Kyllikki TukiainenSairaan uni 40 vuoden takaa.
Ellin ihmetteli huoneen suuruutta ja tajusi, että oikeastaan se ei ollut ollenkaan mikään huone, vaan jonkinlainen halli, rajattoman valtava ja pyöreä, jossa taivaaseen asti ulottuvat pieniruutuiset ikkunat ympäröivät sitä joka puolelta. Ikkunoiden alla kiersi penkit kuin vanhoissa maataloissa ja lattia täyttyi monentyylisistä pöydistä ja tuoleista, ja kaikki pursuavien tavarakasojen peitossa: näkyvissä oli 97 naisten käsilaukkua tai kassia, 27 vanhanmallista matkalaukkua tai askia, 117 mustaa pullottavaa jätepussia ja toista tuhatta lajia ja kokoa pahvilaatikoita – kaikki auki retkottamassa niin, että niiden syvyyksistä, avonaisista sisuskaluista pursuili ryppyistä kirjavaa vaatetta, kaikenkokoista ristikkoraitaa ruutua kukkasia pallokuvioita kaikissa maailman väreissä, miehille ja naisille, lapsille ja nuorille, ja koirille. Ei muille. Katosta roikkui ristiin rastiin naruja niin paljon ja korkealle, että ylimmät narut oli solmittu pilvien ympärille. Kaikille naruille oli ripustettu vaatteita, niitä samoja, joita pursuili laukuista. Ehkä tuulettumaan. Taivaan tuulet heiluttelivat niitä hitaasti. Ruudukkaan inhottavan siniset, kikertävän kirjavat, keltaisen oksennuksen juovalliset, vauvankakan vihreät, kirkuvan punaiset, pelottavan mustat ja valkoisen ja harmaan utuiset, kaikki nämä rätit ylettyivät pilviin asti. Pehmeät sametit, karvaiset teddyt, silkkisen liukkaat, kovat ja tärkätyt kankaat, kaikki heilahtelivat pyörähtelivät ja venyivät hiljakseen naruilla, edes ja takas ja ympäri ympäri, joku liehuen, toinen lepatellen, joku taas jäykkänä sojottaen kuin jäätynyt kapakala. Kaikki rätit ja kankaat olivat kuitenkin iloisia.
Minä olen usein ennenkin nähnyt taivaaseen asti ulottuvia kanngassuikaleita ja rättetä liuhumassa. iloisen mielen ne tekevät.
Vaatteiden välissä hääräsi tuhatmäärin innosta pihiseviä, melkein vimmaisia ihmisiä, kaiken maailman kansalaisia ja kaikenkarvaisia ja värisiä ihmisiä, oli tuttavia ja ystäviäkin sentään, ja siellä täällä Ellinin nuoria sukulaisia, heidän joukossaan omat lapset ja lapsenlapsetkin – kaikki ihanan suloiset pojannaperotkin: Hannu Hannes Miika Mika Markus Samu Seppo Sebastian Samuli ja Casper. Hekin olivat etsimässä vaatteita ja heillä oli sanoin kuvaamattoman hauskaa, he nauroivat höröttelivät tai kikattelivat keskenään hillittöminä, pöyhivät ja möyrivät vaatteissa – niin kuin lasten kuuluikin – heittelivät ja viskoivat vaatekasoja, valitsivat välillä jotakin ja taas heittivät pois. Vaate kohosi ylös ja tuuli tarttui siihen, riepotti sitä ja kiidätti pitkin pilviä maan toiseen ääreen. Koirat vilistivät joukossa ja saivat nekin kerran ilosta ärhennellen repiä riekaleiksi vaatteita; korvat kuuroiksi tekevä murina ja haukku sekoittui ihmisten hulvattomaan melunpitoon. Pöly senkun lenteli ympärillä punertavina pilvinä, laskeutui taloksi ja haisi melko lailla kaikkien sieraimiin.
