Sumu saattaa jämähtää paikoilleen, kun utu taas haituilee sinne sun tänne. Molemmat kyllä osaavat peittää, mutta eksyttääkin ihmisen.
- SELKEITÄ MUISTOJA UTUISISTA TAPAHTUMISTA

Minun elämässäni on monia suuria sumukokemuksia. Lapsuudessa ne liittyvät Rauman aikoihin ja Raumanmereen 1950-luvulle.
Minä olin onnellisessa asemassa, kun jouduin(= sain tulla) usein aikaisin aamulla isän herättämänä mukaan lahdelle verkkoja kokemaan. Opin soutamisen taidot ja niksit juuri näin. Kun isä istui veneen perässä ja nosti verkkoa vedestä, tutki sen, oliko kalaa ja taas laski takaisin, piti juuri jämptisti totella hänen sanojaan. ”Nyt souda, seis! Huopaa, enemmän! Seis! Hyvä! Liikkelle! Heti! Noin... jne. Huopaamaan oppiminen hyvin neuvojen mukaan ei ollut mitään kovin helppoa, ehkä minulle, kun en ole mikään voimamies käsistäni ollut koskaan. Isä oli aika tiukka komennoissaan (entinen upseeri), mutta kaikki sujui kuitenkin ilman riitaa. Lopuksi merkittiin verkot muistiin vuolemalla merkki veneen laitaan!
Pidin siitä silloin, mutta ehkä pidän muistoista meistä kahdesta vielä enemmän, niistä aamuista kuuden aikaan sumuisella lahdella, kun rakas isäni tarkastelee verkkojaan silmät aamutihruisina, mutta iloisessa odotuksessa ja välillä hymähtää iloisesti minulle jotakin.
Raumalla lapsuusperheelläni oli itsetehty mökki erämaassa kapean Mustalahden rannassa, Eurajoen Olkiluodon suuntaan. – Saatu vuokralle 50 penniä/50 vuotta Haapasaaren kartanon isännältä Pohjoselta. – Mökille ei ollut minkäänlaista tietä. Kuljimme yleensä veneellä Mustalahden talon rannasta kilometrin verran merellepäin. Matkalla ei ollut ainuttakaan huvilaa, peltoaukean jälkeen vain kappale kallioista erämaata ja metsää.
Jos oli tulossa mökille illalla, saattoi soutaa sankkaan sumuun. Muistan itse, kuinka niin kävi usein, kun kävin hakemassa maitotinkimme (5 litran peltikannun) Haapasaaren kartannosta. (Mustalahden rannasta oli kilometrin verran pientä hiekkatietä Pohjoselle. Sen ajoin pyörällä, mikä oli kyllä aina pientä taiteilua pitää toisessa kädessä aika raskasta kannua.)
Sumussa mökille soutaminen oli sekä jännittävää että vaati jonkin verran soututaitoa. Oli pakko pitää suunta jotenkin. Aina se ei onnistunut. Monia kertoja vuosien aikana soudin pitkänomaisen lahden vastakkaiselle rannalle komiasti- niin että kolahti. Mutta se ei pelottanut, lähinnä huvitti ja harmitti. Tunsin kuitenkin rannan niin tarkkaan, etä sain taas uuden suunnan.
Kerran soudin taas sankassa sumussa lauleskellen – laululla ehkä vähän sublimoiden tilanteen vakavuutta. Olin ajautunut kohti vastarantaa, Omenapuumaan puolelle. Samassa näin jotain kauhistuttavaa: pitkä kyy ui venettä kohti! Se oli paksu ja löllömahainen. Se ui mutkitellen pää korkealla pystyssä. Tasan siinä kohdassa venettä poikittain, kun minä istuin airoissa. Katsoin suu kauhusta auki, kuinka käärme katosi reunan taakse.
Kauhullani ei ollut rajoja. Minä tiesin jo silloin, että minulla on käärmefobia. Mutta minä kuulun niihin muutamaan prosenttiin, jotka eivät hätätilanteessa halvaannu, vaan toimivat. Vaistomaisesti nostin airot pystyyn. Tiesin kuitenkin, että en saa airoa irti kyllin nopeasti, sillä lyöminen ei onnistusi. Pitää olla jotain muuta. Mitä? Veneessä oli vain peltinen äyskäri. Nappasin sen käteeni. Jäin odottamaan pää pyörien kuin kuin propelli: mistä kohdasta käärme matelee laidan yli veneeseen? Tuskin meni edes minuutteja siihen odottamisen kauhunhetkeen, kun näin toiselle sivulle venettä: käärme oli jo parin metrin päässä uimassa poispäin kaikessa rauhassa. Sen pullea keskikohta keinahteli.
