Huom! Sanottu monimielisesti 15 kuvankin avulla.

Puuta säästetään maailmanlaajuisesti, kun pelätään sen loppuvan. Jos tuntee entistä maailmankarttaa, jossa suunnattomat metsät peittivät jopa monia eteläisen pallonpuoliskon mantereita ja saaria, näkee vanhaa tietoa Amazonin alueen metsistä tai Euroopankin entisistä metsistä, alkaa miettiä. Kaikki muutokset eivät ole ihmisen jättämää jälkeä. Maapallo on itse muuttuessaan ja esimerkiksi siirtäessään kokonaisia mannerlaattoja tuhonnut monenlaista elämää, sekä eläin- että kasvikunntaa. Minulla on käsitys, että nämä suuret mantereiden omat liikahdukset ovat suurimman ”luonnontuhon”syitä.

Haavikko on hurmaavaa ja hyvin tavallista Suomessa.

Kasvava puu on kaiken elämän yksi tärkeä ehto. Jos ei ole puita, ei ole meitä. En ole kiihkoluonnonsuojelija, mutta olen luonnon rakastaja. Kasvavaa puuta onkin suojeltava. Se on haavoittuvainen ihmisyhteisöissä, mutta vapaana luonnossa muiden samankaltaisten joukossa puu rehoittaa vapaasti. Nesteet virtaavat rungon pinnan alla, vihreät osat ja lehdet tekevät jatkuvaa yhteytysprosessia. Useimmat puut tekevät kukkia ja aikaan saavat siitepölyä. Pienet eläimet kisailevat puun ympärillä, kaarnan alla ja kukintojen simassa. Ne ovat selvästi joskus simasta pyörällä päästään, törmäilevät ja putoilevat maahan. Yrittävät taas lentää vatsat täynnä, mutta puloivevat kuin napit nurmikolle. (Olen itse nähnyt. Lapsena tarkkailin pörriäisiä ruusupensaissa.)

Minä en ole maailmalla nähnyt yhtä suloista kuin suomalainen pieni koivikko.

Kaliforniassa ja Kanadassa esimerkiksi on tuhansia vuosia vanhoja puita. Niiden sisään voidaan kaivertaa vaikka herttainen huone, on kaiverrettukin, kirkkoja myöten. Kun puu on näin suuri, sen luonne muuttuu. Minä en ole koskaan nähnyt tällaista jättiläispuuta. Miltähän tuntuisi koskettaa tämän runkoa? Jos pääsisin koskettamaan, haluisin myös kuunnella puuta. Korva puun rungossa alkaa kuulla sihinää ja tirinää sisästäpäin. Siellähän tapahtuu monenmoista.

Kaliforniasta kuvannut Hans Strand

Puun rungoissa asuvat monenlaiset pienelijät ja hyöteiset. Runkoa saattaa kirjailla kuoriainen, josta olen jo kirjoitellut innoissani aikaisemmin, kun kerroin pyhä pillerinpyörittäjästä eli Egyptin lantakuoriaisesta. (Minulla on tässä edessäni sellainen – taiteilijan tekemä porsliinikoru, ostettu kovalla rahalla Kairon Sheraton hotellista.)

Kuoriainen asuu puun kuoren alla ja ikävä kyllä on tuholainen, vaikka on näin herttainen kaivetaja. Se saattaa tuhota suuren puun muutamassa vuodessa ja siirtyy lähipuihinkin. Mutta puun pinnassa ahertaa monta muutakin pieneläjää. Jotkut etenevät hitaasti, tunkeutuvat koloihin, toiset juoksevat sihahtamalla sinne tänne, jotkut matelevat vihreinä kuin lehdet ja jotkut eläimet kiemutelevat kuin käärmeet. Pienet kuoriaiset ovat kaikenvärisiä ja kaikenmallisia, kipittävät piiloihin ja jokaiseen rakoon. Puun pinta elää runsaana aivan elinkaarensa loppuun asti, sen takia, että se antaa vielä lahopuunakin ravinteita ja elintilaa kaikenlaisille pienelijöille, joita tarvitaan.

Minulla oli oma puu. Se oli koivu. Omistin sen 10 vuotta tasan. Rakastin sitä. Puin sille joitakin hauskoja vuodenajan tunnusmerkkejä – kuten kesällä lehmänkellon oksaan ja toiselle piian pellavapyyhkeen, syksyllä marjatuokkosen ja kynttilän. Kun joulu oli tulossa, huomattiin, etä tonttu oli jättänyt lakkinsa oksalle roikkumaan ja laskenut kynttilälyhdyn koivun juurelle.