Ellin sai kohtuuttoman yskänpuuskan, hänen yleisolonsakaan ei ollut miellyttävä, vaikka päivisin vielä näyttikin hyväkuntoiselta naiselta. Mutta kukaan ei huomannut häntä, vaikka hän yritti huudon, pälpätyksen ja koirien ulvahdusten väliin huutaa jotakin jollekin. Turhaan, kukaan ei kuunnellut. Lopuksi Ellin huusi niin kovaa kuin jaksoi, sillä hän menetti nyt hermonsa kerta kaikkiaan: hänestä tuntui loukkaavalta tällainen vaatteiden viskominen, pahin alennusmyyntikin oli sentään tämän rinnalla siedettävää, ja kukaan omista lapsenlapsistakaan ei edes kuunnellut häntä. Hän oli sentään aikoinaan paljon ommellut vaatteita näille lapsille, kutonut sukkapuikoilla, parsinut kantapäitä ja paikannut polvia. Ellinhän osasi jopa kutoa kangaspuilla, karstata lampaanvilloja, kehrätä pellavaa ja villaa ja kutoa metrinmittaisiakin sukkia.
Ilmeinen totuus selvisi hitaasti Ellenille: kukaan ei nähnyt häntä. Miten niin muka, olihan hän ihan tavallinen naisihminen – ja vielä monelle sukulainen? Syy selvisi kuitenkin pian: Elliniä ei ollut olemassakaan. Hänen oli pakko ajatella taas kerran näin. Joskus sitten vuosien kuluttua hän alkaisi hyväksyäkin tämän tosiasian, toivottavasti ei liian myöhään. Muutenhan elämää ei olisi mahdollista jatkaa, elämä jatkuu vain hyväksymisen kautta, oli se sitten näkymätöntä tai näkyvää.
Sitten alkoi tapahtua jotain: kaikki alkoivat liukua räteissään huoneesta pois, hilpeän vaappuvan heilahtelevassa juhlahumussa, olivathan he niin nuoria, niin ihanan terveitä ja kauniita, niin ihanan solakoita, ilman läskistä riippumahaa ja riippurintoja, ilman riippuposkia ja suupieliä, käsivarsien alleja; ja jaloissa oli voimaa, silmiä ei kaihi kaihertanut eikä verisuonten seinämissä kasvanut rasvamöykkyjä, paksusuolet toimivat ilman kaasuja, selkänikamat pysyivät kohdallaan, rustot olivat riittävät ja olkapäät olivat ehjät, sormet eivät matalapaineen tulessa särkeneet ja kämmenselät olivat sileät ja notkeat – valmiit aina pianonsoittoon ja rumpujen jatkuvaan lyömiseen – sydän takoi rinnassa ja pumppasi verta tasaisesti ja iloisesti kuin uusi kone.
Ja Ellin kuunteli näiden sydänkoneiden kaunista jyskytystä ja suurin paha mieli häipyi vähitellen. Oikeastaan hänessä alkoi nousta ylös pieniä ilonkuplia – samalla lailla kuin pöydällä seisoneessa samppanjalasissa. Ellin oli ollut aina hyvin herttainen ihminen ja iloinnut sydämensä pohjasta toisten ilosta – niin sitten kävi nytkin, (vaikka näkymättömiin jalkoihin alkoi koskea turhan lujaa, kun ei saanut tähän hätään mistään kipulääkettä).