Kaiken jälkeen alkoivat reaktiot. Vapisin kuin horkassa, soutamisesta ei tahtonut tulla mitään. Kyyneleet alkoivat tippua silmistä. Kotona en yleensä tapahtumista kovin paljon kertoillut, enkä reagoinut. Jos isä ei ollut silloin läsnä, tuskin aina kerroin mitään.
Sumu oli joskus kuin seinä. Silloin puskettiin vain vene läpi seinän. Jännittävää ja kosteaa se oli. Sumu kosketti ihoa äärimmäisen hellästi ja lempeästi. Ja yhtä´äkkiä kuin se tuli vastaankin se oli poissa. Päivä paistoi ja meri kimalteli.

2. PERHE HUKKUU SUMUUN. Meidän perheemme oli kutsuttu juhannusta juhlimaan ystävien luo, jotka asuivat matkanvarrella kaupungin ja mökin välissä. Kun meillä oli vene, päätti isä, että perhe lähteekin veneellä. Veljet olivat jossakin poissa (Partaharjulla ehkä), niin jäi äidin ja isän kontolle vain pienet ja minä. Isä pelkäsi ylipainoa mahdollisen merenkäynnin takia ja sovittiin, että minä ajan pyörällä maitse.
Palasin mökille puolen yön maissa ja jäin odottelemaan venettä ja muuta perhettä. Kiipesin katolle, josta näkyi meren sunttiin ja siihen kohtaan asti, mistä vene putkahtaisi ulos aukealle lahdelle. Odottelin ja odottelin. Yö oli vain hiukan hämärtynyt, hetkellä kun aurinko puikahti taivaanrannan taakse. Kun odottajan aika on pitkä, kaikki venyi ja mieli alkoi painua. Tuli mieleen vaikka mitä kamaluuksia. Pienet on keikuttaneet venettä ja se on hörpännyt ja nyt se on hukkumassa. Isi on soutanut kivelle, kun reitti on vieras ja vene on kallistunut ja hörpännyt ja on nyt ovat kaikki merihädässä. Ja mahdollisuuksia hukkumiseen löytyi loputtomasti. Aloin hädissäni rukoilla hyvää Taivaan Isää suojelemaan pieniä ja äitiä ja isää. Katsoin hartain silmin kauas sunttiin, johon aamusäteet jo osuivat.
Siellä näkyi valkoinen veneen keula! Hyvä, etten hyppinyt jalkaani mökin tervapahvikatosta läpi. Mutta miten valkoinen keula venyi… ja venyi…ja haihtui. Sumua se oli! Sopiva tuuli työnsi sitä ulos mereltä ja kapeasta suntista tullessaan se pursuili kuin kermavaahto putkesta. Sitä kesti kauan. Lopuksi koko suntti oli sumussa. Eli saikin alkaa odottaa silmät kiinni ja korvat hörössä. Sieltä sumusta vene vihdoin tietysti lipui äidin ja isän hiljaa hyräillessä kesäyönduettoa. Kolme lasta nukkui veneen pohjalla. Minun mieleni oli vain hiukan hapan, varmaan kateellisuudesta.
3. HURJA MUISTO SUMUSTA. Olimme usein merellä kokopäiväretkellä perheystävämme Urposten isolla moottoriveneellä. Suosikkipaikkamme oli Kallikajaskari eli saari Puolustusvoimien Kuuskajaskari saaren lähistöllä. Sinne oli ehkä noin tunnin ajo Rauman kanaalin rannasta, jossa vene oli laiturissa.
Olimme viettäneet koko päivän saaressa. Meri-ilma väsytti aina rankasti. Aurinko oli tietysti paahtanut ja kasvot nyt ainakin poltettiin. Siihen aikaan ainakaan meillä ei ollut minkäänlaisia aurinkovoiteita. Itse piti pitää huolta, ettei polttanut itseään. – Muistan, että äidillä oli sylissä vauva eli Aulikki. Se oli siiis loppukesällä 1948.
