Kyllikki TukiainenLuomisen teoriaa ja omia kokemuksia
Arvelisin, että neurotieteet ja psykologinen tutkimus ovat kiinnostuneita tuottamaan tietoa taiteen tekemisen luomisprosesseista. Itsekin taideterapeuttina ja psykologina olen tehnyt pientä, omiin työkokemuksiini ja jo olemassa oleviin tutkimustietoihin pohjautuvaa tutkimusta, myös julkaissut tätä pohjoismaisella kielialueella. Hyvin mielenkiintoista piloottitulosta saatiin lähes jo 100 vuotta sitten, kun alettiin nähdä tyypillisiä eroja eri mielisairautta sairastavien potilaiden töissä. Erityisen selvinä erottuvat skitsofreniapotilaiden taideilmaisut. Niistä voisi ehkä sanoa, että niissä muoto ei palvelekaan sisältöä, vaan on itse sisältö. Mielialahäiriöiden ja taiteellisen lahjakkuuden välinen korrelaatio on tunnistettavissa, mutta minkäänlaista kausalitetteia ei voida havaita luovuuden ja mielialahäiriöiden välillä.
Olen sitä mieltä, että myös taiteen eri alojen tekijöiden työprosesseissakin on eroja. Näitä olisi mielenkiintoista tutkia. Mielestäni esimerkiksi kuvataiteilijat ja maalarit eivät pohdi työnsä ja tekemisensä syntyprosesseja siinä määrin kuin kirjallista työtä tekevät. Säveltäjiä en tunne ollenkaan, mutta julkisuudessa he kertovat usein töittensä synnystä ja moninaisista vaiheista ja kokemuksista, joita luomisprosessiin kuuluu. Tekiköhän Wagner suuria oopperoitaan tieten tahtoen pyrkien ”manipuloimaan” psyykkisesti kuulijaa luodessaan tiedostamatomia psyyken rakenteita syvästi koskettavia sävelkulkuja, voidaan vaikka kysyä. Luovan taiteilijan oman työnsä tietoinen prosessointi on kuin veteen piirretty viiva, hyvin häilyvä, mutta jotenkin konkreettinen. Se on kiinnostanut minua paljon, ehkä siksikin, että itse kuulun sekä kuvataiteen että kirjalisuuden tekijöihin.
Taiteen avulla voidaan myös hoitaa ja parantaa. Tätä kutsutaan taideterapiaksi. Taideterapiassa itse tekemisen prosessi hoitaa ja parantaa. ”Luovuus on tärkeä selviytymiskeino kärsimyksen kohdatessa”, on sanottu viisaasti. Toisaalta vaikeissa sairauksissa luovuus voi lamautua. Mutta on tutkitusti todettu, että luovuus ei häviä, vaikka saattaakin vaikeissa elämäntilanteissa olla näkymättömissä.
Ihmisen luovaa ilmaisua on tutkittu jo yli 70 vuotta. Taiteellisen luovuuden suhdetta elämänkaareen on sitäkin jo tutkittu yliopistollisesti yli 50 vuotta. Kun 1970-luvun lopussa opiskelin Åbo Akademissa, oli psykologian laitoksella opetustehtävissä Jan-Erik Ruth, myöhemmin Kuntokallion tutkimusjohtaja. Hän innostui minun kiinnostuksestani taideterapiaan, johon hänkin perehtyi. Lainaan tähän joitakin ajatuksia hänen artikkelistaan Suomen Psykologiuutisissa 1992 ”Taiteellinen ilmaisu ja elämänkaari”, jossa hän tarkastelee iäkkäiden luovuuden mahdollisuuksia tutkimusten valossa.
Tunnettu tiedemies Galileo Galilei sai vasta vanhoilla päivillään valmiiksi ensimmäisen teoksensa ja vielä 74-vuotiaana kirjoitti matematiikkaa käsittelevän teoksen. Benjamin Franklin keksi vanhana miehenä kaksitehosilmälasit, kun ei enää itse nähnyt lukea tekstejään, ja Thomas Edison oli aktiivinen keksijä koko elämänsä. Kirjailijoiden ja säveltäjien parista löytyy hyvin paljon niitä esimerkkejä, jotka tekivät suurteoksensa vasta vanhuksina. Sofokles kirjoitti vasta 89-vuotiaana ”Oidipus näytelmänsä. Goethe kirjoitti kauneimmat runonsa ja mm. ”Faustin” vasta elämänsä loppupuolella. Verdi sävelsi ”Othellon” vasta 70-vuotiaana ja ja hän oli 76, kun syntyi ”Falstaff”. Tätä luetteloa voisi jatkaa. Pitkä ikä on antanut suuret tiedot ja taidot, elämä on luonut perspektiiviä asioihin ja laaja yhdistävä integraatio toimivat tiedettä tai taidetta luovan psyyken voimavaroina. Kuten Jan-Erik Ruth sanoo kirjoituksessaan: ”Kaikkea ei vielä tiedetä”, eikä vieläkään nyt, yli 30 v myöhemmin.
