ISÄN ITKU

Kun luit sanan ISÄ, liitit siihen mielessäsi heti jonkun attribuutin, jonkun määreen, tai tunsit voimakkaasti jotain omanlaista, tai olit sisältä kuin tyhjä, koska kieltäydyit ottamasta vastaan nousevaa tunnetta. Isä kuuluu niihin sanoihin, jotka meillä liittyvät lähes sataprosenttisesti joihinkin tai peräti johonkin yhteen tunteeseen. Äiti on äärimmäisen tunnepitoinen sana, mutta kyllä isäkin on. Joillekin on isä merkityksellisempikin.

Kaikissa tapauksissa, omista tunteistamme huolimatta on isä hyvin kaunis, tärkeä ja keskeinen sanoistamme. En näin sanoessani tarkoita meidän alkuamme tai fysiikkaa, vaan koko minua, mitä kaikkea olen tai en ole, ja isä-sana kuvaa suurta, kattavaa suojelua lapselle ja alulle: pesänrakentajaa, rinnalla kulkijaa, mallia, kasvattajaa ja suojelijaa. Näin koetaan lähes kaikissa tuntemissamme kulttuureissa.

l. OMA ISÄNI

Isä oli minulle koko elämänsä ajan äärimmäisen rakas ja keskeisen tärkeä. Koska äitini hyljeksi minua syntymästäni asti ja sai rakkaan lapsensa vasta toisesta, minä ehkä jäin isälle, niinkö se meni, ei välttämättä. Isä kyllä rakasti minun mielestäni samalla lailla kaikkia.

Isäni tausta oli kuin romaanin päähenkilön.

Olkkolan kartano Hankasalmella oli1800-luvulla keisarivallan aikainen tavanomainen suurmaatila, jonne ajettiin hevosrattailla pitkin pitkää koivukujaa. Talossa oli laajat tilukset, paljon viljelymaita ja metsää. Kartanon perheessä oli kaksi tytärtä, Ida ja Edla sekä poika, Antti. 1910 nuorempi tytär Edla – minun tuleva mummoni –  meni kihloihin paikkakunnalla toimivan leipurin kanssa ja alkoi odottaa lasta. Samaan aikaan koko talo tiluksineen joutui myyntiin isän ja veljen tekemien velkojen takia. Kaikkien oli pakko muuttaa pois. Edlan kihlaus purkautui ja sulhanen pakeni paikkakunnalta.-  Ida-sisko oli ollut jo muutamia vuosia avioliitossa Abel (Aapeli) Tillikaisen kanssa Kangasniemellä. He muuttivat asumaan Hankasalmen pappilan piharakennukseen, pappilan pehtoorin eli tilusten hoitajan asuntoon. Idalla ja Aapelilla oli jo ollut kaksi lasta, Aino ja Paavo, jotka molemmat kuolivat muutaman vuoden sisällä monien lastensairauksien riehuessa.

Edla-sisko muutti heidän luokseen asumaan. Pian talossa oli pieni terve poika. Arvi isäni syntyi tammikuun 2. päivänä 1911.

kuva syntymäkodista

On uskottavaa, että pehtoorin talon katolla olevaa vellikelloa soitettiin lapsen syntymän kunniaksi. (Vellikelloa soitettiin tavan mukaan tiluksilla työskentelevien työmiesten koolle kutsua varten.) Ehkä harvapuheinen ja jäyhä Aapeli tarttui köyteen ja alkoi kilkuttaa vellikelloa: – Kilin-kalin-kilin-kalin, syömähän tulukaa, juhlahuttuaa!    

Pieni Arvi syntyi hyljätyksi jääneelle äidille, tätinsä kodin suureen lämpimään tyhjiöön, jonka kaksi lasta olivat jättäneet. Ida sai pitää lähellään Arvia, siskonsa poikaa ja oppia tuntemaan hänet aivan syntymästä asti – kuten omat lapsensa. Arvista tuli Ida-mummolle hyvin läheinen ja rakas. Myös Arvi-isä rakasti ja kunnioitti suuresti Ida-tätiään.

Mutta sitten Arvin ollessa noin 1,5-vuotias, tapahtui asia, jota minun on vaikea kertoakin. Muuttoliike Amerikkaan ylettyi Suomeen. Hankasalmeltakin lähdettiin, ja niinpä sinne oli hankkinut Edlakin lipun. 19.8.1913 lähti laiva Hangosta Englantiin, Southhamptoniin, josta sitten New Yorkiin. Siellä nuori äiti, vasta imettämisen lopettanut aloitti itsenäisen elämän. Hän kirjoitteli vähän Suomeen, mutta siskolleen kuitenkin sen verran, että sukulaiset tiesivät hänen tärkeimmät kuulumisensa. Edla teki ensimmäiset vuodet jonkinlaista kotiaputyötä. Seurustelu muiden maahan muuttaneiden kanssa oli ilmeisen vilkasta. Niistä joukoista löytyikin sitten mies Kusti (Henry) Lievonen. Kusti oli 6 vuotta Edlaa nuorempi. Heistä tuli pari ja heidät vihittiin v. 1924 New Yorkissa. Kaikista pienistä huomioista, kirjeistä ja kuvista minulle on syntynyt käsitys, että heidän liittonsa oli onnellinen. He eivät saaneet lapsia.

Suomessa Hankasalmen pappilassa alkoi rovasti pitää pehtorin pienestä pojasta, Arvista kovasti. Pikkupoika oli vilkas ja nokkela, avulias ja kaunistapainen. Häntä alettiin kylällä kutsua pappilan pikkurengiksi. Minä uskon tämän (Ida-mummolta yli puolivuosisataa myöhemmin kuulemani) oikein hyvin ja näen silmissänikin sen valkotukkaisen, touhukkaan pikkumiehen, joka ensin luukku- ja henskelihousuissaan juoksi mielellään rovastin asioilla. Kun tietää tämän kaiken kertomani, ymmärtää hyvin (minä isän lapsena), miten isälle oli muodostunut varhain jo kokonaiskuva pitäjän pappilasta, kokonaisuutena viljelysmaineen ja karjataloustöineen.