Lukija huomaa konkrettisen todistuksen rakkauddestani. Oikeanpuoleisessa kuvassa olen pessyt taas kerran koivuni rungon. Siinä se näin upeasti nyt seisoo ja tarjoaa tulijalle puhtaan saunapyyhkeen. (Läheinen suuri tehdassaaste värjäsi rungon vihreäksi aina muutamassa kuukaudessa.)

Metsän puut, tontut ja me ihmiset elämme yhteiselämää, silloin kun olemme rakastavia ja hyväksymme toisemme.

Sitten jouduin myymään kotini ja puu meni siinä samassa. Koivu oli kasvanut kymmenessä vuodessa ja erityisesti levinnyt, koska sillä oli oksia hyvin alhaalla. Mutta sen juuret pyrkivät jo sisään taloonkin. Koin, että koivuni oli ihmisläheinen. Vakavasti ottaen olen sitä mieltä, että kasvikunnassakin vaistotaan ihmisen hellyys ja huolenpito. Jäähyväiset rakkaalle koivulleni olivat tunteelliset.

Kun 30 vuotta sitten kävin Välimeren maissa, hakeuduin aina oliivilehtoihin. Oliivipuu on merkillinen. Se on minulle vieras, mutta kiehtova. Olen kävellyt paljon monissa oliivilehdoissa, oikeastaan jotkut olivat oliivimetsiä. Kerran jossakin Kreetalla eksyin sellaiseen, mutta en hätääntynyt vanhana suunnistajana. Syntyi kuitenkin hankala tilanne, kun hämärä oli hetkessä ohi ja minä en tuntenut maisemaa ja teitä oliivimetsän ulkopuolella. Ainahan tällaisesta selviää lopulta, vaikka jo olinkin harkinnut nukkumista yön yli yhden puun suurissa onkaloissa.

Olen tehnyt monia akvarelleja oliivilehdoista. Koskaan en ole onnistunut saamaan työhöni sitä tunnetta, minkä upea, suuri ja vanha oliivilehto minussa herättää. Olen myös kirjoittanut paljon tekstiä oliivipuista.

Lapsuudessa minulla oli lähellä pappilan mäkeä valtava tuomi, jonka alle juoksin lohduttautumaan kuin äidin syliin.

Mutta: tekstistäni puuttuvat kokonaan ihmeelliset, ihanat, upeat, taideteokset, turvalliset, siunatut kodit, talot, jotka ovat rakennettuja puusta. Maaseudulla asuneilla ei juuri muunlaista kokemusta talosta ennenvanhaan edes ollut. Koti oli puusta aina, oli se pieni mökki tai suuri kartano.

Puutalot ovat tulleet takaisin. Mutta kai on ymmärrettävää, että ulkonaisesti entisellä hirsimökillä tai- talolla ei juuri ole kosketuskohtaa uusiin puutaloihin. Uudet linjat ovat lähinnä askeettisia, vanhat olivat värikkäitä ikkunanpuitteita ja ovia, suuria koristeellisia kuisteja ja räystäitä.

En halua loukata sen enempää arkkitehtia kuin talon asujaakaan, kun sanon mielipiteenäni, että alimmainen talo muistuttaa enmmän entistä suulia tai rehuvarastoa. Tiedän, että talo on sisältä uskomattoman ihana, kuin asuisi suoraan luonnossa. Se on lämmin, enrgiaa säästävä, taloudellinen ja mitä kaikkea. Mutta minä en saa taloa edes sopeutumaan suomalaiseen maisemaan.

Norjassa puutalot ovat olleet hyvin kauan yleisiä, kerrostalotkin. Ne ovat ulkonäöltään laajalti tunnettuja. Ne seisovat kauniisti kuin maalauksissa, päädyt rantaa kohti. En vaan ole tuntenut koskaan ketään, joka olisi niistä osannut enemmän kertoa. Minä en edes ehtinyt matkollani katsomaan Norjan rannikkoseutua. Kaikki on kuultua ja kirjoista nähtyä.- Om äiti ja isä kävivät jo 1940-luvun lopussa Norjassa, silloisen kummikuntatoiminnan piirissä. Ihastuivat kovasti Trondheimiin. Ja nyt (kesäkuu 2020) on tyttöni miehensä kanssa juuri siellä ihailemassa näitä puutaloja. Kuva alla.

Nykyään syntyy kaupunkeihin kerrostalojakin puusta. Turustakin löytyvät nämä puiset kerrostalot kokonaisella puutaloalueella. (Mieleen nousee entinen Helsingin Puukäpylä.) Niiden olemuksessa on jotain lämpöistä ja viehättävää, ei karua ja kolkkoa. Sekin kyllä vaikuttaa, kun tietää ja tuntee talon pinnan rakenteen, sen lämmön ja kauneuden.