Olen ollut mukana Suomen Taideterapiayhdistyksessä ja yhteisissä näyttelyissä monia vuosikymmeniä, ja sitä kautta saanut tutustua Suomen taideterapian kenttään silloisia johtoportaita myöten. Sain yhdistyksen eri tilaisuuksissa monia ystäviä, jotka innostivat jatkamaan omaa taideterapiatyötäni. Tätä kautta olen saanut myös suuret määrät taideterapian tutkimustietoa ja kuvallista materiaalia. Taideterapeuttina pidin luentoja ja koulutuksia yliopistossa, joissakin oppilaitoksissa, opistoissa, hoitolaitoksissa kuten esim. vanhainkodeissa ja kulttuuritilaisuuksissa ympäri Suomea. Aina koin, että ihmiset olivat erittäin kiinnostuneita luovuuden asioista. Ja se innosti minua yhä enemmän luovuuden pariin.
Nykyään, tämän sodan kauhun ja ehkä omakohtaistenkin kokemusten ja pelkojen keskellä on hienoa ymmärtää, että jokaisessa meissä on paljon luovuutta, jonka avulla on ehkä mahdollisuus päästä pois monesta vaikeudesta. Ainakin hetkiksi. On hyvä tietää, että on tutkittua tosiasiaa, että luovuus on meissä normaalijakautunut ominaisuus. Siis kaikissa meissä on sitä jossain määrin. Hyvin tärkeä tutkimustulos on myöskin se, että luovuus ei ole millään lailla riippuvainen älykkyydestä. Kaikkein matalimmallakin tasolla on ihmisessä luovuutta.
Luovuuden kehitys on sekä yksilön että lajin kehityksen tasolla todettu suunnilleen samaksi. Tällä tarkoitetaan, että kun vauva kehittyy, hän kehittyy tiettyjen luovuuden toimintamuotojen kautta, jotka samat kehitysvaiheet on todettu ihmislajin kehityksessä. Nämä 5 vaihetta eivät ole mitenkään luovuuden arvojärjestystä, siis: arvostamista-ei arvostusta. Ne ovat: a) senso-motorinen vaihe, eli liikunta ja tanssi; b) musiikki; c) kuvallinen ilmaisu; d) näytelmä ja e) sana ja kirjallisuus. Esimerkkinä tästä voisi olla syvästi psyykkisesti vajaa/ sairas, joka kuitenkin pystyy nauttimaan liikunnasta tai musiikin kuuntelusta.
Varsinaisena taideterapeuttina, mutta myös laaja-alaista terveyskeskuspsykologin työtä tehdessäni, erityisesti koulujen ja päiväkotien kanssa, tuli vastaan tilanteita, joissa jouduin parhaan kykyni mukaan diagnostisoimaan eri-ikäisten ja henkisesti eri tasoisten lasten kuvallista materiaalia. Kaikki tämänkaltainen työ on ollut minusta äärimmäisen kiehtovaa. Minä sain itse oppia ja opetusta todella paljon noin 25 vuoden ajan.
Otan tähän mukaan muutaman kuvaesimerkin.
KUVA 1. Päiväkodissa luettiin ensin ”Pieni merenneito”-satu ja sitten piirrettiin kuva siihen. 5-vuotias tyttö piirsi tämän. Päiväkodin henkilökunta oli saanut päiväkotikäynneilläni alustavaa tietoa piirrosten tulkinnasta ja niiden hyväksikäytöstä. Heidän mielestään tämä kuva oli sekä piirroksena erinomaista tasoa, mutta myös jotenkin outo. Pikkutyttö tuntui erityislahjakkaalta. He toivat kuvan minulle ja totesin lapsen selkeän lahjakkuuden ikätasoon nähden. Jotain tarkkailtavan terpeellista oli lapsessa itsessään sijoittaessaan kuvan hahmot ikäänkuin suljettujen verhojen sisään. Tarkkailin tyttöä myöhemmin ala-asteella, jossa tarvittiin psykologin apua. N. 13-vuotiaana tytöllä alkoi voimakkaista mielenterveyden häiriöitä autistiseen suuntaan niin, että häntä oli hoidettava jaksoja sairaalahoidossa.
KUVA 2. 3-vuotias poika, tottunut värikynien käyttäjä, näki rautatieasemalla junan ja piirsi sen isän auton taakse. Ote on hyvin voimakas ja näkemys selkeä, lahjakkaan pojan ote. Vilkas ja touhukas poika.
KUVA 3. Erittäin mielenkiintoinen 7-vuotiaan pojan piirros ”Villisian metsästys”. Upea ja rikas näkemys, jossa kiinnityyy huomio kuvauksen tarinanomaisuuteen ja moniin yksityiskohtiin. Kolme hyvin erilailla käsiteltyä hevosta, nainen istuu vinottain naisensatulassa, (äärimmäisen harvinaista kuvata aikuisenakaan), on metsästystorvensoittaja ja jousipyssyllä ampuja, kaksi metsästyskoiraa ja villisika, jonka olemus on kuvattu aivan liikuttavasti ( ja ironisestiko?). Uskomaton kynän käyttö, erinomaisen varma eläinten ja ihmisten hahmotus. Kuvassa voi jopa nähdä liikettä ja vauhtia ja huumoriakin. Villisika näyttää kovasti pelokkaalta ja tupruttaa jotakin takapuolestaan. Onko lisäksi pilvenomainen alue villisian takana hajupilveä? Tämä pojan on annettu piirtää jo kauan, todennäköisesti hänelle on luettu jo kauan ja myös paljon, hän on varmasti korkeatasoisesti älykäs ja hänessä on moninaista lahjakkuutta ja ilmaisukykyä. Oikeastaan on lähes mahdotonta uskoa, että 7-vuotias pystyy tällaiseen suoritukseen, joka saattaaisi olla monelle aikuisellekin vaikeaa. Piirtäjän ei liene aina helppoa hyväksyä kasvatuksen antamia normirajoja, vaan hän haluaa kulkea paljon omia teitään. (Olisi hienoa tietää, mitä tälle nykyään n. 43-vuotiaalle, entiselle erityislahjakkaalle pojalle tällä hetkellä kuuluu. Minkälaisessa ammatissa hän saa toteuttaa suurta lahjakkuuttaan?)
Taideterapiaakin – kuten psykoterapiaa- on monenlaista. Karkea jako on yksilö- ja ryhmäterapiaan. Kummassakin voidaan käyttää psykoterapiassa toimivia prosesseja ja niiden nimeämistä. Voidaan puhua transferenssista, regressiosta, sublimaatiosta, projektiosta jne. Jokainen tietää, että taide on ainakin hyvin usein symbolien käyttöä. – Taideterpeuttina ei voi toimia pelkästään psykologin tai taitelijan koulutuksilla. Tarvitaan nimenomaan terapeuttista koulutusta.
Terveyskeskuspsykologina minulla oli tilaisuus pitää taidekerhoja ja tehdä taideterapiaa samassa rakennuskompleksissa sijainneen vanhainkodin asukkaiden kanssa. Teimme ihastuttavia töitä, joita ripustettiin vanhainkodin seinille ja annettiin lahjoiksikin.
Onko taide hulluutta? Ei kai kukaan kysy näin. Mutta onko luovuus hulluutta? Moni ehkä kysyy näin, eikä aina ihme. Vanha sanonta kuuluu: ”luovuus ja hulluus kulkee käsikädessä”.-Kerron vanhasta pariskunnasta. Eräänä päivänä ukko raahasi ämpärin ja jakkaran saunasta keskelle tuvan lattiaa. Sitten hän haki onkensa ja istui jakkaralle, ojensi ongen ja upotti sen iloisena ämpäriin. Alkoi odotaa kalan nykäisyä. Istui ja hymisi. Päivä paistoi. Aliina- vaimo katseli ja kauhisteli: ”Voi, Elmeri on nyt lopullisesti seonnut. Pitääkö tässä soittaa oikein lääkärille? Mutta… toisaalta, kyllä me välillä kalaakin tarvitaan!”
Julkaistavan romaaniteoksen kirjoittaminen vaatii aina uuden luomista. Ei ole uskonnon pilkkaa, jos sanoo, että kirjailija luodessaan romaanin tapahtumia ja henkilöitä tavallaan leikkii jumalaa. Koska Jumala luo tyhjästä uutta. Luomisen tunne on upea. Olen kokenut sen monta kertaa, ja sen muistaa, se ei unohdu. Kirjailija-kuvataitelijana näen ja muistan aina tarkkaan ja yksityiskohtaisesti keskeiset henkilöni, (nimeä en välttämättä). Olen luonut heille tarkasti ulkonäön, pukeutumistyylin, luonteenlaadun ja melko tarkan elämäntarinan. Luomani henkilö on minulle niin todellinen ja tuttu persoona, että kukaan maailmassa elävä ei voi olla. Ja ihmeellisesti grandiosista lienee se, että on upeaa saada kehittää tätä toista ihmistä, miten haluaa. Hän tekee, puhuu ja käyttäytyy niinkuin minä parhaaksi näen. Hän tekee vaikeita ratkaisuja, oikein tai väärin, kun minä niin tahdon. Tällä en kyllä tarkoita, että kirjoittaessani (luodessani) näitä henkilöitä tuntisin mitään jumalista ja ylivoimaisen suurta itsessäni. Päinvastoin: minuus saattaa olla hyvin pieni, avuton ja nöyrä, jopa hajoamisen partaalla. (Tässä tekstissä myöhemmin lisään hiukan tähän vaikeaan asiaan.) Siis, jostakin syvemmältä henkilöt syntyvät. Olen asiasta varma, että kaikissa luomissani on jotain minusta. itsestäni.
Jospa olenkin vain toistanut jo tuntemaani entistä oman menneisyyteni kokemusta? Jospa olen tavannut kuvaamani ihmisen ja vain muuntelen häntä nyt, otan hänet käyttööni. Omista elämänkokemuksistame ja koko psyyken ominaisuuksista, lahjoista ja niiden yhdistymisestä kai taidetta luodaan? Ihan tyhjästä ei kai ihminen voi luoda mitään. Kyllä ituja tai sitäkin pienempiä on jo odottamassa tekijänsä kasvattamista, sanotaan. Se varmaan tarkoittaa meidän perimäämme, jossa ovat valmiina lahjakkuudenja luomiskyvyn idut.
Taiteella ilmaistaan sellaista, mitä muilla keinoilla ei voida. Taide konkretisoi jotain sellaista, jota ei koskaan muuten nähdä, ei kuulla, ei koeta.
-Jostakin syystä muistuu mieleen tekstin enemmän tai vähemmän kuviteltu tapahtuma, jokin tietty kohtaus, jonka näkee elävänä liikkeenä, kaikkine väreineen päivineen. Näen esimerkiksi simissäni nuoren, vilkkaan Hannelen, joka Amerikan -lomallaan istuu suuren (minulle pikkupiirteiltäänkin tutun ja kokonaan itse luodun) lomahotellin puiston penkillä. Yläpuolella ja ympärillä riiputtelee valtava pajupuu lehtiään ja peittää ympäristön ja hänet melkein näkyvistä. Hannele yrittää hälventää voimakkaita tunnemylleryksiä ja pelon tunteita, joita juuri on joutunut kokemaan ja pelkää vielä olevan tulossa, (jopa murhaaan asti). Hän potkaisee jalastaan hiekkatielle sandaalin, nauttii sen hulvattomasta lennosta ja omasta potkustaan. On pakko jotenkin purkaa itsestään ahdistusta ja levottomuutta. Sandaali lentää auringon vihreässä kimalluksessa kaaressa kauas ja putoaa juuri tulossa olevien poliisimiesten eteen… Tai toinen, jossa keski-ikäiset nuoruudenrakastetut tapaavat. Mies on tullut käymään naisen kotiin luokkatapaamisen jälkeen. On keskusteltu, on käyty läpi kummankin avioliitto toisen kanssa, raskaat erot ja elämäntapahtumat. Kumpikin on todennut itsessään vanhan kiintymyksen, jota ei pystytä tuomaan ääneen esille. Seisotaan ovella ja tunnetaan, että ei nähdä koskaan enää. Hetken kuluttua nainen katsoo ikkunasta, kun mies katoaa puiston puiden taakse. Naisen laihaan ja yksinäiseen niskaan paistaa aamun nouseva aurinko…
Tiedän, olen kokenut, että jo ulos saatu teos, kirja tai maalaus saattaa unohtua. Sitten näkee sen jossakin eikä välttämättä heti tunnista sitä omaksi työkseen. Selvästi minulla on näin, että se, minkä olen työstänyt vaivalla ulos itsestäni, on sitten irti minusta ja usein unohtuukin. Mutta ei aina. Jotkut työt jäävät omaankin mieleen. Ehkä eniten ne, jotka kuvaavat omia pysyviä ominaisuusuuksia ja elämänpituisia arvoja ja tarumoja. Omaa vanhaa tekstiä muistaa vielä vähemmän kuin kuvataidetta. Mutta saattaa muistaa silti itse työprosessin.
Tämän lisäksi ainakin minä olen kokenut pari kertaa, mutta useammin pelännyt huolestuttavaa ilmiötä: vuosien kuluttua alkaa mennä fakta ja fiktio itselläkin sekaisin. Olenko mahtanut tavata joskus jossakin tämän ihmisen? Olenko minä itse nähnyt tai joku on minulle kertonut joskus siitä maisemasta, josta täysin rinnoin kerron fiktiona? Ja mielenkiintoinen näkökulma nousee, kun joutuu miettimään, olenko keksinyt tapahtuman kaiken kokemani, lukemani ja kuulemani yhteistuloksena. Näihin asioihin ei voi näin lyhyesti paneutua. Nämä ovat loppujen lopuksi vaikeita psykologisia tapahtumisia ja vaativat tietämystä, aikaa ja tutkimista. Näistä syistä muuten eivät muistelmateokset olekaan täyttä faktahistoriaa, vaan aina jossain määrin epäluotettavia ja eri kertojilla erilaisia. Esimerkiksi sisarusten tekemät muistelmat samasta lapsuudesta saattavat erota hyvin paljon toisistaan. Tästä voisi luetella Suomen kirjallisuuden kentältä monia esimerkkejä. Kukaan näistä kertojista ei kuitenkaan valehtele. (Tuskin koskaan vanhemmat kohtelevat täsmälleen samalla lailla kaikkia lapsia, tässä kuitenkin lienee suurin syy erilaisiin lopputuloksiin.)
Niinkuin taidetta on suunnattomasti erilaista, on taiteen tekijöidenkin päässä tapahtuva luomisprosessi tuhannesti erilainen. Suurta kansallista musiikkieeposta synnyttävä taiteilija prosessoi itsessään pitkään, syvästi ja rankasti. Sitten veikeä veikkonen purkaa improvisoimalla tuntojaan rämisevällä kitaralla, hytkyen ja nytkyen esiintymislavalla. Tai jämerä ITE-taiteilija halkoo kirveellä puunkantoa eläinpatsaaksi puistoonsa monien muiden joukkoon. Uskon, että kaikilla heillä on erilaiset tuntemukset tehdessään taidetta.
Joinakin hetkinä omat luomukset miellyttävät, saavat jopa ylpeiksi, joskus taas – luulen, että useinkin, ne eivät täytä odotuksiamme. Teos hävitettään tavalla tai toisella. Jälkeenpäin tämä saattaa harmittaa. Minäkin olen harmikseni hävittänyt aika monta, jopa nykysilmiini hyvää maalausta, muotokuviakin. Katuminen ei tuo niitä takaisin. – Yrittäminen alkaa taas alusta, taas kerran, montakin kertaa. Pyritään tuottamaan se tietty oma näkemys jostakin kuva- tai asiakokonaisuuddesta. Tarve tähän esille tuomiseen on niin suuri, että yritykset toistuvat – jopa vuosia, ennenkuin alkavat väsyttää. Luomisen pakko, itse prosessi on niin suuri. Psyyke tarvitsee hoituakseen tämän prosessin vaikutuksen.
Joskus psyyke tarvitsee sellaista luomista, kaikenlaista tuottavaa työtä, jossa ihminen saa aikaan näkyvää käsillään. Kaikenlainen luova toiminta, puutarhanhoito ja askartelu, josta saadaan näkyviä tuloksia, parantaa ihmisen olotilaa. Ehkä jopa on hoidon antaja. Taideterapia perustuu suurelta osin myös tähän lähtökohtaan.