Myös aivan varmasti isä omi jonkinlaista ison pappilarakennuksen kaksirappuista  imagoa, johon kuuluu sali, ruokasali, keittiöpuoli, aikuisten ja lasten makuuhuoneet ja kanslia. Näitä ”haavekuviaan” hän sai toteuttaa Karjalan pappilassa. Meille ostettiin Turusta sotien aikaan suuri kalustojäämistö flyygeleineen ja sitä ennen oli jo hankittu Vaasassa ollessa varavankilan veistotyönä tehty kaunis ruokasalin kalusto. Salissa oli korkeita ikkunoita ja niiden sivuissa korkeat ja komeat kukkapylväät jättikokoisille kliiviapurkeille, katossa roikkui raskas barokkikruunu.

Puutarhassa mutkitteli kapea, hyvin hoidettu hiekkakäytävä, jonka välissä oli nurmikkoa ja yläreunassa kivikkopenger. Kukkaistutukset olivat ehkä pitäjän hienoimmat, mutta arvelen, että ansio oli enemmän äidin. Isä huolehti innostuneesti puutarhakasveista. Hän alkoi kasvattaa tomaatteja rakennusten seinustalla ja neuvoi kyläläisiä niiden kasvattamisessa. Vierastupakaksi nousi komealehtinen kessu puutarhassa. ”Kun täytän 60 vuotta, aloitan piiputtelun”, julisti isä parhaille tupakkavierailleen. Puutarhan laidalle tuotiin myös kaksi mehiläispesää. ”Mehiläissetä” alkoi opettaa isiä niiden hoidossa. Pian isä neuvoi jo pitäjäläisiä ja jatkoi sitä vielä Raumallakin.

Minulle tulvat mieleen Linnan teokset Täällä pohjantähden alla, joissa kuvataan hyvin sen ajan agraarikulttuuria ja myös pappilan elämää. Varsinkin teoksista tehdyissä elokuvissa tulee pappilakulttuuri kaikkineen erinomaisesti esille, mutta sillä erotuksella, että meidän isä hoiti kaiken maatalouden itse – lannanajoa myöten. Myös kaikki karja hoidettiin itse.

Isä kasvoi hyvässä kodissa ja sai Ida-tätinsä rakkauden. Hän tiesi, että oikea äiti on Amerikassa. Tuntemattoman äidin pysyvä kaipaus vaihteli eri ikävaiheissa ja elämäntilanteissa. Sen sijaan: minkälaista on ollut Edlan tuska, kukaan ei voi sitä tietää, voi vain arvailla. 1910 Edlalta meni tulevaisuus, maine ja kunnia. Koti myytiin, suhde kotiin loppui, sulhanen lähti. Rikkaan kartanon tyttärenkö hän vain olisikin halunnut? Alkoi odotus, joka varmasti oli ajoittain lohdutonta. Kuinka sekin nykytutkimusten valossa jo vaikutti syntymättömään lapseen? Oliko Edlalla mitään koulutustakaan? Tuskin. Ellei Ida-sisko oli ottanut häntä asumaan, varmasti minunkin tarinani olisi toinen. Tai tätä ei kukaan olisi kertomassakaan. Ja kun valtava taloudellisen epävarmuuden ja oman identiteetin epävarmuus New Yorkissa alkoi haihtua, ja työura vakiintua, oli rakas ihminen rinnalla tukemassa. Lapsi oli kaukana, maailman toisella laidalla. Kasvoi siellä ilman oman äidin kosketusta, äidin hyväilyjä. Mutta kyllä Edla siskonsa tunsi: tämä oli kaikessa rehellinen, puhui vain totta. Asiat sujuivat todella hyvin, Arvi voi hyvin ja varttui huomatusti lahjakkaana.

Arvi oli tiedonhaluinen pikkumies, joka halusi opintielle. Hän aloitti todennäköisesti Orimattilassa kansakoulun, josta jatkoi sitten Mikkeliin oppikouluun. Kaikki oli maksullista, asuminen, ruoka, koulunkäynti, kirjat. Mummon kanssa oli sovittu, että hän lähettää pojalleen koulurahahan. Mutta mitään dokumentteja ei ole näistä sopimuksista jäänyt kuin se tieto, että äidin lähettämä raha ei riittänyt. Isä oli kalastanut niin pienestä kuin saattoi kuvitella, nyt hän teki sitä saadakseen elantoansa. Isä kalasti Pieksämäellä Kattaakon kalavesillä ja lomilla hän nuoresta oppipojasta lähtien kävi tukkisavotassa, jopa Laatokan tukinuitossa asti. Isä piirsi” muotokuvia” koulutovereistansa ja sai taskurahaa niistä. Tämän riemastuttavan tiedon kertoi minulle Ida-mummo samaan aikaan kuin hän kertoi isästä paljon muutakin. Isä haki lainaa opintoihinsa, mutta ei aina saanut. Hän joutui opiskelemaan jonkun aikaa etänäkin asumalla kototilalla, kun raha ei riittänyt vuokraan. Silloin isällä oli seurana ja lohtunakin susikoira Nalle. Voi hyvin ajatella, miten läheinen ja tärkeä Nalle oli yksinäiselle orpopojalle. Minulla on valokuva Nallesta ja isästä koulupoikana.

