hurmaavan pikku Plätän touhut. Kirjastonhoitajana lastenosastolla toimi herttainen rouva Karmaja, joka pian oppi tuntemaan minut, ahkeran alituisen lainaajan. Pian hän alkoi kuiskata minulle, että nyt oli tullut taas uusi kirja, jonka hän oli ”säästänyt minulle” ennen kuin pani sen hyllyyn.

Taisin kulkea isäni jälkiä: hän rakasti loppuun asti jännitys- ja seikkailukirjoja. Hän oli myös itse varsinainen kertoja ja tarinan iskijä – savolaisen tapaan. (Näistä olen jo paljon kertonut muun muassa perheromaanissani.) Kun sitten aloin päästä Savon mummolaan, kaikkien muiden ihanien asioiden lisäksi minulle avutui kerralla täysin uusi ihmemaa: salapoliisiromaanit! Tämä onkin aivan uusi luku elämässäni. Olin ehkä noin 13-vuotias. Kiipesin todennäköisesti ensi kertaa mummolan vinttiin rappuja suoraan eteisestä. Rappujen yläpäässä oli suuri pyykkikori täynnä kirjoja, vielä ympäri lattioilla. Kymmenittäin. Olin äärimmäisen utelias ja tietysti heti aloin tutkia, mitä kirjoja ne olivat. Ne olivat kaikki pehmeäkantisia ns. pokkareita ja suurin osa 10 (kympin) dekkareita. Joissakin oli isän velipuolen Väinön nimi. Siis hänen kouluaikaisia kirjojaan. (Ne oli ilmeisesti aiottu toimittaa hänelle.)

Uskomatonta, kiehtovaa, salaperäistä, jännittävää ja kaikkea sitä muuta, mitä murrosikäinen seikkailunhaluinen tyttö ikinä saattoi kuvitellakaan aukeni näissä kirjoissa. Sain luvan ottaa niitä luettavakseni, jopa lainaksi kotiin. Tunnollisen palautin aina kaikki lainani. Savon Kattaikon mummolan käyntini saivat uuden himoitsemani lisän: dekkarivuori odotti minua vintillä. Tietysti dekkareissa oli Agatha Christietä monia kirjoja, Kymmenen pientä neekeripoikaa, Kuolema Niilillä ja varmaan kaikki tunnetuimmat. Myöhemmin olen lukenut kaikki 80 Agathaa ja ihastunut niihin. Kun sitten vuosikymmeniä myöhemmin niistä tehtiin elokuvia, ne tietysti kiehtoivat aluksi, mutta ajan kuluessa on oppinut (tai luullut oppineensa) näkemään, mikä on hyvä filmi mikä taas kehnonlainen. Tietysti ahkera katsoja myös joskus kyllästyy.

Näin tutustuin salapoliisiromaanien ja jännityskirjojen maailmaan, josta en ole vieläkään tullut kokonaan pois. Enkä aio koskaan tullakaan, minä 86-vuotias mummo, jonka maku kyllä on aika lailla alkuaikoja nirsompi. Kirjoitin itsekin yhden psykologisen jännitysromaanin, jonka kohtalo on vielä auki.

Ja sitten koitti se 20. joulukuuta, kun täytin 14 vuotta! Sinä päivänä pääsin aikuisten osastolle. Jälleen on tarkka muistikuva, jonka voisin vaikka jotenkin piirtää. Minä alan nousta hiukan natisevia, hyvin kuluneita ja maalaamatomia puuportaita – niitä on vain muutamia, ylempänä olevalle aikuisten osastolle. Portaat nousevat keskelle salia ja keskelle salaperäisen ihanan vanhalta tuoksuvaa kirjahyllyjen riviä. Olin arka tyttö, toisaalta tietyllä tavalla itsetietoinen. Nyt olin vain häkeltyneen iloinen ja uteliaisuutta pullollaan. Tuskin pystyin hengittämään. Saisin alkaa lainata ja lukea, mitä maailmassa ikinä halusin. Haa! Mitä vielä voi enempää toivoakaan! Sitä en sitten muista, mitä lainasin silloin. Mutta myös aikuisten osastolla kirjastonhoitaja auttoi ja neuvoi minua koko ajan. Se oli hyvin tärkeä asia.