Palailimme hyväntuulisina, vaikka väsyneinä illansuussa- kuten tavallista. Olimme keskellä suurinta avointa merenselkää ennen satamaan tuloa. Meidän oli ajettava suoraan sankkaan sumuun, joka oli noussut äkkiä ja levisi sataman ulkopuolelle. Muistan sen tilanteen hyvin, siis yli 75 vuoden takaa. Miehet olivat rauhallisia, mutta vaistosin jännittyneisyyttä. Jos merellä ei näe, ei voi suunnistaa ollenkaan. Olimme pian keskellä ei mitään. Mihinkään suuntaan ei näkynyt. Pienet lapset nukkuivat jo kajuutassa. Isot veljet, minä ja Seija-luokkatoverini olimme kannella vanhempien kanssa. Kyllä Urposen Jalmari-setä yritti ja viisas isäni, joka oli ollut merillä kauan yritti varmaan järkeillä myös, mutta heidän oli tunnustettava, että olimmme eksyneet. Heillä ei ollut tietoa mihin suuntaan ohjata. Miehet näkivät parhaaksi sammuttaa moottorin. Aloimme ajelehtia merenkäynnin mukana.
Muistan kuinka minua ahdisti. Pääni kääntyili joka suuntaan. Minä olin oppinut isän seurassa olemaan kivivahtina rantaan tullessa. Osasin aika hyvin jo käsimerkit, miten venettä varoitettiin. Istuin yleensä keulassa ja viittoilin. Nyt ei sellaisestakaan ollut apua, koska sumu oli kuin sakkaa, joka peitti vesirajankin. Pelkäsin, että kolahdamme jonkun ison laivan kylkeen. Miesten mukaan oli todennäköistä, että olimme edelleen aika kaukana avomerellä, jossa ajoimmekin sumuun sisälle. Meri kuljetti ehkä pohjoissuuntaan, mutta mitään varmuutta ei ollut. Ilta alkoi pimetä. Aulikki vauva alkoi itkeä, Tuupu ja Tapanikin heräilivät. Äidillä oli täystyö pitää heitä rauhallisina.
Kunnes miehet päättivät: EI OLLAKAAN HILJAA. Aletaan huutaa! No, varovasti päästelimme huutoja joka puolelle. En muista sitä tarkkaan. Tilanne oli liian pelottava. Emme kuitenkaan huutaneet hätäisesti APUA, vaan ilmeisesti huhuilimme, kuka mitäkin. Muistaakseni sedällä oli myös hätätilanteisiin sumutorvi, jonka hän otti esiin. Mitään ääniä ei kuulunut vastauksena. Sumu tappoi kaikki äänet ja mahdolliset valotkin. Kuljimme kuin aavelaiva hiljaa ja pimeässä.
Olimme ajelehtineet melko kauan, kun näimme jotakin vilahtelevan ohi. Ensin joku näki, sitten toinen. Vähitellen näimme venelamppujen valossa ohi kulkevia puita ja rantaa. Kaikki näkivät. Aloimme lähes kiljua riemusta. Olimme siis ajelehtineet merelle jonkun saaren rantaan. Ihan niin se ei mennytkään.
Edessä vasemmalla oli pitkään rantalepikköä ja kivikkoista vesirajaa. Vene kulki ja oli jo ihan pimeää. Me aloimme huutaa lujaa. Jalmari- setä kuuli jonkun vastaavan. Sitten alkoi tapahtua niin nopeasti, että minun muistini pettää jännityksen ja liikutuksen purkautuessa. Olimme ajelehtineet todennäköisesti ympyrää ja nyt olimme tulleet Kolmannen Petäjäksen rantaan. Se ei ollut siihen aikaan vielä asuttua, vaikka oli ihan Otalahden viereinen pitkä niemi. Joku mies oli kuullut huhuilua mereltä, tullut uteliaana katselemaan ja niin alkoi Tukiaisten retkikunnan pelastusoperaatio. Ystävällinen mies meni herättämään naapurit, jonka kanssa hän toi meidät kahdella autolla kotiin.