Ellin oli tietysti katsellut himoiten vaatevuoria, hänkin olisi halunnut itselleen edes jonkun vaatekappaleen, vain suojakseen, koska alastomana ei ollut mukava olla; ei häntä palellut, päinvastoin, mutta kun vaatteet olivat yleensä hyvät pitää päällä peittämässä silloin, kun ruumis oli alaston tai vanha ja ruma – ei itsensä tähden, mutta noiden toisten silmiltä, vaikka… jos ne eivät häntä nähneetkään, kuitenkin varmuuden vuoksikin, kun oli aina ollut niin siveä ihminen ja pitänyt monta kerrosta vaatteita. Niinpä Ellin kulki narujen välissä ja käänteli vaatteita, hän etsi edes yhtä mekkohametta, joka olisi mahtunut päälle – hah-haa! naurettavaa yrittääkään: hän näki pian, että kaikki kirjavat kukkapaidat, kietaisupuserot ja kukertavat mekot olivat tasan kolme kertaa liian pienet hänelle ja ommeltu nykynuorille, jotka ovat niin langanlaihoja – rimaruikkuja – että heidän puseronsa loppuivat jo ennen napaa, hameet jäävät lantioille (vesirajaan, sanovat ne, jotka tietävät sellaisista asioista) – eli ovat siis niin lyhyitä, etteivät peitä edes vanhan ihmisen riippurintoja. Lopulta kuitenkin näytti löytyvän oikeankokoinen vaate: keväänvihertävä pitkähihainen kukkapaita, jonka Ellin puki helposti ylleen ja alkoi napittaa… mutta napa… se jäi paidan keskelle törröttämään paljaana, ja oli vielä syntymästä asti kätilön osaamattomuuden takia huonosti sidottu ja aina turvonnut, verisuonet risteilivät sen ympärillä pinkeinä ja pullottavan sinisinä – mutta eivät vaarallisina, (jonka Ellin aina muisti muistuttaa).
Ellin katsoi itseään ja huomasi, että tarvitsisi pakosta vielä housut, mutta koko hallissa ei näkynyt lähellekään sopivia housuja. Näkyi kasapäin putkilahkeisia pillifarkkuja, joiden polviin oli valmiiksi revitty valtavia reikiä, kohosi vuori sukkapöksyjä ja semmosia karamelliraitaisia legginsejä tai miksi nuoret niitä kutsuivat, mutta ei missään tapauksessa Ellinin 4X:ää. Ellin mietti ja kihnutti hikisiä rinnanalusiaan. – Noo, olkoot, housut saavat jäädä silleen, hyvä kun on edes paita. Paidan helmoja voi vetää eteen suojaksi, jos on tarpeen… jos nyt alan taas näkyväksi ja joku sattuu katsomaan. Ja Ellin ryhtyi hakemaan vihdoin omia tavaroitaan siitä vuorimerestä, jossa kaikki tuhat laukkua kassia pussia ja niiden lattioille pursuttamat vaatteet mutkittelivat kiemurtelivat ja ryöpsähtelivät aivan odottamatta kasvoille asti, jopa jotkut kaulahuivit ylettyivät ja kietoutuivat kattopuihin.
Ja taas Ellinin oli vaikea hengittää, välillä hän huohotteli paikoillaan, konttasi sitten taas lattialla kaikkiin suuntiin jokaisen pöydän alle, tutki kaikki 117 mustaa säkkiä, tarkisti jokaisen laatikon pohjaan asti ja veti laukkujen vetoketjut auki ja tirkisteli niiden alle. Ja loppujen lopuksi hän löysi omat kassinsa ja pussina.
Lisäksi hänen käsiinsä pullahti jostain jonkun ilmeinen salapullo. Hän tarkasteli sitä ja tunsi sen viinipulloksi, vaikka se oli vihreä ja suuri. Hän mietti hetken, uskaltaisiko siitä maistaa, jos se vaikka oli myrkkyä ja mistä tässä löytäisi juomalasiakaan, mutta pianhan hän tajusi, että tämänlaatuisen tavaran joukosta ei löytyisi lasitavaraa, joten Ellin joikin sitten viiniä suoraan pullon suusta. Viini maistui etelämaiden kuumien öiden huumalta, minkä muisto oli syöpynyt ikuisiksi ajoiksi Ellinin mieleen. Pullo pulputti niin hauskasti, ja koska Ellin oli jo elämässään unohtanut, miten hassua pullon pulputus oli, Elliniä alkoi naurattaa. Nyt voisi ottaa pullon mukaan ja lähteä nuorten perään juhlimaan samalla lailla iloisena kuin hekin. Ellin tunsi, miten pään kireät paineet olivat vaihtuneet sulosointuisen ja rentoutuneen, hiukan utopiaan taipuvien haaveiden suuntaan – tosin vain vähän tähän suuntaan, ei kokovoimalla tietenkään, koska viinipullo oli pulputellut vasta vähän aikaa – ja viini taisi olla aika laimeaa, vaikka alkuun vanhan mielen rentouttikin.