Muistan alkuaikoina lukeneeni ainakin koko Jalna-sarjan, joka ei täysin sopinut omaan, vasta kehittymässä olevaan ihmiskuvaani. Viimeinen sarjassa oli kai Jalnan Renny, josta en enää pitänyt, vaikka se teki minuun vaikutuksen, luultavasti avarsi muuten hyvin eettisesti kapeaa ja uskonnollista maailmankuvaani. Suuremmalla innolla luin Croninin kirjoja. Niistä muistan esimerkiksi Rukousnauha nimisen rakkaustarinan. Siitä tehtiin samoihin aikoihin oikea Hollywood-elokuvakin, jota pääsin myöhemmin katsomaan. Elokuva vaikutti minuun monta vuotta uskonnollisessa ja voimakaan eettisessä näkökulmassaan. – Minulla on hyllyssäni vieläkin jäännös Croninia: Kaivos ja kartano I-IV.

Vuoden 1954 paikkeilla sattui Rauman kirjastossa pieni episodi, joka jäi minulle lppuiäksi mieleen. Tapasimme siellä Jalna-sarjan hyllyjen edessä vain minä ja veljeni paras ystävä, lyskan poika, joka kävi meillä usein muuten, juttelimme romaanikirjallisuudesta. Hän kertoi, että ei ollut koskaan lukenut varsinaista romaania, minä silloin tietysti innostuin ja suosittelin Croninin Rukousnauhaa. Muistan maininneeni, että se ei kuitenkaan ole mitään maailmankirjallisuutta. Tästä alkoi seurustelusuhteemme ja pitkä yhteinen liitto.

Kun muutimme Laitilaan, sain taas uuden kirjaston, oikein hienon kirjasto-lukusalin, joka oli ollut kuulun paikkakunnan neuvoksen kotikartano . Mutta ilmeisesti lukiovaihe, jonka siellä suoritin oli tarpeeksi raskas ja työllistävä ja minulla monia harrastuksia niin paljon, että en muista mitään erityistä lukukokemusta niiltä vuosilta, vaikka kävin kirjastossa ja lukusalissa monta kertaa viikossa. Näihin vuosiin liittyy muuten yksi hauska muisto.

Isä oli äärimmäisen kiireisenä ja rasittuneena kuitenkin ehtinyt lueskella ja ihastua italialaisen Guareshin Isä Camillon hassuihin juttuihin. Hän ei kehdannut itse lainata niitä kirjastosta. Ja näin tulkoon salaisuus julki: minä lainasin niitä omalla kortillani ja annoin hänelle luettavaksi. No, tämä sujui alkuunsa, mutta minun piti uusia lainauksia useita kertoja, kun isä ei ehtinyt lukea sallitussa ajassa. Kun näin oli tapahtunut muutamia kertoja, alkoi kirjastonhoitaja ihmetellä, miksi minä olin niin kiinnostunut näistä pappi-aiheisista kirjoista. Loppujen lopuksi kirjastonhoitaja tunnusti, että oli arvannut asian oikean laidan. Kaikki sujui kuitenkin jotenkin hyvin. Ottiko isä lainaukset omille nimilleen – vai kuinka, en muista.

Kun aika koitti ja lähdin Helsinkiin opiskelemaan, luin myös kirjallisuuden arvosanan. Sitä en ikinä kadu. Olin elämässäni lukenut paljon, mutta kuin nyhtämällä ahneesti sieltä ja täältä. Nyt sain lukemalleni ja koko kirjallisuuden kentälle yleispätevät raamit.

Olen joskus – ainakin itsekseni – hävennyt, että kirjallisuus ja kirja on minulle niin äärimmäisen tärkeä. Olen sanonut, että RAKASTAN KIRJAA ESINEISTÄ ENITEN. Olenko jotenkin omituinen? Sitten kerran luin lehdestä, en muista mistä lehdestä, että silloinen Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja Virpi Hämeen-Anttila sanoi samaa: hän rakastaa kirjaa myös esineenä. SE oli minulle jonkinlainen vapautuksen sana.