Minä olin ensimmäisellä Kreikan matkallani kesällä 1985 pienellä Aigeanmeren alueen Kos saarella. Siellä kävimme paikassa ja alueella (jota en enää osaa sijoittaa karttaan), mikä oli suuren filosofi ja lääkäri Hippokrates Koslaisen (460 – 377 eKr.) kutsuttu. Kävin Ashlepiadien parantola- ja lääkärikoulukunnan laajalla, jyrkästi nousevalla rinnealueella, jossa oli vielä näkyvissä Hippokraten sairaalaan rakennuskerrostumia. Paikalla oli ollut myös pyhäkkö. Opas selitti tietävästi, miten kaikkein sairaampien parantolat sijaitsivat rinteen alaosassa, jossa he alkoivat ottaa osaa työntekoon sitä muka kuin pystyivät. Kun sairas kykeni ja osallistui parempiin tehtäviin rakennuksen sisällä ja ulkonakin jo, hän pääsi asumaan seuravalle tasolle rinnettä. Ja näin edeten mielisairaat vuosien aikana vähitellen rohtolääkitysten ja kaikkinaisen osanoton, askartelun ja taiteen tekemisen antammalla mielialan nousulla pääsivät asumaan koko hoitolaitoksen huipuille. Siellä oli vielä muistona toimiva lähde, jonka paranatava vesi virvoitteli minunkin kipeää nilkkaani. Koko systeemin omin silmin näkeminen ja asioista kuuleminen liikutti minua suuresti. Tällaiseen suureen perusoivallukseen, oli viisas lääkäri tullut siis jo yli 2000 vuotta sitten. ”Taide pitkä, elämä lyhyt”, uskotaan Hippokrateen toteamukseksi. Hippokraten potilaiden tiedetään toteuttaneen sairaalassa kaikkia taiteen eri lajeja. Tämä oli perusoivalluksena aivan erinomainen, vaikka vaati tietysti sairaalahoidolta valtavan paljon – olikin sitten kuinka alkeellista tahansa.
Hippokrates oli aikanaan ja edelleen tunnettu ”lääketieten isänä” , joka kävi useissa silloisissa Lähi-Idän maissa, mm. Egyptissä tutustumassa erilaisiin hoitotapoihin, myös sairauksiin käytettäviin rohtoihin. Hän opiskeli Aleksandrian silloisessa lääketieteellisessä laitoksessa ja toi sieltä Eurooppaan paljon uutta tietoa. Hänen sanoikseen on sanottu mm. ohje lääkärille: ”Ennen kaikkea vältä vahingoittamasta potilasta!”
Minä Kos- saarella Kreikassa 1985 Hippokraten mielisiaraalan parantavan lähdeveden hoidossa.
Hippokratesta on arvostettu ehkä eniten siksi, että hän erotti uskonnon, jumaluuden ja maagisuuden harjoittamisen mieleltään sairaan ihmisen psyyken tilasta, esimerkiksi epileptinen kohtaus ei ollut mikään pahojen henkien raivokohtus, vaan sairautta. Siis mielisairaat eivät olleet mitään uskonnollisia hihhuleita, eivätkä kohtaukset olleet missään tekemisissä uskonnon harjoituksen kanssa.
Minulla on käsissäni pieni Hippokrateksen kipsipää. Katson tätä kunnioituksella. Pieni veistos on kiertänyt mukanani kaikilla taideterapian luentomatkoillani ympäri Suomea. Olen kertonut kuulijoille, kuinka Hippokrates ”taideterapian isä” myös tietysti, on tuonut sairaiden ihmisten avuksi ja muiden hyväksyttäväksi konkreettisia ohjeita, joilla mieleltään sairas ihminen voi parantua kaikkialla saatavissa olevin keinoin: tekemisen, osallistumisen ja luovuuden avulla.
Kuvassa vasemmassa ylänurkassa pienoisveistos Hippokratesta. Keskihyllyllä alkukantaisia, tyypillisiä pienoisveistoksia Afrikasta.
Tiedän ja olen itse kokenut, kuinka itse luomisen prosessi on hyvin tärkeä taiteilijalle. Se vaikuttaa hyvin paljon mielenterveyteen, joskus jopa elämisen haluun. Luodessaan taiteilija elää täysillä panoksilla, kokee elämisensä tärkeäksi ja tuntee tekevänsä sitä, mihin on tarkoitettukin. Muu tekeminen, jopa ajan viettäminen saattaa tuntua silloin hukkaan heitetyltä. Näitä asioita, taiteilijan mielentilaa eivät läheiset aina ymmärrä. Taiteilijoiden puolisoista on kuitenkin satojen vuosien tietämän mukaan kehittynyt hyvin viisas ja salliva muusajoukko.