4. SUMUSSA PYHÄJÄRVELLÄ. Asuin Säkylässä, jossa minulla oli omakotitalo. Minulla oli vieras mukana ja olimme lähteneet kävelylle Pyhäjärven jäälle. Oli hyvin kaunis alkutalven päivä ja jää oli sopivasti luminen kävelyyn. En muista mistä kohdasta lähdimme jäälle, mutta ulostulon muistan hyvin.
Keskustelimme vilkkaasti ja kävelimme eteenpäin. Olin ajatellut, että saattaisimme kävellä vaikka lähimmän saaren rantaan. Sinne on kuitenkin rannasta ainakin yli kilometrin verran järven keskustaa kohti. Mutta kun siellä täällä alkoi syntyä sumuhaituvaa, vähän pelotti. Piti tarkkailla maisemaa. Tiesin hyvin, että sumu saattoi olla järvellä usein sankkaa, oli kesä tai talvi.
Ja niin kävikin, että ranta jäi piiloon. Keskelle ei kannattanut enää pyrkiä, koska järven yli on noin 16 km suoraa reittiä. Siis pyrittiin vain rantaa kohti ja rannan suuntaan. Äkkiä huomasin jälkiä, jotka tulivat omista kengänpohjistani. Kyllä! Vieressä olivat vieraanikin jäljet. Siis me olimme kulkeneet tästä äsken. Me kävelimme ympyrää. Totesin sen, mutta vieraani ei oikein uskonut. Minä vanhan partiolaisena ( ja Satakunnan partiolaisten suunnistusmestarina) tiesin näistä asioista jonkun verran. Ymmärsin, että normaalisti ihminen astuu hiukan voimakkaammin ja pitemmän askeleen oikella jalalla, ja kun sitä tapahtuu tällaisissa olosuhteissa vapaalla alueella, kävely kaartuu hiljakseen vasemmalle. Syntyy laaja ympyrä. Me olimme vielä kävelleet suhteellisen voimakkaita askelia – varmuuden vuoksi ja näin olikin yksi ympyrä jo valmis. Jos jatkamme samalla lailla, saadaan toinen samanlainen. ja
Vieraani oli kauhuissaan. Mitä nyt tehdään? Minulla oli kyllä montakin keinoa. Tärkeintä olisi katsoa auringon mukaan. Mutta se oli aika alhaalla ja ehtinyt piiloon paksun sumun taakse. Kuuntelimme ääniä. Iso maantie kulki aika lähellä, mutta muuta ei kuulunut kuin lokkien kirkumista.
”Pian alkoi paleltaa. Meidän pitäisi kävellä. Tehdään näin! Jään tähän seisomaan merkiksi ja sinä kävelet tuohon suuntaan niin kauas, että juuri näet minut. Sitten minä seuraan sinun askeleitasi ja tarkistan kävelyäsi. Ja taas jatketaan pieni matka niin, että koetetaan kävellä yhtä pitkiä askelia koko ajan. Me ei voida olla kaukana rannasta, korkeintaan kilometrin päässä.” Näin suunnilleen juttu eteni. Jatkettiin ja edettiin. Pian kuultiin lasten ääniä. Oltiinkin aivan rannassa ja ihan lähellä. Nähtiin, että oli kierretty ympyrää melkein toisten pihapiirin rannassa.
Sumu tekee tepposia. Ei se aina olekaan näin heppoista kuin tässä kerroin. Jos on liikkeellä lasten kanssa, on tiedettävä mitä tekee. Kompassi olisi tietysti aina hyvä olla mukana.
5. SUMUA RAUMASSA. (Sanoin oikean sijamuodon edellä. Pian asia selviää.) Asuin Maskussa kesän hyvän ystäväni vanhassa omakotitalossa siinä vaiheessa, kun kirjoitin psykologian graduani (vanhana) 1980-luvun alussa. Maalasin paljon kirjoittamiseni välillä, ja vielä enemmän kuljeskelin ja pyöräilin. Koska aina kaikilla asuinpaikoillani tutustun mahdollisimman pian paikan lähimetsiin, niin tein täälläkin. Talon sivulla kauempana takana peltojen keskellä kohosi mielenkintoisen näköinen kukkula. Sillä kasvoi kyllä puita, mutta jo kaukaa näki, että se ei ollut ihan tavallinen mäki. – Maskussa on paljon ainutlaatuista luontoa, koska se on vanhaa merenpohjaa.
Etsin polkuja ja tietä kukkulalle, mutta en löytänyt. Minua ei ole haitannut kulkea pelloilla ja keplotella aina jollakin konstilla isojen ojien yli. Kiipesin kukkulalle ja se oli hurmaava kokemus. En muista missään nähneeni sellaisia ruohotupsumättäitä, joissa kasvoi vaikka mitä erilaisia nurmiruohoja ja heiniä. Luulisin, että siellä kasvoi ylärinteellä nurminataa, punanataa ja niittynurmikkaa, alarinteet heilimöivät heinäkaurasta. Välissä punersi mäkitervakkoa. Voi, miten rakastan tällaisia ketoja. Tuntuu ihan, että hajoaa siitä kauneudesta, mitä on ympärillä. Tietysti kaikki kellokukat, kaunokit, apilat, tähtimöt ja matarat, alempana maitohorsma. Nurmirölli on yksi minun lempikasvejani. Minulla on aina sitä kuivana maljakossa, nytkin.
Istuskelin ja lauleskelin kauneuden kyllästämänä, kun hoksasin kurkistaa kukkularinteen taakse, jonne näin peltoaukean jatkuvan. Uskomaton näky! Mitä näin, ovat 45 vuotta vieneet osaksi jo silmistä, mutta pääasian muistan. Kukkulan takarinne hävisi näkyvistä, niin jyrkkä se oli. Entinen merenrantakallio, ajattelin. Alhaalla keskellä kulki suuri oja, vai oliko se yhä pieni joentapainen. Toisella puolella jokea samalla lailla kuin tämä puoli nousi toinen kukkula. Siis tämä pieni uoma ja alhaalla virtaava vesi oli se rauma.
Tämä maisema painui minuun lopuksi elämää. Kaikki oli niin kaunista, että tuntuu melkein pyhäinhäväistykseltä yrittää näin muuttaa sitä sanoiksi.
No, missä se sumu sitten on? Aloin käydä iltaisin kukkulalla, kun oli aikaa ja olin väsynyt työstä. Huomasin heti, että takana raumassa alkoi leijua utuhaituvia. Koko alue oli paljon alempana mielestäni kuin muu alue ja niin kai vähän kylmempi. Vanha joenuoma kehitti varsinkin elokuun iltoina sumua. Istuin rinteessä ja katselin, kuinka ensin harvat utuhahtuvat alkoivat kasvaa ja levitä. Vähitellen nousi maasta usva. Usva leijuu maanpinan yläpuolella eikä taida nousta ylemmäs. (Minä en ole ollenkaan asiantuntija ja saatan muistaa aivan väärinkin.) Mutta kun sumu nousee, sillä on voimaa ja valtaa. Se voi kattaa koko näkymänkin ja nousta korkealle. Nyt tässä raumassa nousi sumu, joka kulki hiljaa ja vakaasti uomaa pitkin. Se nousi ylöspäin laakson reunoille asti, mutta ylös rinteille ei noussut kertaakaan. Se liukui aavemaisesti uomassa, mutkitteli, hengitteli, liehutti pitkää huiviaan, kietoi siihen ja jatkoi lempeänä, mutta halliten ja peittäen kaiken alleen ja taakseen. En olisi edes tiennyt, mitä pienessä laaksossa oikein on, ellen olisi käynyt siellä päiväsaikaan. Minä katselin luonnonnäytelmää haltioituneena. Tätä jatkui pimeään iltaan asti.
Muistaessa tätä kaikkea kauneutta itku nousee silmään.
Jännittäviä ja hienoja muistoja sumusta.
Ihania muistoja Sinulta jo Rauman ajoilta. Luin vain nyt ensimmäisen sumua ja utua. Aion lukea muutkin.
Kiitos Ritva! Tuntuu niin hyvältä, kun joku vastaa. Yleensä en tiedä, lukeeko kukaan koskaan, kun en saa vastauksia. Onneksi minä kirjoitan lähes yksinomaan kirjoittamisen ja ulospuhaltamisen pakosta enkä kellekään ihmiselle. Sinulle Ritva toivon ilmeisesti Raumaa tuntevana hyviä hetkiä juttujeni lomassa. kauniin loppukesämme nautintoja! K
Sumua, sumua, vaarallistakin. Ja kiehtovaa joka tapauksessa.