Samassa lehmät lähestyivät. Niitä oli monta, ei onneksi koko lauma kuitenkaan. Ne kuljeksivat joka puolelle, haistelivat nuuskivat nuolivat vaahtoisilla kielillään ja märehtivät louskutellen inhottavia turpiaan, niin kuin lehmät aina tekevät. Lapsuudesta asti, siitä asti, kun piti huiskia kärpäset pois lehmien ympäriltä, että äiti sai rauhassa lypsää, oli Ellin inhonnut ja pelännyt lehmiä, tai kun oli ollut pakko hakea ne iltalypsylle laitumelta latoniitun takaa ja huudella niiden nimiä ja koko ajan pelätä, että ne sarvipäät – nupopäätkin joskus – alkavat puskea, ja kun niiden ällöttävät valtavat utareet heilahtelivat jalkojen välissä puolelta toiselle täynnä kärpäsiä. Ipana, nupopää oli niin viisas, se huomasi äidin pelkäävän ja halusi kiusata äitiä, ainakin kaksi kertaa se odotti, että lypsyt oli lypsetty ja potkaisi sitten äidin valmiin lypsyämpärin nurin, koko päivän maito pärskähti ympäriinsä kedolle, äiti itki ja huusi raivoissaan ja Ipana senkun märehti pötsissään nauraen ja turpa kuolaa valuen. Ja kun Ipanan sarvet olivat komeat, koko kylän kauneimmat, se aina joskus yritti puskea sarvensa äitiin ja jos sarvi osui suoraan takapuoleen, reikä tuli, yleensä äiti ehti kuitenkin karkuun karsinan aidan yli.
Yksi lehmistä lähti tulemaan kohti, se lähestyi ja alkoi kasvaa ja ylettyi pian katon rajaan asti. Lehmä oli laikukas sarvipää, lihava ja suunnattoman pulleavatsainen, ja sen suuret lempeät pitkäripsiset silmät katsoivat suoraan Elliniin, joka näki heti, että sen pitkät silmäripset olivat aivan vaaleat eikä niissä ollut minkäänväristä mascaraa – ei Yves Rocherin eikä Lumenen. Elliniä puistatti. Suunnaton lehmä astui hitain, puolelta toiselle keinuvin varmoin neliaskelin suoraan kohti, suunnaton vatsa heilah-del-len rauhalli-ses-ti samaan tah-tiin puolel-ta toi-selle.
Askeleet lähestyivät. Maha keinahteli. Lattia notkui ja natisi.
Lapsena isä nauroi ja veljet lällätti: Ellin pelkää lehmää, Ellin pelkää lehmää! ja kun lehmät olivat heistä viattomuuden huippuja, eivät edes pienten pässien veroisia puskijoita, kaikkia nauratti eikä kukaan oikeastaan koskaan uskonut, että Ellin pelkäsi – ja inhosi – lehmiä. Ja kun niiden silmätkin olivat niin suuret, ihanasti mulkosellaan ja muka niin lempeät, jokainen järkevä ihminen tietää kuitenkin, että niin viattomiin ja suuriin ja laupiaisiin silmiin ei saa uskoa. Murhamiehilläkin on yleensä ihanan lempeät silmät, jopa surumielisen anovat – minkä seikan selväjärkinen kyllä saattaisikin ymmärtää. – Ellin oli tavannut työssään murhamiehiä, siksi hän tiesi.