9. KUVA

Tämä naantalilaisen Tapani Kiipan työ on äärimmäisen herkkä, kaunis toteutus erittäin pehmeällä kynällä ja vesivärein laveerauksen omaisesti. Koko työn kosketus on kuin jotain yliherkkää materiaalia, jota on varoen kohdeltava. Pirroskynän jälki on nopea ja hallittu, hämyisiä, kevään sävyjä on paineltu varovasti kankaalla. Työstä näkyy taiteilijan suuri ammattitaito.

Tapani Kiippa syntyi 1939, asui ensin Vaasassa, mutti v. 1972 Naantaliin, josta muutti edelleen Helsinkiin. Hän on akvarellisti – graafikko, joka rakastaa merta ja vanhoja puuveneitä. Hän maalaa ja piirtää myös paljon tilaustöitä. Minä muistelisin, että olemme olleet joitakin kertoja samoissa yhteisnäyttelyissä, ehkä läänin aluenäyttelyissä 1970-luvulla.

Kortin näkymä on Naantalin kaupunginlahden kirkon vastaiselta puolelta jostakin (silloisen) Tavastin Killan lähistöllä olevan vanhan puutalon sisäpihasta. On ihmeellistä, kuinka taiteilija on osannut valita ainutlaatuisen kuvakulman ja tuoda esiin vanhojen puutalojen tunnelmaa. Olen itse näinä vuosina ja jo 15 v aikaisemminkin käynyt paljon Naantalissa. Vielä 1970-luvun lopussa ainakin oli näitä pihanäkymiä.

Sain tämän kortin tervehdyksenä äidiltäni 4. 9. 1985, jolloin hän asui itse jonkin aikaa Naantalissa. Minä olin vuosi aikaisemmin aloittanut elämäni ensimmäisen vakituisen virkatyöni pian 50-vuotiaana psykologina.

Kortti herättää minussa hyvin paljon muistoja, jotka liittyvät Naantaliin. Tuntuu lähes uskomattomalta ajatella, että niitä onkin niin paljon. Ensimmäiset jo 1960-luvun lopulta ja siitä lähtein erityisesti 1970-luvun ajan.

Asuimme lasten ollessa pieniä Turussa, ja meillä oli perheystävät Naantalin pappilassa kahteen eri kertaankin. Kävimme kyläilemässä Naantalissa ja sen ympäristössä, tietysti Kultarannassa myös sekä Kuparivuorella ja myöhemmin Muumimaassa. Olen telttaillut leirintäalueella, joka on Turun puolella Naantalia. Sen lähellä muistaakseni seisoo panssarilaiva Ilmarisen tuhon muistomerkki, jota oli mukana vihkimissä tuhoutumisen aikana sodassa silloin merimespappina ollut isänikin. Vihkimistilaisuudesta minulla on valokuvia albumissa.

Naantali on monin tavoin kulttuuririkas kaupunki, vaikka on niin minipieni, että on aina tuntunut kahden kadun kaupungilta, yhtä ylös ja toista alas. Minulla oli Naantalin Vallis Gratiae -yhdistyksen Taidehuoneella näyttely Mannerheimintiellä v. 1972. Näyttelytilaan toi minut tutustumaan itse kaupunginjohtaja Jaakko Kalkas. Kodikas Taidehalli sijaitsi aivan rannassa ravintola Tavastin Killan vieressä. Tämä näyttelyni oli minulle suurta tutustumisen ja ystävystymisen aikaa Naantalin kaupunkiin. Tämä Taidehuone oli todennäköisesti kaupungin ensimmäinen galleria; nythän sinne on noussut pieniä gallerioita – erityisesti kesäisin – kuin sieniä sateella. – Äiti on asunut kahdessa paikassa kaupunkia, jälkimmäisellä kerralla kirkkopuiston reunassa hyvällä paikalla. (Äiti muutti paljon kaupungista kaupunkiin täällä Lounais-Suomessa, ennenkuin jäi Raumalle.)

Voin kertoa ensi kertaa kenellekään yhdestä käynnistäni Naantalissa. Olin eronnut ja kirjaimellisesti köyhä. Rahaa pojan koulutukseen ja omiin lukuihini sain kasaan, mutta mutta ruoan ja vuokran jälkeen ei muuhun enää jäänyt. Oli juhannus ja poika oli toisella puolella Suomea sukuloimassa. Olin ensimmäisen kerran elämässä ihan yksin juhannuksena. Olin 45-vuotias. Olin hyvinhyvin surkea. Koko valtavassa kerrostalossa ei tainnut olla ketään muuta, kaikki olivat rannoilla ja mökeillään tai sukuloimassa tai matkoilla… Minulla ei ollut suuressa kaupungissa yhtään ystävää sillä hetkellä. Minulla oli raha, jolla saisin juuri edestakaisen lipun Ukko-Pekan laivaretkelle Naantaliin, en mitään muuta, en edes kahvikupillista. Lähdin retkelle ja nautin kauniista juhannusillasta, vaikka alitajuntaa hiersi – poltti paremminkin, lohduton yksinäisyys. Kuitenkin aina kauniit näkymät auttavat mieltä nousemaan. Naantalissa oli aikaa jonkin verran ja ehdin käväisemään äidin luona kirkkopuitossa. Äiti ei nähnyt yksinäisyyttäni eikä tiennyt täydellistä rahattomuuttani ja minä olin ylpeä enkä kertonut. Niinpä join nälkääni lasin vettä ja lähdin paluumatkalle. Meri oli peilityyni ja rannoilla sytyteltiin siellä täällä juhannuskokkoja. Kun tulin Turkuun, oli juhannuksen puoliyö, Suomen rakkauden ja kesän kauneuden juhlayö. Kadut olivat aivan autiot siihen aikaan, koska ravintolat eivät olleet auki (niin kuin ne nyt ovat). Asuin viisi kilometriä keskustasta. Bussirahaa ei olisi ollutkaan, jos ne olisivat kulkeneet. Siis kävelin. Askeleet hidastuivat koko ajan, kun alkoi väsyttää, lopulta huimata; en ollut saanut kunnon lämmintä ateriaa taas pariin päivään. Muistan vieläkin sen tunteen ja kokonaisvaltaisen tarpeen saada edes lasillinne maitoa. – Tämäntapaisia kokemuksia on tarvittu elämässä aika monia oppimaan itsensä kieltämistä ja elämään katkeroitumatta. Tästä taas noustaan ja jatketaan elämää paremmissa merkeissä! (Voi olla, että mielipidettäni eivät ymmärrä kuin ne, jotka itse ovat joutuneet kokemaan samantapaista.) – Oli vuosi 1979 ja minä olin silloin minulle läheisen kirjailijaystäväni kanssa istumassa iltaa Naantalin rannassa. Takana lahden toisella rannalla näkyi Kultaranta torneineen, savukkeen savu kiemursi iltataivasta vasten, lahti oli tyyni ja hiljainen eikä rannan monissa veneissäkään hälisty. Muistan illan kultaisen värin, lämmön, kauneuden ja hiljaisuuden pian 45 vuoden takaa. Sen illan jälkeen tein pienikokoisen akvarellin, johon kirjoitin moton.

”Hän sanoi minulle: istu siihen, että saan katsoa sinua. Minä istuin ja hän katsoi. Mutta minä näin.”

Myöhemmin tein Ukko-Pekalla ateria- ja juhlaristeilyjä Naantaliin? Tein niitä (puolue)ystävien kanssa, samalla herkuteltiin seisovasta pöydästä. Sitten saatuani ihanat lapsenlapset jatkuivat entistä upeammat Naantalin risteilyt. Monina vuosina kesän tärkeä ohjelmanumero olikin tehdä reissu nimenomaan Ukko-Pekalla Naantaliin. Oli hienoa esitellä ja selitellä heti Aurajoen rannasta lähtiessä joenrantojen tuttuja näkymiä, huviloita ja rantoja. Ruissalon kärjen kiertyessä taakse ohitettiin Kukkarokivi ja senjälkeen alkoikin jo näkyä Naantalin Jalostamon tehtaiden piiput ja sataman korkeat nostokurjet. Hidas kulku korkean Ukko-Pekka sillan ali jännitti, ja kun oli ihailtu oikealla puolella korkeaa Kuparivuorta, edessä vasemmalla näkyi presidentin kesälinna, joka loi matkalle upeat loppuhuipennukset. Omat silmäni muistavat sitten hyvin Birgittalaiskirkon tornin kellohatun hahmon nousevan mäeltä vihreän puiston keskellä.

10. KUVA

Lähetin tämän upean taideteoksen kuvan korttina äidille hänen syntymäpäivänään 27. 1. 2007. Kirjoitin korttiin ”Jeesuksen käsi koskettaa meitä vanhoja – ehkä erityisesti.”

Otan aina talteen taidepostikortit, ja nykyään minulla on muutamia kymmeniä renessannssitaiteilijoiden töiden kuvia. En ole kuitenkaan koskaan nähnyt vastaavanlaista maalausta, jossa Jeesus-lapsi koskettaa ja siunaa kumartuvaa ihmistä. Tämän tapahtuman kuvaus nostaa työhön voimakkasti vaikuttavan ja elävän tunteen. Toinen asia, joka kiinnitti minun huomioni on Jeesuksen, Marian ja Joosefin intensiivisesti ja täsmällisesti kuvatut katseet. Useimmiten tämän ajan uskonnollisissa maalauksissa henkilöiden katse kohdistuu jonnekin kaukaisuuteen vain epämääräisesti. Tässä Joosefkin katsoo hiukan kumartuen kuin suurta ihmettä. Jopa härkä tuntuu seuraavan tilannetta. Jeesus-lapsella on pieni lempeä hymy.

Polvistuva ja kumartuva pyhimyskehällä kuvattu ja kallliisti pukeutunut vanhempi mies nostaa toisella kädellään varovasti ja kunnioittavasti Jeesus lapsen paljasta jalkaa ja koskettaa sitä huulillaan. Juuri tämä on ikäänkuin koko tapahtuman ydin. Ikonitaiteessa erotetaan tietyn tyyppinen ikoni sen mukaan, näkyykö Jeesus-lapsen jalkaterä. Ikonitaiteessa paljaat jalkaterät kuvaavat köyhyyttä ja ihmisyyttä. Nämä ikonit kuuluvat Hellyyden Jumalanäidin ikoneihin.

Työ on tehty ikonitaiteen vanhaan tapaan öljyllä puupinnalle. Luultavasti se on ainakin edesauttanut äärimmäisen hienoa ja tarkkaa erilaisten pintojen käsittelyä. Ihmisten iho hohtaa ja kuultaa ainutlaatuisesti. Kullatut kankaat ja pyhimyskehät ovat aidosti loistokkaita. Taustalla olevat, myös kalliisti pukeutuneet naiset näyttäisivät kuuluvan kumartamaan tulleen miehen seurueeseen. He katselevat käsissään jotain pientä avattua rasiaa. Taustassa on ikonityyppistä maisemaa.

Taiteilija Gentile da Fabriano syntyi 1370 Italiassa Fabrianossa. Hän oli taidemaalarin poika ja opiskeli suurten taiteilijoiden johdolla. Hän oli mukana suurissa, sekä Firenzessä että Rooman San Giovanni in Laterno-kirkon ja juhlatilojen freskomaalauksissa. Hänen oppilainaan oli tunnettuja italialaisia maalareita. Hänet luettiin 15. vuosisadan alun parhaimpiin umbrialaisen koulukunnan maalareihin.

Minusta tämä työ kokonaisuudessaan ja ainutlaatuisuudessaan (ainakin minulle) on niin kiehtova, että halusin kovasti saada siitä lisätietoja. Etsin omista lähdekirjoistani, mutta en saanut mitään lisätietoa. Kortti jättää avoimeksi kokonaistilanteen, ketä kuvan henkilöt ovat ja mikä tapahtuma on. Mutta näinollen taideteos puhuu nyt vain omalla voimallaan meille.

Kirjoitin korttiin omalle äidilleni: ”Taivaan Isän kämmenellä on hyvä olla. Jeesuksen käsi koskettaa meitä vanhoja – ehkä erityisesti.” Jo silloin 2007 koin olevani vanha, mutta nyt olen vanhus, jolle nämä sanat ovat hyvin lohduttavia.