UIMAREITA -ONHAN MEITÄ

Blogin kuva on otettu kansakoulun VI ja VII luokan oppikirjasta LUONNONTIETO, kirjoittaneet Toimi Kangasniemi, Matti Koskenniemi, Lyyli Miettinen ja Oiva Saari, 1959.

ESIPUHE eli oivallustehtävä lukijalle: miten kukkiva pellavapelto ja Arvi-isäni muinaiset touhut liittyvät uimiseen? Kun luet, vastaus kehittyy hiljakseen jo ennen kuin sen kerron.

Isä kasvatti pellavaa, taivaansinisenä kukkivaa ja tuulessa lainehtivaa pellavaa, josta hän korjasi sadon, loukutti varret Peren saunan loukutustalkoissa, kehräsi rohtimet rukilla pellavalangaksi, kutoi langsta kangaspuilla kankaan, ihanan sinisen pellakankaan, istui ompelukoneen ääreen ja ompeli kankaasta puvun äidille. Kun tätä muistelen, tipahtaa ikävän kyynel, toinen vieläkin isompi: kunnioituksen kyynel. Ja minä olin pikkutyttönä mukana.

Uiminen on ollut minulle aina mieluisaa, vaikka ei juuri suurinta lempipuuhaani olekaan. Ensimmäinen muistikuva, joka liittyy uimiseen nousee hämäränä Vaasan lähistöltä Karperöstä suunnilleen vuodelta 1940. Lapsuuteni perhe asui sotavuosina Vaasassa pari vuotta.

Isä sai joltakin paikkakunnan maanomistajalta luvan rakentaa tervapahvisaunan ja pienen laiturin johonkin rantakaistaleelle. (Ainakin yhden tervapahvisaunan hän rakensi vielä tämän jälkeen omalle kesämökillemme Raumalle 1950-luvun alussa, josta kerron myöhemmin. ) Lautakehikon päälle levitetty tervapahvi kuumeni helposti, kun sisällä oli pieni tynnyri täynnä sopivia kiuaskiviä. Tervapahvi tuoksui hyvälle, kun se kuumeni. Minun lapsuuteeni liittyi usein raikas tervan tuoksu. Tästä tervapahvisaunastako se alunpitäen lähti?

Kuvassa alla näkyy pätkä kapeaa laituria ja matalalle sijoitetun tervapahvisaunan seinää, sekä isä seisomassa saunan oviaukossa, äidin Lahja-sisko makaamassa laiturilla seinän vierustalla, Jussi-veli (n. 2,5 v) pyrkimässä laiturille ja minä (3,5 v) istumassa seinän vieruspenkillä. Istun selkä oudon suorana ja ilme yrmyisenä. Tämä kuva on herättänyt minun ensimmäisen lapsuusmuistoni. Muistan, miten selkääni poltti ja olin vihainen isälle, joka käski minut siihen istumaan. Miksi istumaan juuri siihen, en muista. Jotain pahaa mieltä aiheuttanutta tilanteessa oli. Äiti todennäköisesti on ottanut kuvan. Äiti ei yleensä osannut kuvata, jotain jäi aina pois, henkilön pää, oli huono kuvakulma jne.

Sauna-”laituri” oli varsin kehnon näköinen, siitä puuttui lautoja. Muistan tämän seikan hyvin ja se näkyy kuvassakin. Kun laituri on näin harva ja suuria aukkoja, ei kukaan lapsi voi astua laituria eteenpäin. Toisin sanoen me, minä, ja Jussi varsinkin hyvin vilkkaana pikkupoikana pysyimme paimentamattakin saunan vieressä lähtemättä omille teillemme. Emme me selvästi yksin omin voimin päässeet laiturillekaan. Olimme siis hyvässä säilössä, vaikka vanhemmat kylpivät ja vihtoivat.

Kuvat ovat alunpitäen isokokoisen postimerkin kokoa, siksi suurennokset ovat näin epätarkkoja.

