Kyllikki Tukiainen
Käyn metsäretkellä ja kerään kukkia. Panen ne aina hetkeksi veteen tiskipöydän altaseen. Siinä ne odottavat pääsyä maljakkoon.
Olin käynyt juuri metsässä. Sinne kulkee hiekkatie, joka kiertää upeaa vihreää heinäpeltoa. Pelto on laaja, kauniin vihreä ja houkuttelee jatkuvasti kauriita. Eilenkin niitä oli kaksi illan suussa. Söivät ja käyskentelivät kaikessa rauhassa. Minä ja kaikki muut ihmiset ja pitkät autorivit tien laidoilla eivät kauriita kiinnosta. Ruoho on ihmeellisen runsasta ja niin mehevää niiden mielestä. Minun mielestänikin hyvin samettimaista.
Kummankin puolen tietä kasvaa lumen tuloon asti kukkia. Virnat täyttävät edelleen ojanpientareet, keltaiset ja siniset. Nappikukat, ne keltaiset pietaryrtit, suoraryhtiset, mutta pahanhajuiset, niitä on mukava poimia, kun ne kestävät maljakossa. Ja sitten matarat kasvavat korkeina kuin kuningattaret ja leyhyttelevät ympärilleen. Minä rakastan mataraa, kaikenväristä – ja vaikka saan pahoja hengitysreaktioita sen tuoksusta, silti vaan rakastan. Matara on kaunista maljakossa, mutta sitä ei pidä poimia liikaa.
Koko päivän olivat kuolleet kulkeneet lähellä. Rakas rakas veli, lähellä oli niin, että tunsin. Ei sanonut minulle mitään, mutta oli huoneessa. Ja oli äiti. Ei sanonut hänkään mitään. Vain katsoi, ei puhunut – niin kuin aina: ei edes hymyillyt. Olivat. Ja tunsin heitä, sitä lähelläoloa, joka lähtee vain toisesta läheisestä ihmisestä. Se täyttää huoneen tilan niin, että iholla tuntee. Vaikka ei näe. Näkeminen on usein niin turhaakin. Paremmin näkee usein, kun sulkee silmät.
Tänään kuljin hiekkatietä metsänreunaan asti, siihen paikkaan, jossa kasvaa valkorunkoisia koivuja aivan mustien kuusten edessä. Kuusten alla on mustaa. Pelkkää mustaako, en tiedä. Vaikka aurinko kultaa hiekkaa ja nurmikko on pehmeää vihreää, ovat kuusten juuret mustia. Kuusi on surun puu. Mutta senkin takaa kuultaa sininen taivas.
Rakkaat varjot kulkivat mukanani.
Ilta alkoi hiipiä metsän reunaan, puut hengittivät rauhallisemmin, linnut vaikenivat ja kukat alkoivat painaa päätään. Kaupunki edessäpäin ei hiljennyt eikä hidastanut. Se hengitti yhtä kiivaasti kuin ennenkin, kiivaamminkin. Syttyi valoja sinne tänne, pieniä pisteitä vihreää valoa ja kaaria, punaista. Valot kulkivat ja minua alkoi koskea silmiin. Lähdin kotiin.
Kaipasin yötä ja pimeää. Katselin kuinka
yö hiipii hiljaa huoneisiin, tuli polttamaan punaiset kukkani
päiväiset pensselinvedot,
tuli olemaan hiljaa yhdessä minun kanssani
tämän pitkän päiväni jälkeen!
Ja niin tulee yö pitkään odotukseen.
(Kirjoitin tämän jo heinäkuussa 2023.)