Olen kokenut omista syistäni hyvin raskaana tiedon, että Nalle jouduttiin lopettamaan Kattaikolla, jossa se häiritsi ohikulkijoita ja kävi karjankin kimppuun. Koska olin usein Kattaikolla 1950-luvun alusta asti, tunsin olosuhteet ja ymmärrän, että varsinkin susikoira on helposti sekä pelätty että pelottava. Isä ei ikinä kertonut sanaakaan Nallen lopettamisesta, joskus mainitsi, että hänelläkin oli aikaisemmin koira Nalle, nimittäin kun me Raumalla ollessa saimme Nalle kakkosen. Me koko suurperhe, 9 henkeä silloin, rakastimme Nallea ja se meitä. Nalle vahti vaikka tuntikausia pientä lasta hiekkalaatikolla, oli älykäs ja rauhallinen. Mutta minun hyvin pahan allergiani takia Nalle jouduttiin antamaan pois. Minuun koskee hyvin paljon, jopa nousee kyyneleet silmiin vieläkin isän takia.

Kun palataan isän nuoruuteen, on kerrottava ehdottomasti, että hän sai merkittävän valo-risti ilmestyksen ylioppilaaksi tultuaan. Siinä hänelle tiedotettiin, että hänen on lähdettävä lukemaan papiksi. Tämä ilmestys peltoaukealla kotitilalle tullessa ratkaisi tulevaisuuden tien. Isä kirjautui Helsingin Yliopiston teologiseen tiedekuntaan.

Sitä ennen oli käytävä sotaväki. Hän aloitti sen Suomen Joutsenen neitsytmatkalla  joulukuun 20. päivä 1931. (Päivälleen viiden vuoden kuluttua isä sai ensimmäisen lapsensa, minut ja oli valmis pappi ensimmäisessä virassaan.) Kun sota sitten alkoi palveli isä tietysti merivoimissa. Hän oli merivoimien pappina ja toimipaikka oli panssarilaiva Ilmarisella.  Mutta hän pelastui Ilmarisen miinaan ajolta, koska oli juuri sinä päivänä 13.9. 1941 ylimääräisellä kotilomalla.

Kun lukija tulee tähän kohtaan, hän ehkä miettii, onko kaikki kertomani totta. Sanatarkasti kaikki on totta. Ihmettelen näin lyhyen koosteen alussakin jo, kuinka isäni elämä oli kuin etukäteen täsmälleen kirjoitettu, tarkoin päivämäärin ja epätavallisin tapahtumin, joiden merkitys usein jälkikäteen kuitenkin aukeaa ja selviää. Vain tuska jää. Yksinäisyys, hyljätyksi tuleminen, läheisen ikävä ja suru, niiden kasautuminen eivät selviä. Miksi sinä  hyväsydäminen ja lahjakas mies jouduit niin paljon kärsimään? Loppuun asti olit kuitenkin iloinen ja muut huomioiva. Savolainen huumorikin säilyi loppuun asti.

Minä tulin elämän kuluessa huomaamaan, että isä oli kantanut yksin kaiken kokemansa raskaan taakan, musertavat surut ja menetykset, puhumatta, purkamatta paineitaan kellekään. Koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa taakat, toimeentulon hankkiminen ja opiskelu olivat nykymittakaavassa katsottuna täysin sopimattomat nuoren ihmisen voimille. Niinpä ne hivuttivat mieltä ja fysiikkaa, vaikka seuraamukset alkoivat näkyä vasta kymmeniä vuosia myöhemmin. Äidistä ei koskaan tullut kuuntelijaa.  Muistan vielä äidin kuin seisomassa näyttämöllä käsi sydämellä: ”Älä kerro minulle mitään, Arvi! Minä en jaksa. Minun sydämeni repeää.” Ja isä oppi olemaan kaikesta hiljaa.

II. REHEVÄ KASVUSTO

Ensimmäiset oppipojan vuodet papintehtävissä isä sai lyhyesti Turussa, jossa minäkin synnyin1936 Turussa Heidekenillä. Täältä lähdimme parin kuukauden kuluttua Vaasaan, jossa syntyivät Juhani ja Olavi. Neljän vuoden kuluttua perhe oli siis viisihenkinen. Vaasassa isä ja äiti viihtyivät, saivat ystäviä ja ymmärtääkseni äitikin alkoi asettua papinrouvan rooliin. Vaasan jälkeen seurasi virka Jalasjärvellä, joista ajoista minulle alkaa olla jo omia, huteria muistoja. Mutta kun isä suoritti pastoraalitutkinnon, hän sai hakea kirkkoherran virkaa. Näin pääsimme tänne Turun ja Porin läänin itsenäiseen Karjalan pitäjään. Jos muistan oikein, oli siellä silloin 777 asukasta.

Minun lapsuuteni keriytyy lopulta kokonaan Karjalan aikaan ja kokemuksiin. Myös isän kannalta katsottuna Karjalan aika oli isälle keskeistä kasvun aikaa, kaikin tavoin. Isä oli vasta 30 täyttänyt, elämän uraansa etsivä, jo pian suurperheen isä ”puolen tusinan” lapsensa kanssa, mutta keskimääräistä enemmän elämässä jo kokenut ja selvittänyt. Häntä kuunneltiin ja uskottiin. Hänestä tuli tunnettu saarnamies, jota tultiin mielellään kuuntelemaan. Kuitenkaan hänen saarnansa eivät olleet mitenkään sileää silittelyä, päinvastoin: hän oli ankara mies. Sydämeen käyvän rakastavasti ankara uskon mies. Hän oli kirjaimellisesti körttiläinen alatien kulkija. Samalla hän oli luonteeltaan tutkija ja asioihin syvällisesti paneutuva, rauhan mies.

Jos pitää muistella, mikä isässä oli peräti huonoa, se oli hänen pikavihaisuutensa. Niissä tilanteissa, joissa ylittyi joku moraalin tai totuuden raja, suuttui isä. Pienenä me kolme vanhinta saimme selkäämme. Mutta se ei ollut pikavihaisen reaktiota, vaan harkittu kasvatusteko, joka siihen aikaan hyväksyttiin. Sitä jopa pidettiin hyveenä. ”Joka lastaan rakastaa, hän lastaan kurittaa”, sanottiin Suomen kasvatusoppaissa 1900-luvun puoliväliin asti. Usein kävi lopulta niin, että isä tuli pyytämään anteeksi piiskaamistaan. Hän ei minusta tällä teollaan mitätöinyt kuitenkaan sitä opetusta, mikä oli rankaisunkin tarkoituksena. Syvästi lapsen ja toisen ihmisen tunteiden kokija ja myötäeläjä hän oli aina.

Oli sota-ajat, isä oli tietysti sodassa taas merimiespappina ja poissa kotoa. Äiti hoiti kotia valtiattarena, koulutti lottia, nautti pitäjän luottamusta ja ”draaman kuningattarena” eli parhainta aikaansa. Hän toi esille melkein kuolemaansa asti, miten hänen kuolemanviestin tultua piti lähteä viemään tieto kaatuneen kotiin. Jo kaukaa talosta nähtiin, kuinka mustapukuinen hahmo, kirkherska lähestyy koivukujaa… Hän oli viestintuoja ja viesti tiedettiin etukäteen. Kauheinta oli ollut kertoa, että isä ja molemmat pojat olivat kaatuneet. Suomessa kaatui sodassa yli 93 000 miestä, suurin osa nuoria miehiä. Joissakin joukko-osastoissa oli kaatunut lähes kaikki saman kylän miehet.

Sota nosti Suomen naista kunniaan. Todellisesta syystä. Naisen oli tehtävä kaikki talon työt karjanhoidosta peltojen viljelykseen, sadonkorjuuseen jopa uudisrakentamiseen. Kaikki sujui, parhaiten talkoilla. Talkoista irtosi myös tekijöille yhteishengen ja yhdessä tekemisen iloa. Muistan ne hauskoina tapahtumina meillä pappilassakin. Talkoilla tehtiin kaikki heinätyöt, loukutettiin talojen pellavat ilta- ja yömyöhään betromaxin valossa kyläsaunassa. Kylissä kiersi tietysti suutari, räätäli ja veisenteroittaja, mutta myös vuoden lakanapyykki pestiin pyykkärien käydessä talossa.

Joulun alla kiersi lahtari, lahdattiin sika ja sen ruho käytettiin tarkkaan hyväksi. Joulupöydässä herkuteltiin monilla makkara- ja sylttyruuilla perinteisen joulukinkun lisäksi. Lampaat oli keritty, villalankaa kehrättiin pellavan rinnalla ja kun suuret kiertävät kangaspuut seisoivat tuvan lattialla, syntyi uusia mattometrejä tai seinävaatteita ja sängynpeittoja. Kaiken tämän välissä nainen juoksi navetassa, lypsi lehmät, hoiti lampaat ja sian, ruokki kanat, piti kodin siistinä ja laittoi tietysti ruoat. Suuremmissa taloissa oli apulainen. Sota-aikoina polkupyöriä, puhelimia ja autoja tietenkään ei ollut. Vähän aikaa meillä pappilassa oli kylän ainoa puhelin, sitten tuli Nivarin pirssitaxi kylään ja se tarvitsi puhelimen.

Lapset olivat mukana kodin töissä aina. Itse muistan, miten hauskaa oli voin kirnuaminen puisella pystykirnulla. Se ei ollut helppoa, mutta palkitsevaa. Pojat kuskasivat itsetehdyillä (isän avustuksella) puuautoilla keittiöpuut puulaatikkoon. Kesäisin kitkimme puutarhassa oman tinkimme rikkaruohoja. Siivoamista riitti joka päivälle. Kaikki lelut tehtiin itse. Karamelli-sanaa ei tunnettu, mutta ei kaivattukaan. Sokeriakin sai Kansanhuollon kortilla määrämäärän. Jos joku (Juha usein) söi oman toppasokerista sokerisaksilla leikatun kokkareensa heti, sai olla ilman koko kuukauden.

Lapsia oli monessa kodissa paljon. Niin meilläkin: kymmenessä vuodessa kuusi lasta on paljon. Tosin vain me kolme, Juhani, Olavi ja minä olimme kyllin vanhoja mukana oloon kodin töissä. Mutta tietysti jo vauvasta lähtien koimme kodin täysagraarisen ilmapiirin. Se vaikutti ehkä jotenkin nuorempiinkin.

Me kolme ensin ja sitten myöhemmin toiset kolme, Tuulikki, Tapani ja Aulikki saimme alkuopastuksen ja innoituksen kotoa kaikkiin taiteen lajeihin, mitä niistä sitten aloimme myöhemmin tehdäkin. Isä oli aina kannustamassa minua ja muitakin piirtämään, myöhemmin maalaamaankin, soittamaan pianoa, kirjoittamaan ja lukemaan. Minä, joka sairastin enkä päässyt kolmeen vuoteen kouluun, katselin päivät pitkät Egyptin Kairon pyramidien käytävämaalauksia, tutustuin Tutankhamoniin ja Nefertitiin vuosia ennen kuin osasin lukea. Juha alkoi muovata ihmiskuvia ja patsaita savesta ja Ola kiinnostui jo pienestä piirtelyyn. Isä oli aina myöhemmin hankkimassa minulle yksityisopetusta sekä pianonsoitossa että kuvataiteen alalta. Äitiä parempaa lasten kannustajaa musiikkiin ei voinut olla olemassakaan; itsellään hänen laulurepertuaarillaan ei tuntunut olevan rajoja. Isä soitteli lapsuudessa usein viulua. Meillä kotona soi ja laulettiin jatkuvasti. Myöhemmin olisi pianoja pitänyt olla kaksi. Mutta muutkin taiteen lajit olivat pysyvästi esillä. Lapset tekivät monenlaista tekstiä -varmaan äidin runojen kirjoittelu ja isän jatkuva teksitinkäsittely olivat mailleina. Myös näyteltiin – kaikin sydämen ja taidon voimin. Keksimme itse järkyttävät draamat ja aiheet, maalasimme kulissit ja järjestimme teatterinäytöksiä. Naapurusto kutsuttiin näytöksiin. Osasikohan se arvostaa meitä kyllin?

On muistettava mainita vielä yksi meidän lasten keskeinen ”harrastus” eli pieneläinten eli kaikkien löydettyjen kuolleiden lintujen, hiirten, rottien tai oravien hautaaminen. Toteutimme sitä aina kuin tilanne salli, joskus myös hukutushautauksena kanaaliin hienon Orellin puusillan kupeessa suojassa, oikean ihmisten hautauksen malliin, eli pihistimme isän kirkkokäsikirjan ja messusimme sieltä tarvittvan kohdan: …maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman…” Lopuksi kaijutimme reippaasti hautausvirren. Hautausmaan ristialue puutarhassa laajeni niin, että äiti alkoi suuttua; hänelle ei riittänyt maata porkkanapenkkeihin. Lopulta tehtiin sovintosopimus ja isä antoi luvan haudata vain omat kuolleet eläimet, ei enää löydettyjä. (Naapurin Porin Oluttehtaan puolelta löytyi halutessa aina kuollut rotta!)

Mutta: vasta näin vanhana, kun on perspektiiviä nähdä ja vertailla senaikaista nykyhetken käytäntöön ja käytösmalleihin, olen huomannut suuren puutteen: silloin ei halattu, ei otettu kaulasta kiinni, ei suukoteltu (vain äidit pikkulapsiaan) eikä koskaan sanottu: minä rakastan sinua. Kun katsoo nykyaikaisia elokuvia, amerikkalaiset etunenässä, kuuluu ilmeisesti arkipäivään sanoa pitkin päivää toiselle: minä rakastan sinua, olet minulle rakas. Kun lapsi lähtee kouluun, kun joku lähtee töihin, kotiinjäävä sanoo: olet minulle rakas. Puhelimeen sanotaan niin. Kyllä se on hieno tapa. Itse olen elänyt aikajakson, että en koko elämässäni kuullut niitä sanoja kai kuin vihkialttarilla ja luen nyt lasten korteista ja tervehdyksistä. Ei meidän suomalaisten tarvitsisi olla niin arkoja tai jäyhiä vai mitä se on, että on niin vaikea sanoa omaa läheistään rakkaaksi. – En tiedä, onko olemassa joitakin käytöspiirejä tai terapiaryhmiä, joissa tätä opeteltaisi. Olisi ehkö tarvetta!

Pappien veljespiiri kokoontui niin usein meilläkin, että mieleeni ovat jäänet lähipitäjien papit ja monet muut kuten Jaakko Haavio, meidän perheemme ystävä sota-vuosilta, tuuratessaan sodassa olevaa isää. Hän hyppyytti minua polvellaan ja lauloi omia lastenlorujaan, joita sitten myöhemmin julkaisi. Hän huomioi minut vielä aikuisena taiteilijana mm. näyttelyssäni täällä Turussa. Körttihenkinen yhteys toi meille usein Turun tuomiorovastin Lauri Huovisen ja Olavi Kareksen vaimoineen. Lea ja Kauko Rinne olivat vanhempieni ehkä läheisimmät ystävät. Lea- täti oli minun lapsuuteni ihannenainen. Hän oli hyvin kaunis ja iloinen, aina rauhallinen ja ystävällinen. Hänestä huokui monin tavoin kauneutta ja rauhaa. Rauman merimieslähetyksen aluejohtajasta Martti Saarisesta tuli hyvin läheinen perheystävä. Hän ei ollut suorittanut vielä silloin vaadittua saarnalupatutkintoa. Me lapset rakastimme nuorta, kiharatukkaista Martti- setää ja olimme ”naittamassa” häntä koko ajan meidän apulaisten kanssa.

Haluan kertoa vielä muistoista, jotka ovat niin hauraita, helliä ja herkkiä ja että sanat saattavat tuhota ne. Istun isän sylissä, toinen käsi hänen kaulansa ympärillä ja nojaan päätäni rakkaaseen rintaan. Istumme koko perhe puutarhassa talon reunustalla, joka kasvaa talon pituudelta valkoista juhannusruusua. Ruusun tuoksu leijuu kaikkialla tuulettomassa illassa. Pitkä kukkakivikko hehkuu vielä, mutta jo illan lauhkeana. Unikot alkavat nuokkua ja ovat sulkemassa terälehtiään yötä varten, mutta keisarinkruunut, äidin ylpeys, hehkuvat punaisen kirjavana pitkissä varsissaan ja houkuttelevat yhä pörrääviä kimalaisia. Laulamme kaikki hiljaa iltavirttä. Aurinko paistaa vinosti koivujen takaa. Isä laskee minut varovasti maahan ja ottaa viulunsa. Hän soittaa jotain hyvin kaunista ja herkkää niin, että viulun sävelet yhtyvät kirkkaisiin valonsäteisiin, hyppien koivun oksilla ja ruusujen terälehdillä. Lopulta ne hiljenevät ja vaimenevat pitkiksi sinisiksi säveliksi kuin meitä hyväilläkseen. Tuulikin on jo seisahtanut ja hiipii omiin pesiinsä korkeiden koivujen latvuksiin. Pienelle tytölle nousee kyyneleitä silmiin, hyvänmielen kyyneleitä. Isä ottaa äiti kädestä ja sanoo pehmeällä äänellä: ”Katsokaa lapset äidin silmiä, kuinka ne ovat siniset ja kauniit!” Me kaikki ympärillä katsomme. Pienin, vauva on tainnut nukahtaa. Äiti alkaa laulaa ja isä yhtyy siihen. He laulavat duettona ”Oi muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin...” Minä en tiedä maan päällä paremmalta tuntuvaa muistoa. Siinä hetkessä oli kaikki kauneus ja hellyys, mitä minä saatan kuvitellakin lapsuuteeni.

Raumalle muutettua talonpoikainen kulttuuri jäi taakse ja pikkukaupungin omakotitalo-elämä alkoi. Vanhemmat olivat pian mukana molemmat erityisesti partiotoiminnassa. Isä piti Suomessa ensimmäisen partion leiririppikoulun Partaharjun leirikeskuksessa Pieksämäellä. Isä oli merkittävästi mukana monissa avustusyhdistyksissä, kuten Mannerheimliiton lastensuojelussa, sotalapsityössä ja sotaveteraanien auttamisesssa sekä kuurojenliiton toiminnassa. Seurakunnallinen toiminta oli vilkasta, raumalainen kulttuurielämä tuli tutuksi ja näin koko perheen hyvin tiivis yhteys harveni luonnostaan.

Erityisesti äiti sai monia uusia ulottuvuuksia kaikkeen seurusteluelämäänsä ja moniin harrastuspiireihinsä. Hänen nuoruutensa elintärkeä harrastus naisvoimistelu nousi taas esiin; hänet valittiin jopa valtakunnallisten voimisteluyhdistysten johtajaksi ja naisvoimisteluleirien vetäjäksi.

Tämä edellä kertomani arjen kulku oli muuttunut, mukaan oli tullut joka taholta uusia ihmissuhteita. Harrastuksia oli vaikka muille jakaa. Meillä oli nousemassa ihastuttava itsetehty mökki merenranta-erämaassa. Kaikki oli ehkä paremmin kuin koskaan. Kaikki lapset kävivät koulua ja olivat terveitä.

Olimme monille Pohjankadun asukkaalle tuttu viiden pyörän karavaani menossa Syvärauman tielle kohti Haapasaarta ja Mustalahtea. Viidelle pyörälle oli lastattuna kahdeksan henkeä, kaksi aikuista ja kuusi lasta. Isä ja Nalle ohjasivat komppaniaa meriupseerin taidolla. Kun retkueesta joku pyöräilijä liikaa poikkesi sivuun tai piti meteliä, kyllä Nalle kuria osasi myös pitää. Syvärauman mäen päällä oli sekatavarakauppa. Siinä pysähdyttiin. Isä meni sisälle kauppaan osti ”puoli metriä hampusiväärää, sitä LSO:n!”  ja ”sata pippuria  äidin kalakeittoon!”

Kuvassa isän aamutihrut silmät verkkoja kokemassa, pieni saalis meidän Miirulle ja iloinen kalaonni. Minä olen ollut soutamassa ja ottanut kuvat.

Joskus iltahämärissä sujahteli pastorin pyörä kylän kujilla takatelineellä uudet kattopäreet. Ne pastori kävi naputtamassa vanhuksen mökin kattoon, joka oli alkanut vuotaa. Mutta uusi ja tuntematon paha oli tunkemassa ja hajottamassa perhettä. Se pääsi jo pitkälle, mutta Jumala hyvyydessään karkotti pahan.  Jos ei muita jälkiä jäänyt, jäi niitä kuitenkin isäni sydämeen.

Mutta isän sydän alkoi kirjaimellisesti järkkyä tunteiden paineesta muutenkin pian.

III. HYLKÄÄMISEN SINETTI

Edla-äiti Amerikasta tuli Suomeen ja Raumalle. Aviomies Kusti Lievonen oli kuollut. Hänellä ei ollut ketään läheistä siellä. Mummon tulo meille oli itse tapahtumana ja tunteiden myrskynä niin erikoinen, että ansaitsi jo oman kirjansa. Kirjoitin sen: Amerikan pitsiä ja parsitut liperit 2009.

Minä olin sopiva kirjoittamaan siitä, koska sain olla mukana koko prosessissa, sen alusta loppuun saakka. Minä olin joutilas viemään mummon Savoon Kattaikolle, josta matkasta tuli hyvin monipuolinen ja henkeäsalpaavan jännittävä, kun olimme jäädä mummon kanssa junan allekin.

Mummo tuli vapun juhlimisen aikaan 1951. Hän näki lapsensa ensi kerran, jonka oli jättänyt 1,5-vuotiaana siskolleen. Nyt pojan ympärillä oli suurperhe ja suuri koti kaikkineen. Vaikka kaikki olivatkin jo tuttua kirjeistä ja monista kuvista, joita mummo oli saanut, oli mummon vaikea sopeutua Rauman elämään. Kun mummo kulki Rauman katua, hän herätti huomiota: suu oli kirkkaanpunainen ja mustat kulmakarvaviirut otsassa, tukka oli värjätty kiharapehko, jossa keikkui joskus pieni hattu ja siinä aito riikinkukon sulka. Hän totesi itse, että hänellä ei ole täällä ainuttakaan ystävää eikä tuttua. Odottamatta, jo ennen marraskuuta ilmoitti mummo ostaneensa paluulipun Massaschusetsiin ja West Wareheimiin. Kävi ilmi, että naapurimies oli jäänyt leskeksi ja nyt hän, hyvä ystävä oli yksin ja kaipasi Edlaa. Mummo jätti joitakin tavaroitaan ja lupasi tulla Suomeen uudestaan.

Koska olin silloin jo15-vuotias ja nimenomaan läheinen mummon kanssa, näin isäni kasvavan tuskan ja pelon. Arvelen hänen jo arvaavan, että äiti ei tule enää takaisin. Ja niin kävikin. Lyhyen ajan kuluttua tuli tieto, että äiti oli vihitty avioliittoon Topi Alton (Aalto) kanssa. Uudella aviomiehellä oli aikuisia lapsia entisestä liitostaan.

Mummo siis kävi leimaamassa puolen vuoden aikana hylkäämisen sinettinsä. Isän suru oli lopun surua. Isä ei puhunut milloinkaan mitään ongelmistaan tai murheistaan, ei yhtään pahaa sanaa kenestäkään. Hän piti aina kaiken sisällään. Isällä oli kuitenkin täysin aukoton ystävyyssuhde lapsuudentoverinsa, teologikaverinsa ja äidin siskon miehen, Veikko Vallaksen kanssa. Täydellisen avoimuuden saattoi estää Veikon läheisyys sukulaiseen. Myös körttiystävien merkitys ja tuki olivat suuret kuten esimerkiksi Uuno Kahran ja Aku Rädyn. Turun Kristillisen opiston rehtorin Mauno Mäntymaan lähimmäisen apu oli isälle  ilmeisen keskeinen viimeisinä hetkinä.

Muutimme Laitilaan 1953. Isä oli arvostettu, suuren seurakunnan kirkkoherra. Hänet tunnettiin hyvänä saarnamiehenä ja messupappina. Hänen ankaruutensa kasvattajana tuli tunnetuksi myös. Neljänneltä vaalisijalta virkaan päässeenä oli joitakin vaalitapahtumaan liittyneitä intrigejä jäänyt kytemään seurakunnassa, joita isä joutui kestämään arkipäivän työssä. Hänen terveytensä oli jo pitkään ollut kehno. Allergiset sairaudet, nuha ja poskiontelotulehdukset johtivat lopulta kaksi kertaa/vuosi leikkaukseen, verenpaine oli hyvin korkea. Isä alkoi laihduttaa, mutta kuntoliikuntaan hänellä ei ollut koskaan aikaa.

Minä ensin ja pojat perässä lähdimme kotoa, ensin Helsinkiin Yliopistoon, sitten avioliittoon ja muualle asumaan. Minä olin vuonna 1961 ollut avioliitossa jo kaksi vuotta, kun aloin odottaa esikoistani. Mieheni Seppo oli vielä opiskelijana pikkuruisen Kodisjoen pitäjän ja Laitilan saarnahuonekunnan sivupappina ja me olimme vuokranneet kesämökin lähijärveltä. Isä ja äiti olivat käymässä mökillä seuranani, kun Seppo oli seurakuntanuorten kanssa kiertämässä Jäämeren rantaa. Minä olin viimeisilläni.

IV. ISÄN LOHDUTON ITKU

Nukuimme kesämökissä viereisissä huoneissa ja minun oli kuljettava vanhempieni huoneen läpi. Eräänä heinäkuun pimeänä yönä hiivin hiljaa päästäkseni vessaan. Joku nyyhkytti lähellä. Pelästyin ja pysähdyin. Nyyhkytys yltyi itkuksi. Se tuli isän vuoteesta. Itku oli puoliksi nukkuvan sekavaa puhetta, äärimmäisen lohdutonta. Kukaan ei herättänyt häntä eikä alkanut ohduttaa. En muista, olenko ikinä ollut niin epätoivoinen. Koski niin hirveästi. Kuuntelin, kun en muuta voinut. Isä puhui suurta tuskaansa ilman lohdutusta. Missä äiti oli? Missä äiti nukkui?

Palasin sänkyyni ja kuulin, miten itku loppui hiljakseen. Kukaan ei lohduttanut häntä. Aamulla elämä jatkui kuin ennenkin. Isä oli sama iloinen, auttavainen ja huolehtivainen isä kuin aina ennenkin.

Kului vain muutamia päivä. Ja 1. syyskuuta 1961 minun perheeseeni syntyi odotettu uusi jäsen, tyttövauva.

Kun nyt tällä hetkellä kirjoitan tätä on 1.9.2024, siis minun tyttöni syntymäpäivä. Onnittelut rakkaalle lapselleni, joka on juuri automatkalla perheineen jossakin Pohjois-Saksassa! Siunausta elämääsi edelleen ja onnellista ja mielenkiintoista matkaa!

Inari-vauva oli kuukauden ikäinen, kun köröttelimme yhdessä Kodisjoen linja-autolla Laitilaan käymään. Suurin tarkoitus oli näyttää suloista tyttöämme, ja sopia kastepäivästä meille kotiin. Laitilassa isällä oli tapana tehdä pieni kävelylenkki päivällä. Äiti oli ilmeisesti usein mukana, mutta nyt hän ei halunnut lähteä ja isä kysyi minua. Tietysti minä halusin, sovittiin vauvan hoidosta sillä aikaa ja lähdettiin. Isä halusi näyttää minulle Laitilan uutta Laisaaren siunauskappelia, joka oli juuri valmistunut. (Oliko sitä edes vihitty vielä käyttöönsä, en muista) Se sijaitsee noin kilometrin verran keskustasta, sopivan lenkkimatkan päässä. Oli harmaa ja sateinen päivä.

Astuimme minulle tuttuja teitä ja katuja aivan Osuuskaupan nurkalla, jossa oli kioski toisella puolella tietä. Isä osti pikkuaskin Sisuja, joita hänellä aina oli rintataskussa tarjolla. Huomasin, että hän halusi puhua jostakin. Hän takelteli ja sitten aloitti kuin ryöppynä kertoa, miten hän ei ”koskaan elämässään ole saanut kertoa äidille”… ja ” olisi niin paljon nyt puhuttavaa”… Kyyneleet alkoivat virrata alas poskia pitkin ja tippuivat rinnuksille. Hänellä oli tavan mukaan päällä (oli kylmää ja sateista) musta kokopitkä popliinitakki. Huomasin, että kaulukset alkoivat kastua.

Isä kertoi kolme tärkeintä huoltaan sillä hetkellä. Ne olivat kaikki meistä lapsista. Minäkin tiesin ja surin niistä kahta, mutta kolmannesta en tiennyt mitään. Kaikki huolenaiheet olivat aiheellisia. Hyvin pelottaviakin vanhemman kannalta katsottuna, joka tiesi niin paljon taustaa kuin tiesi. Isä uskoutui minulle taas kerran, minä vain kuuntelin. En osannut sanoa mitään auttavaa, en lohduttaa, en nostaa mieltä, minä vain kuuntelin. Tunsin avuttomuuteni. Rukoilin hyvän Jumalan apua nyt siihen paikkaan. Emme kumpikaan sanoneet että rakastamme toisiamme.

V. KIITOS KAIKESTA!

Sitten tuli se Inarin kastepäivä 5.11. eli Pyhäinmiestenpäivä. Isä hoiti jumalanpalveluksen, jonka jälkeen meillä oli pienessä pappilassamme kastejuhla. Tietysti kastelapsen kolmet kummiperheet  olivat paikalla. Meitä oli paljon. Minä olin jokseenkin kehnossa kunnossa (synnytys oli ollut hätäsektio ja senjälkeen vielä kaksi anestesialeikkausta), mutta selvisin yöpymisten ja tarjoilujen järjestelyistä. Kastetoimitus sujui rauhallisesti, jonka jälkeen kahvittelimme.

Helsingin Pasilan ajoilta meillä oli monenlaisia muistoja. Herttaisin oli, kun tutustuimme vanhaan Anna Hirvesaloon Puupakilassa. Anna-täti kuoli juuri ennen Inarin syntymää. Hän piti meistä ja halusi antaa meille perinnöksi koti-irtaimistonsa. Se ei kaksiosta ollut suuri, kun siitä oli jo otettu osa pois palkkioina. Kuorma-auton lavallinen kuitenkin huonekaluja ja paketteja tuotiin juuri kastepäivän alla ja tyhjennettiin meidän vinttikammariin. Emme olleet kiireissä vielä ehtineet edes tutustua niihin. Tietysti kerroin isälle ja hän halusi mennä katsomaan, mitä olimme saaneet.  Minä menin isän perässä vintille. Isä seisoi ovella ja katseli huoneen täyttävää romukaaosta, jolta se näytti. Isää harmitti se valtava kaaos ja työmäärä, mikä minulla oli. Keskustelimme hetken tilanteesta, sitten piti tehdä lähtöä kotiin.

Silloin isä tarttui minua kädestä jotenkin erityisen lämpöisellä otteella  ja sanoi: Kiitos Kyllikki kaikesta! Kuitenkin minä olin vain kuunnellut. Isä sanoi tämän äänellä, joka kiitti ehdottomasti minua muustakin kuin näistä kastejuhlista. Hän kiitti minua kaikesta siitä, mikä oli ollut aina meillä yhteistä eli juuri kertomistani tilanteista ja kuuntelemisistani. Tunsin sen sillä hetkellä varmasti ilman tarvittavia sanoja. Muistan myös tunteneeni ahdistusta, mutta en mitään loogista syytä sille. Yli puoli vuosisataa jälkeenpäin nyt ymmärrän, että meitä ympäröivät sellaiset ”henkimaailman asiat”, joista isä puhui jatkuvasti ja joita minä olen tullut elämässäni monia kertoja konkreettisesti tuntemaan. Jotain aavistusta toisesta maailmasta ne tunteet olivat. Emme kumpikaan luonnollisesti tienneet huomista päivää ja sitä, että ne olivat hänen viimeiset sanansa minulle, vanhimmalle lapselleen. Kätemme kietoutuivat vain näkymättöminä toistemme ympärille.

Seuraavana aamupäivänä isä sai aivohalvauksen. Hän eli toispuolisesti halvautuneena ja puhekyvyttömänä 16 vuorokautta Laitilan sairaalassa. Viimeisenä virantoimituksenaan hän siis kastoi ensimmäisen lapsenlapsensa. 

Isä oli alkuvuodesta 1961 nostanut pastoraalitutkintonsa korkeimpaan arvosanaan tekemällä tutkimustyönsä Tuomiokapitulille Vanhan Testamentin eksegetiikan alueella. (Tämä työ sanotaan varmasti erilailla nykyään enkä sitä osaa, mutta asia tulee näinkin varmaan ymmärretyksi.) Tällä arvosanalla hän olisi voinut pyrkiä tuomiokapitulin asessorin tai tuomiorovastin virkaan. Isä sai 50 täytettyään juuri ennen kuolemaansa monia arvomitaleita, mm. Mannerheimin Lastensuojeluliiton, Äiti-lapsityöstä, Sotalapsityöstä, Sotaveteraanityöstä, Merimieslähetystyöstä, Partiolaisten kunniamitali ym.                                           

Hän kuoli 22. 11.1961 50-vuotiaana. Isä laskettiin Laisaaren siunauskappelin hautausmaalle ensimmäisinä haudatuista.

Kuvanveistäjä Jussi Vikaisen reliefi isästäni hautakiveen Laitilassa. Alkuperäinen on minun seinälläni.