Vieläkin vanhempi kuva on tallella kotoa perimässäni albumissa, jossa on joitakin valokuvia isästäni koulupoikana 1920-luvulta. Isä-Arvi kävi oppikoulua Mikkelin Yhteislyseossa (jossa oli ylemmillä luokilla silloin Sylvi Kekkonenkin – perimätiedon mukaan). Isä oli vilkas savolainen ja jutunkertoja – siinä olen tullut isääni. Isä oli ruumiinrakenteeltaan atleettinen. Atleettiselle ruumiinrakenteelle on tyypillistä luonnostaan voimakas hartianseutu, mutta joka sitten keski-iässä ja varsinkin myöhemmin alkaa muodostua enemmän pykniseksi pyöreä-vatsaisuudeksi. Ja viisaiden vanhojen tutkijoiden mukaan näin käy sitäkin enemmän, mitä ahkerammin on nuorena harrastanut liikuntaa ja urheillut ja myöhemmin jäättänyt sen. Kukas ei sitten jättäisi keski-iän kiireessä ja vanhuuden vaivoissa!

Kuvassa ylhäällä on isä arvelujeni mukaan oppikoulun lukiokavereittensa kanssa jossakin Mikkelin vesien uimalaitoksen hyppytornissa. (Olisipa hauska tietää, ketä kuvan muut pojat ovat.) Isä kuvan vasemmassa laidassa on selkeästi aika uskalias sen ajan uima-asuja ajatellen. Mielestäni hän ei ole tässä pelkästään leikkisä ja hyväntuulinen, vaan jopa hiukan ”koketeeraa” kuvaajalle. Hänen lisäkseen vain yksi poika nauraa, muut ovat jokseenkin vakavia ja yksi ei taida omistaa uimahousujakaan, mutta korvaa puutteen olemalla kovasti reteesti samaa porukkaa. Tässä vaiheessa isä oli lähes laihapoika. Mutta niinkuin näkyy hän oli ikätovereittensakin joukossa suhteellisen pienikokoinen ja lyhytraajainen savolaiseen tapaan eli ”takapuoli laahaa melkein maata”.

Isä rakasti kaikenlaisia vesiä: merta ja järviä. Joskus kylläkin tuntui, että hän halusi niin paljon vesien äärelle siitä syystä, että kalastaminen oli taatusti hänen lempipuuhiaan. Orponappulana hän oli (muistaakseni) 13-vuotiaasta nassikasta asti tukkihommissa Savon vesillä. Hänen vanhassa albumissaan 1920-luvulta alkaen on yksi kuva, jossa erottaa hämärästi sanat Valamon vesillä. Siinä isä lippalakki silmillä seisoo tukilla uittokeksin kanssa. Seisoo varmasti kuin muutkin kaverit vierellä. En muista enää, kuka kertoi minulle isän tukkipojan töistä. Se saattoi olla vanha Pieksämäen Ida-mummo eli kasvatusäiti. Isä itse ei koskaan kertoillut yhtään mitään lapsuudestaan tai nuoruudestaan, ylipäätään taustoistaan. Kaikki tieto on pitänyt tulla muualta.- Minä maalasin kerran – luultavasti 1970-luvun lopussa kolmen neliskanttisen työn sarjan isäni muistolle. Yksi niistä maalauksista on nimeltään ”Tukkipoika”. (Missähän ovat nyt?)

Tukkien uitolla hän oli ansaitsemassa koulurahoja, koska Amerikan Edla-äidin lähettämät dollarit eivät riittäneet. Tätäkin pitempään, vuosia eteenpäin aina yliopistolukuihin asti isä kalasti samoilla Savon vesillä ja myi kalansaaliinsa. Näin saatu tulo 1920-30-lukujen vaihteessa ei toki riittänyt kalliiseen elämiseen ja opiskeluun Helsingissä, mutta alkua se oli.

Jos oli niin paljon vesien äärellä ja eli vesien annista, niinkuin isäni, olen aivan varma, että hän myös oli hyvä uimari, vaikka taitojaan ei siinä erityisesti esitellytkään. Lapsuudessa ei näitä vanhempien asioita noteeraa ja nuorena on niin itseään ja omia ongelmiaan täynnä, että vanhempien uimatavat eivät juuri kiinnosta.

Uimisen taidon ja suuren rakkauden vesiin, suuriin järvien ja merien selkiin minä olen perinyt. Kun niitä ei meidän lapsuudessa aina 10 vuotiaaksi asti ollut, keksittiin me lapset – todennäköisesti minä, joukon vanhin – uimavedet itse. Karjala Tl. oli pieni maalaiskunta Mynämäen ja Yläneen vieressä. Muuta vikaa ei sieltä jäänytkään mieleeni kuin kertakaikkinen vedettömyys. Ei yhtään kunnon uimapaikkaa koko pitäjässä, ainakaan lasten ulottuvissa.

Kylän toisella laidalla oli suuri Laurilan talo, jonka laakean peltoaukean laidalla kulki ojapahanen, kulju. Siinä kuljussa me Vehmalaisten kylän lapset ja pappilan lapset kävimme uimassa. Tummaksi värjäytyneenä, puolimetriä syvimmältä kohdaltaan ja viisi metriä leveimmältä kohdaltaan kulki vesi hitaasti, ja joskus haiskahtikin. Mutta meille se oli uimapaikka. Pojille tietysti riitti alushousut ja me tytöt kiinnitimme aluspaidat hakaneulalla haaroista yhteen, pienimmillä oli vielä kuukkuhousut: kaikilla oli sopiva uimapuku.

Voi sitä kirkumisen ja lätkimisen iloa aina siihen asti, että joku viisas aikuinen kielsi sen, todennäköisesti tulehdusten pelossa. Ehkä iilimatoja alkoi olla liikaa. Meille lapsille tuli vaikea tilanne: mistä löytyisi uimapaikka. Kotoa pappilasta oli tänne halki kylän aika matka ja uimareisumme olivatkin venyneet pitkiksi, vaikka oli tietysti eväitäkin mukana. Siinä vaiheessa sain oivalluksen: miksi emme voisi uida Larilan vehnäpellossa – paremman puutteessa?

Muistan, että olin joskus senverran kokeillut sitä, että tiesin sen tunteen, kun juoksi lujaa, uintiliikkeitä tehden kädet ylhäällä halki pellon, niin viljantähkät sipaisivat ihoa kainaloihin asti kuin veden aallot vaan. Lähdettiin juoksentelemaan lapsilauma viljasarkaa sinne tänne. Huusimme riemusta, tähkät kutittivat ihanasti. Riemua lisäsi edessä suuri, kauniisti lainehtiva uimasarka. Oli ulottuvuutta pahaiseen kuljuun verrattuna. Mutta viljaa lakosi enemmän kuin pahassa ukkosmyrskyssä.

Yllä oleva Carl Larssonin täydellinen akvarelli ( Unikkoja, 1884 ) kuvaa osaa siitä ihanasta tunteesta, jota koin viljapeltouinnissa. Voin kuvitella ja tunteakin pienen pojan kulkemassa olkalaukkuineen pitkin kedon reunaa, kun valo on suurta ja maailma nautinnollisen kaunis. Tämä suurenmoinen taideteos välillä virkistää ja antaa ehkä lukijalle samantapaisia elämyksiä ja kutituksia kainaloon kuin minun lapsuuteni viljapellon vehnäntähkät.