Lehmä lähestyi. Se keinahteli ja kasvoi jo jättiläisisoksi. Sen valtava maha keikkui puolelta toiselle ja se tuijotti suoraan Ellinin silmiin. Ellinin hengitys alkoi vinkua lujaa, melkein jo ulvoa. Hän perääntyi niin kauas kuin huonetta riitti, kun suunnaton lehmä asteli kohti hitaasti ja varmasti – vatsa heilui rauhallisesti puolelta toiselle, silmät tuijottivat lempeinä pitkien ripsien alta. Ellin katsoi hädässä taakseen ja näki seinässä pakoaukon: avonaisen oven. Ellin alkoi perääntyä hitaasti ja varovasti askel askeleelta kääntämättä päätään ja katsettaan lehmän silmistä. Käsillään hän salaa kosketteli taaksepäin, joko oviaukko oli lähellä. Pian se oli lähellä, ihan takana ja Ellin pujahti voitonriemuisena ovesta. Mutta lehmäkin lähestyi ovea. Ellin katseli oven sisäpuolelta kauhuissaan siihen.
Ovi oli johtanut hämärään alkoviin, oikeastaan pieneen ympyräiseen koppiin, jonka seinissä ei ollut yhtään ikkunaa, ei edes pientä aukkoa. Huone oli vain täynnä tummaa tukehduksen ilmaa, ei muuta, – sitä ilmaa, mitä Ellinin keuhkot eivät voineet hengittää.
Kun lehmän pää lähestyi oviaukkoa, Ellin seisoi kädet painettuina rintaa vasten. Rintaan koski hirveästi, hengitys vinkui, nyt jo huusi. Ellin aikoi suutaan, mutta ei hänestä lähtenyt enää ääntä, terävä vinkuminen vain kaikui kopin seinille. Nyt lehmän ruskea, isohuokoinen limaturpa tunki jo sisään oviaukosta, sen silmät verestivät, pitkät silmäripset olivat sameassa rähmässä… Se tuijotti Elliniin. Ja hän näki, miten suuri pää ja leveät sarvet tulivat tunkivat oviaukosta sisään, paksu kaula sen jälkeen. Hitaasti ja rauhallisesti. Lehmä aukaisi ällöttävän limaturpansa ja hönkäisi oksettavan löyhkän suoraan Ellinin kasvoihin. Löyhkä levisi Ellinin kasvoille lämpöisenä huuruna, kun Ellin tajusi: lehmä tavoitteli paksulla limaisella kielellään Ellinin paljasta kiiltävää vatsaa ja kohollaan olevaa napaa. Lehmän kieli himoitsi vatsan nuolemista. Sen pitkälle venyvä kieli peittyi punaisiin limarakkuloihin…
Ellin tärisi inhosta ja pelosta ja perääntyi kopperon toiseen laitaan niin kauas kuin tilaa riitti, mutta eihän sitä riittänyt.
Ellin tiesi kuolevansa nyt, mutta ei herännyt. Hän ihmetteli, miksi ei voinut herätä. Pitikö nyt kestää kuolemakin? Ensin näkymättömyys, lehmä ja sitten kuolema.
Silloin lehmä pysähtyi. Kokonaan. Ellin jäi tuijottamaan suu auki.
Lehmä ei mahtunut oviaukosta suuresta mahastaan, maha tarttui kiinni ovenpieliin. Lehmä tempoi ja ähkyi tuskasta, pää nousi melkein kattoon, turpa aukesi suunnattomaksi ja turpea kieli kiemurteli edes ja takas. Lehmä valitti hirveällä äänellä, mutta yritti vain änkeä ja tempoa mahaansa. Ellin pelkäsi, että maha repeisi ja saastaiset suolet valuisivat lattialle Ellinin jalkoihin. Mutta pää koholla ja laupiaat silmät tähyten herkeämättä Elliniä lehmä alkoi nostaa ja venyttää limaista kieltään hänen paljasta mahaansa kohti… ja kieli venyi… se venyi ja oli jo ylettymäisillään, kun Ellin tiesi, että NYT hänen oli yritettävä. Hän otti vasta aloitetun raskaan viinipullon:
– