VANHAT VINTIT

Pitääkö tästä kirjoittaa, kysyn itseltäni, ja vastaan heti: – Pitää! Jotakin siellä on piiloissa vieläkin. Saattaisi tulla kirjoittamalla ulos. Siis jotakin muutakin kuin jo kertomani ihanat Kympin kirjat ja dekkarit Kattaikon vintillä Pieksämäellä.

Minä olin jotenkin varhaisviisas, kun säästin vintiltä jotakin muutakin kuin pokkareita. Muistan hyvin, miten talon päätyikkunaan oli kuollut vuosien aikana suuret määrät erilaisia perhosia, eniten nokkosperhosia. Olivat jääneet kauniista siivistään kiinni erilaisiin asentoihin. Poimin niitä joskus 1950-luvun alussa ja panin kirjojen lehtien väliin.

Kun sitten 1970-luvun lopussa vanha elämäni jäi taakseni ja lähdin jatkamaan lukujani yliopistoon, jouduin prosessoimaan vanhaa elämääni. Maalasin työkseni ja perheen elättämiseksi. Tein sen lisäksi monia hyvin itsetutkiskelevia töitä, kollaaseja ja surrealistisia maalauksia, joihin sain purettua tunteitani. Silloin vasta, noin 40-vuotiaana huomasin, että missään ei ole koskaan ollut yhtään paperipalaa, joka todistaisi, että on syntynyt sellainen ihminen kuin minä. Äiti oli hävittänyt aikoinaan isän kuoleman jälkeen kaikki asiapaperini, vanhat ja uudet. (Oliko minua koskaan kastettu, konfirmoitu tai vihitty avioliittoonkaan?) Mutta minulla oli vinttitallessa kasa vanhoja kirjeitä jo silloin. Löysin äitini kirjoittaman kirjeen 1.1.1937 jollekin Helsingin ystävättärelleen (ei siskolle), jossa kertoi synnyttäneensä minut ja kertoi, että: ”tyttärestämme tuli Kerttu Kyllikki”. Tein tämä kirje pohjana paperikollaasityön, johon liimasin sen ajan lastenhoitoon ja omaan allergiaani liittyviä tekstejä ja kuvia sekä muutamat varhaislapsuuteeni liittyvät kuvat itsestäni ja vanhemmista. Olin säästänyt Kattaikon vintiltä perhosten siipien kanssa peräti niin vanhoja Savon Sanomia, että läysin niistä päivämäärän 20.12.1936 eli minun syntymäpäiväni. Perhosen siivet, kaksi prässättyä neliapilaa ja Savon Sanomat tekivät kollaasityöni valmiiksi. Nimesin työni Helsingin kirjeeksi. Se on ainut syntymätodistukseni, Kaarinan seurakunnan vanhojen arkistojeni ja ehkä Heidekenin omien tietokantojen lisäksi.

Kaupunkilainen ei nykyään edes tiedä, mitä tarkoittaa talon vintti, ei siis asukkaan vinttikomero, – joka usein sijaitsee kellarissa. Puhun nyt vielä suuremmaksi osin perinteisen maalaistalon vintistä. Se on jotain aivan omanlaistaan ja ainutlaatuista. Se oli ja on vanhoissa taloissa laaja hirsisalvos, joka ulottuu tietysti talon päästä päähän. Pohja, siis vintin lattia oli kokonaan sahanpurusta – sekä suojana että lämmikkeenä. Vintti ei ollut yleensä valaistu, korkeintaan yksi sähkölamppu roikkui kattoluukun lähellä. Hirsimuodostelmat olivat alla olevien huoneiden mukaisia. Niiden sahanpuruihin saattoi kätkeä vaikka mitä sadoiksi vuosiksi. Tiedänkin, että on löytynyt mm. 1800-luvulta aseita, monentasoista kirjallisuutta ja taideteoksia.

Lapsena Karjalan pitäjän (nykyään kuuluu Mynämäkeen) pappilarakennukseen, meidän kotiimme kuului tärkeä, silloiseen elämän tapaan liittyvä vinttikerros. Vinttiimme ei ollut suurta ja avointa sisäänkulkua, vaan maalaistaloille tyypilliset tikasmaiset portaat eteisen rapussa. Tietysti oli olemassa myös kaksikerroksisia taloja, joissa oli oikea portaikko toiseen kerrokseen. Mutta kyllä senkin yläpuolella oli vielä matala vintti.

Ensin piti nostaa pois eteisen kattoluukku, joka saattoi olla pois kokonaan, kun vintti oli enemmän käytössä. Kun sitten kurkisti tikkaiden ylimmältä puolalta vinttiin, näki jo sen paksujen hirsien keskellä vähitellen erottuvassa salaperäisessä hämärässä leijumassa kaikenlaisia hahtuvaisia haamuja. Hirsien välistä livahti voimakkaita miekkamaisia valonsäteitä, jotka risteilivät narujen joukossa ja osuivat suuriin ja pelottaviin valkoisiin olentoihin, jotka seisoivat hämärässä aivan hiljaa. Kumassakin päädyssä leijuivat pallomaiset valokehät talon päätyjen pienistä ympyränpuolikkaan ikkunoista. Valossa näkyi usein heilahteleviakin haamuja, jotka kasvoivat ja haihtuivat taas, kokoontuivat, suurenivat ja pienenivät pois. Toki me lapset, siis minä ja pojat (Juha ja Ola) tiesimme, että haamuja ei ole. Sahanpurun pölypilviä ja kuivuvaa pyykkiä naruilla ne vaan on, mutta kun oli niin kutkuttavan ihanaa ajatella, että muka uskoi näkevänsä. (Oli paljon muutakin jännää, mitä silloin uskoi näkevänsä tai näki, mitä uskoi. Se oli meidän lasten huvia paljon ennen tv-aikaa.)

Sinne joukkoon oli vain uskallettava mennä. Ja minä olen ollut hyvin pienestä asti taipuvainen seikkailemaan yksin. – Tähän asti päästyäni muisti nosti yöllä sängyssä näihin liittyen monenlaisia, visuaalisiakin muistikuvia. Kun saa aivojen muistikuvien tietyn kertymän langan päästä kiinni, jo se alkaa purkautua kuin lankakerästä vaan. Muistikuvia nousee pulputtamalla, kun vain ehtii kirjata. Vanhana psykologi-taiteilijana tietysti rehellisenä tunnustaa, että niistä salatuista pään muistisokkeloista toki kerii joukkoon joitakin taiteeellisen värisiä langanpätkiä, joiden värisävyt ovat syntyneet oman pään tuotteena.

Olin ehkä 5-6 vuotias saparopää, kun tunsin pakollisen haluan nousta eteisen tikapuut vintille. Tikapuiden puolat olivat harvassa ja minua pelotti niiltä putoaminen. Mutta minä tyttö vain kiipesin vintille. Olin äkkiä yksin suuressa pelottavan elävässä hämäryydessä, jossa heilahteli, räpsähteli ja ulvahteli odosti. -Tuuli se vain on, joka vingahtelee hirsien raossa ja puikauttaa kirkkaan säteen äkkiä silmiinkin. Tai hiiret juoksevat tietysti pakoon, pelkäävät kissaa, ja sahanpuru pöllähtelee. Astun askelen kerrallaan pitkän vintin keskellä olevaa hirsisalvosta kohti. Se oli ennestään tuttu, mutta joka kerta yhtä salaperäinen rakennelma. Mikä se oikein oli? (Itse asiassa en vieläkään tiedä sitä.) Sen yhdellä seinällä on suuri oviaukko, josta saattoi kurkistaa. Minä tietysti kurkistan. Silmän pitää tottua hämärään, melkein pimeään, jonne ei hirsien raoista puikahtele valoa kuin nopeina sädekimppuina harvakseen, jos hyvin sattuu. Minä seison oviaukossa ja tuijotan: – JUU, jotain näkyy! Seison hengittämättä, suu auki, silmät tappeina.- Valkoista näkyy… pitkänmallista… Silloin leiskahtaa sädekimppu hirrenraosta ja minä näen: – RUUMISARKKU se on! Korokkeella keskellä huonetta. Huudan kauhusta ja ryntään pois niin, että olen kompastua jalkoihini ja pudota vintin tikapuilta.Pian tiesivät veljet ja naapurin Maila ja Seijakin kauhukokemuksestani. Muistaakseni kävimme joitakin kertoja joukkotuen voimin katsastamassa tilannetta, mutta laihoin lopputuloksin. Arkku oli poissa. Vanhemmille ei näistä kerrottu.

Arkku ja kuolema olivat pappilan vanhimmalle lapselle tuttu asia. Sain olla silloin tällöin mukana joissakin hautajaisissa, joissa ajan tapaan vainajan arkku tuotiin avoimena pihamaalle.

Minä jouduin asioimaan vintillä. Useimmiten olin apulaisen mukana, Sylvin tai Elsen, hakemassa kuivuvaa pyykkiä naruilta. Pyykki oli usein jäätynyttä ihanasti enkelinsiiviksi tai pehmennyt kummituksen viitaksi. Molemmat yhtä hienoja. Pyykki tuoksui niin, että koko vintti haisi mäntysuovalta sitä enemmän ja sitä mukaa, kun pyykkikori täyttyi. Narujen ja hirsien ja valonsäteiden keskellä paksun Elsen vieressä ei pelottanut. Ja kaikki haamut ja oliot häipyivät.

Joka kesä isän aloitteesta kuivattiin vintissä omenarenkaita. Meillä oli pappilassa pieni, mutta tuottoisa puutarha ja muutama hyvä omenapuu. Isä kasvatti kaikkea mahdollista hyötypuutarhan tuotetta, toi jopa uusia lajeja kaiken kansan ihmeteltäviksi. (” Kirkkoherra kasvattaa puutarhassa kitkeriä täyspunasia maaomenoita koko taloripin matkan”, levisi huhu kylällä, kun tomaatteja oli kasvamassa salin pitkällä eteläseinustalla.) Jouluksi kuuseen ja muutenkin talven herkuiksi isä säilöi omenoita ja opetti muitakin tekemään omenarenkaita. Niitä ripusteltiin vinttiin kuivumaan narujen varaan, hiukan sivuun pyykkinaruista. Syksyn mittaan vaan omenarenkaat hupenivat joka vuosi. Ihan taatusti ei kukaan tiennyt asiantilaan syyllistä, koska hiiret kyllä osasivat kiivetä orsilla ja napsia, mutta niin osasivat pojatkin – varsinkin isoveli Juha. Muistaakseni jouluna roikkui hirsien keskellä vain kahdenlaisia tyhjiä naruja, pyykki- ja omenanaruja. Isän en muista olleen erityisen vihainen – hänellä saattoi olla omakohtaisiakin muistoja asiasta.

Kun asuimme Raumalla, meillä oli vieläkin suurempi talo ja korkea vintti. Mutta kun lapsuus oli minun kohdaltani ohi, jäivät vinttimuistot hyvin ohuiksi. Vintille mentiin muuten täsmälleen samaa kautta: eteisestä tikkaita pitkin. Yksi tarina on jäänyt mieleen, luultavasti siksi, että se kuului äidinkin loistavaan dramaturgiaan usein, kun oli vieraampia vieraita.

Oli hiljainen ilta. Talo nukkui, paitsi äiti ja isä. Silloin kolahti ruokasalin kattoon. – Kuulitko? pelästyi äiti.- Kuulin, vastasi isä, – tuuli heitti oksia katolle. Taas kolahti samalla lailla nopeasti. – Ei tuuli näin tee, ymmärsivät molemmat. Joku oli selvästi vintillä… Jälleen kolahti samalla lailla, hyvin pian uudelleen ja uudellen ja taas kerran. Äiti jähmettyi paikoilleen: – Joku ampuu. Isä mietti:- Sarjatulta… ja sanoi: – Ole rauhassa, minä menen katsomaan… – Varo, Arvi! Ota joku ase… Sota oli jo ohi eikä talossa mitään asetta ollut. Mutta isä tiesi, että kaikenlaista silti vielä tapahtui. Hän nappasi raskaan hiilihangon ja hiipi vintin tikkaille. Äiti seurasi sydän pamppaillen, kun isä nosti luukun ylös ja häipyi vintin pimeyteen. Ei kuulunut mitään. Aikaa kului ja äitiä alkoi hermostuttaa. Isän olisi pitänyt huutaa jotakin, jos oli hätä… Sitten kuului isän naurua ja askeleet vintin luukulla. – Voi, turkin ja tuomionpippuri, äiti! Vintillä oli pitkä pitkä rivi suuria kaalinpäitä hirrellä talven varalle. Reunimmainen oli päässyt irti , vieri pitkin hirttä ja putosi lattian vanerilevylle. Sekös pamahti. Toinen lähti vierimään ja putosi pian sekin, sitten nopeassa tahdissa loput kaalinkerät – kuin ammussarja. Isälle vielä tuoreessa muistissa.

Meidän pappilakotinamme oli vanha suuri lääkärintalo, jossa oli suuri suljettu pihapiiri, jokseenkin vanhaan raumalaiseen tapaan. Sen neljällä reunalla kohosivat rakennukset. Kaksi taloriviä oli asuntokäytössä ja niissä asui neljän hengen perhe ja joitakin diakonissoja. Kolmas rakennus oli kaikille yhteinen varasto- ja ulkorakennus. Siinä oli sen ajan malliin kanala – meidän suureksi iloksi – ja tietysti suuri puuhuone. Puuhuoneessa nousivat leveät portaat sen vintille. En tiedä, missä käytössä vintti oli joskus ollut, mutta meillä se oli TEATTERI. Meidän lasten ihana luomisen tila, jota mainostettiinkin niin, että me näyttelijät saimme naapureita aivan ritttävästi näytöksiin 10 pennin (ehkä se oli enemmänkin) pääsylipuilla.

Oletettavasti minä olin idean äiti, mutta kyllä pojatkin olivat täysillä mukana. Keksimme juonen, jossa ainakin piti olla noita, prinsessa, prinssi, linnanmuurit ja torni sekä lohikäärme, tämän lisäksi muuta sen mukaan kuin saimme lisää kavereita rooleihin. Tuulen rooli oli pitkästyttävä, mutta tärkeä. Puiden piti heilahdella koko esityksen ajan ja aina välillä toki taivaalla juoksi pilvikin ( kepin varassa).

Kanalan takana kohosi hyvin korkea puuaita Porin oluttehtaan suojaksi. Me lapset olimme pysyvästi uteliaita tämän korkean aidan takana piilevistä löydöistä. Niitä olivat jätekasat, joista löytyi aarteita. Ennen kaikkea kaikki pahvilaatikot, suuret pahvit, ruskea vahva käärepaperi, narunpätkät, jokus jopa metallivanteita. Kaikki hienoa tarviketta meidän kulissien tekoon. Kun tuli ilta ja tehtaalta lähdettiin, hiivittiin me aidanraoista tontille ylempää Harmaalinnnan mäen suuntaan ja alettiin touhuun. Muistan, että saatiin tarvikkeita yleensä niin paljon kuin haluttiin. Lisäksi kerjättiin naapureilta muuta materiaalia, vanhoja vaatteita, puutarhatyökaluja, ämpäreitä ja vaikka mitä, lähes kaikki kelpasi. Jostakin kerjäsimme (Osuuskaupasta ainakin) maalipurkkeja, koska kulissien maalaaminen vaati monenlaista väriä. Niinpä maalasimme miekkoja, kultakruunuja, kukkivia puita, korkeat linnanmuurit, hirviöitä ja liskoja, kuun ja auringon taivaalle. Puvustaminen oli ehkä riemastuttavinta, sen muistan. Äiti ymmärsi teatteriamme, koska oli itsekin sitä harrastanut, lopulta sisarustensa kanssa 1920-luvun Pasilassa oikein ohjattuna. Hän antoi joskus meille pitsiverhot, joita pitikin varjella, että kestivät kauan prinsessojen pukuihin ja morsianten huntuihin. Ja aina näytöksiimme kuului laulua. Äidin loputon laulujen repertuaari oli tuottanut meissä lapsissa tulosta: osasimme monenlaista. Muistan hyvin, miten hienoilta kaikki vaivannäkömme tuntui, kun mielikuvitus kultasi idean ja monet puutteet. Aikuiset istuivat ja ihmettelivät esityksiämme, se oli upeaa.

Toki järjestimme kesäisin jatkuvasti eläinten hautaustoimituksia suurin seremonioin puutarhassa ja Rauman kanaalin varrella, joten tulevien taiteilijoiden (silloin vasta kolmen kuudesta) mielikuvitus sai harjoitusta ja mahdollisuuksia laukata.Vähitellen kuolleiden lintujen ja hiirten hautakumpujen ristit ottivat tilaa ja vähensivät perunamaan vakoja isän mielestä liikaa, joten aloimme haudata talon vastaiseen puistoon kanaalin rataan. Kerran ainakin löydettiin kuollut kissa, ja sille järjestettiin käkirjan mukainen hautaus (luettuna ja laulettuna isältä lainatusta kirkkokäsikirjasta). Vanhan sillan kupeesta kanaalin rannasta kaikui lähitaloihin lasten harras virrenveisuu: ”Joutukaa sielut, on aikanne kallis…” Näistä muistoista olen kertoillut paljon perheromaanissani.

Lapsuuskodeistani viimeisin oli Laitilan suuri, komea pappila. Siellä se vielä nykyäänkin seisoo kaikkien ohikulkijoidenkin nähtävissä komeana kuin vanha herraskartano omalla mäellään. Sen korkea vintti antoi mahdollisuudet moneen tarkoitukseen. Minä, jo lukiotyttö en koskaan oikein tutustunut siihen. Tiedän vain, että se kätki paljon tavaraa ja muistoja itseensä. Sinne jäivät ja hukkuivat syntymä- ja kastetodistukset, monet koulutodistukseni, päiväkirjat ja valtavat kasat piirrustuksia. ( Jopa isäni kuoleman jälkeen 1961 ilmi tulleet kaikille perheenjäsenille varatut kaasunaamarit. Elettiin pelottavia idän noottien aikaa.) Vinttiin oli myös rakennettu jo meidän muuttaessa sinne yksi päätyhuone. Sen jakoivat veljeni. Molemmat hautoivat ja muhivat, mitä ja miten tekivätkin, mutta molemmista tuli teologi ja kuvataiteilija. Tällä hetkellä ei heistä kumpikaan kulje enää täällä meidän elävien maassa. ( VOI, IKÄVÄ, SUURI IKÄVÄ on aina välillä!)

Vuodet vierivät ja me kasvoimme, vintit jäivät, mutta eivät unohtuneet – arvelen: kenenkään meidän mielistä.

Turkuun muutettuamme nuorena perheenä oli sitten omien lasten vuoro kokea vinttien jännittävyys. Asuimme ensin osoitteessa Rauhankatu 10 vanhassa, todella pitkässä talossa, joka oli yhtä pitkää samaa kivitaloa monen katunumeron verran. Tämä teki tietenkin mahdolliseksi sen, että talojen vintit voitiin liittää toisiinsa joillakin tavoilla. Niin sitten talojen lapsilauma keksi nämä vinttien väliset käytävät ja ovet. Jostakin löydettiin avaimetkin oviin. Näin oli auki mahdollisuus suuriin seikkailuihin ja tavaroihin. Ilari juuri kertoi, että joltakin vintiltä löytyi joitakin Mannerheimille kuuluneita tavaroita tai kirjeitä.(?) Ehkä olivat lasten leikkiutopioita, mutta jännittäviä ainakin. Minä muistan hämärästi olleeni lasten mukana jossakin vintissä etsimässä jotain. Oli pimeää ja hämähäkin verkkoja, pöly haisi ja minä aivastelin.

Asuimme myös Kaskenkadulla Kaskenlinnassa, joka seisoo Kaskenmäellä edelleen majestetettisena. Tämän talon ja kulmakorttelin muiden talojen lapsilla oli monet vinttiseikkailut. Ne ovat kuitenkin jo toisen sukupolven kokemuksia ja ansaitsevat omat kertomisensa.