Muistan, että tätä viljapeltouimisen iloa jatkui enemmän kuin yksi kerta. Kun Laurilan talonväki näki lasten tekemän tuhon lakoontuneessa vehnäpellossaan, oli talossa vähintäin aikamoinen ja oikeutettu kiukun tunnelma. Kun vielä nähtiin, että lapset olivatkin pappilasta, voin arvata isäntäväen ristiriitaisen pahanmielen. Talonväki oli aktiivisia seurakuntaihmisiä ( ja taisivat autta meitä vielä ottamalla sota-aikoina meidän serkkuja Helsingistä sotalapsiksi.) Miten he ottivat yhteyttä meille, en muista, mutta sitäkin paremmin muistan isän puhuttelun ja vaatimuksen mennä paikan päälle pyytämään anteeksi isännältä. Seisoin joidenkin kanssa (Jussi ehkä ja joku muu) maahan sotketulla viljapellolla Laurilan isännän korkean hahmon edessä, aurinko paistoi kirkkaasti silmiin ja olin surkea anteeksianeleva maanmatonen. Sanat ovat unohtuneet, mutta sen hetken olo ei. Alle 7-vuotiaana ei vielä ymmärtänyt oman tekonsa todellista tuhoa sota-aikojen niukkuudessa. Isä oli erityisvihainen, niinkuin hän aina oli, jos/kun aiheutimme muillekin kuin kotiväelle pahaa. (Olihan niitä kertoja muitakin, esimerkiksi, kun kävimme omenavarkaissa oikein ämpärin kanssa.) ”Papinkakarat ne kyllä osaavat!”

Edellä kerrotut asiat muistan aika hyvin, ja näiden lisäksi kukkivan pellavapellon, sen lainehtivan sinen. Jos vielä joskus näkisikin tämän pellavapellon loivien aaltojen kirkkaansinisen värin keinuvan tuulessa, tuntisinko samaa niin syvää kauneutta, että siihen olisi pakko päästä itse mukaan? Tämä voimakas tunne-elämys pureutui syvälle lapsuuteeni. Se jäi ihmisten mieliin, ei vain minun, koska niin monissa kirjoituksissa ja muistelmissa mainitaan siitä. Minun lempiväreihini ei kuulu sininen, mutta luonnonkukkien sininen, esimerkiksi kissankellojen ja lemmikkien, voiko kukaan olla pitämättä niistä. Kuitenkin pellavankukan sininen on vieläkin täydellisempi. Se vie jalat alta. Voiko Suomen luonto tuottaa jotain tätäkin lumoavampaa? Ja sitten teen tunnustuksen, joka vasta aikuisena alkoi ihmetyttää itseäni.

Ehkä parinakin kesänä minä kävin uimassa yksin pellavapellossa. Kävin yksin, koska tiesin tekoni erittäin pahaksi. En kuitenkaan kokenut syyllisyyttä. Tähän täytyy olla selityksenä se, että kehittyvä omatuntoni ei ollut vielä siinä vaiheessa valmis – kuten se ei yleensä lapsella ennen 8-9 vuoden ikää ole valmis. Jos lapsen viettitarve on kyllin suuri, niin kuin minulla oli, se voittaa ylivoimaisesti pahanteon aiheuttaman syyllisyyden tunteen. En muista, missä tämä pellavapelto oli, minkä talon mailla. Saattoi se olla meidän, pappilan omakin. Oli ehkä minun onneni, että en koskaan jäänyt tästä kiinni. Muistotkin ovat aika hämäriä…

Kun muutettiin Raumalle suurten vesien äärelle, oli yltäkyllin uimapaikkoja. Olen kertonut eri yhteyksissä monia kertoja näistä Rauman merikokemuksista. Siitä huolimatta voin vielä kertoa joitakin hajanaisia muistoja omalta ja itse rakennetulta kesämökilta Rauman Mustalahdessa. Meillä oli isännän ”vuokraamalla” ( 50 v ilmaiseksi) tontilla komea kesämökki ja pitkä ranta täysin yksinäisellä erämaakaistaleella. Siellä harrastivat 6+2 henkeä kaikkea ihanuutta, mitä nyt mieleen tuli siihen aikaan. Käärmeitäkin riitti. Uimme tietysti vähän väliä. Vesi oli kirkasta kuin kristalli, suuresta avomerestä erotti vain pieni suntti. Vieraita riitti kaupungista, ja sukulaisia kävi varmaan taukoamatta. Isä rakensi tietysti ensimmäisenä rantaan tervapahvisaunan. Se höyrysi lakkaamatta. Kalaa nousi lahdesta ja rantagrilli oli aina kuumana. Oli se isälle varmaan kaiken ilon täyttymyksen aikaa!

Me lapset pullikoimme vedessä. Todennäköisesti vain nuorimmat, Tapani ja pikkuinen Aulikki eivät oppineet uimaan. Tuupu sisko oli hyvä kellumaan, pyöreä maha senkun pompotti pinnalla. Meidän susikoiralla, Nallella oli aina hirmunen hätä laskea lapsia, olivatko tallella. Sen pää vipatti edestakas jokaisen pinnalle nousevan pään, pullean vatsan ja kantapään välillä, eikä se ressukka ymmärtänyt kuin pitkän ajan oppimisen kuluttua, että jos lapsen pää painuu veden alle, ei se ole vielä hädän merkki. Nalle oli aina sataprosenttisen varma lastenvahti. Äiti jätti sen huostaan pihamaan hiekkakehään pienen Aulikki-siskonkin. Jos lapsi konttasi pois, raahasi Nalle hänet kauluksesta takaisin. Nalle oli pakko pitää kiinni aina, kun mentiin uimaan. Kun sitten äiti joskus ehti veteen, Nallen hätä oli raivokasta. Se tempoi itsensä vapaaksi ja juoksi mereen kiskomaan nutturasta äidin maihin. Tästä ei ollut poikkeusta, koska Nallen mielestä emon on oltava rannalla laskemassa lapsiaan. Kunnes äiti väsyi. ”Kai minullakin olisi oikeus käydä uimassa!” Niinpä Nalle joutui uimatauoiksi aina jäämään sisälle.

Raumalla oli siihen aikaan Poroholman uimalaitos. Kävin parina vuonna loppukesästä ja syksyllä siellä uimassa Seija ystävän kanssa. Kesäuimarit ja uimakoulut olivat jo loppuneet ja portit suljettu. Jollakin konstilla me pääsimme korkean lauta-aidan yli tai ali uimakoppialueen ja laitureiden alueelle. Silloin minä varmaan eniten opin uimisesta, kun sain itsekseni harjoitella. En koskaan opetellut kloorausta, vaan uin sammakkouintia voimakkain potkuin. Koska minulla on ollut aina vahvat jalkavoimat, opin potkimalla etenemään kai aika lujaa, koska en ole oikeastaan milloinkaan tavannut uintireisuillani tavallista uimaria, joka uisi ohitseni. Olin suorittanut tietenkin uimakandidaatin tutkinnon samaisessa Poroholmassa, jolloin totesin, että pakollisia hyppyjä enempää en uskalla ja osaa hypätä. Mutta tavallisesta rintauinnista nautin. Sitten tuli syksy ja vesi meni öisin jäähileille. Päivä kuivasi ja hajotti kiteet, mutta tietenkin vesi laski lämpötilaltaan alas. Me kävimme uimassa koulun loputtua myöhäiseen syksyyn, ehkä peräti talven alkuun. Muistan, miten tuntui mahtavalta uida jäähileiden seassa. Sellaisen yksityiskohdan muistan, että uimapaikan edessä oli kiinnitettynä joitakin tukkeja näyttämään alueen rajoja, me nousimme tukeille ja: sukelsimme jääkylmään veten. Sellainen sukellus oli upeaa. Muistan sen tunteen vieläkin. Se vastasi nykyistä avantouintia.

Uimiseen liittyviä muistokuvia on elämän varrelta vaikka kuinka paljon, mutta tuskin niin yllättäviä, että ketään kiinnostaisivat.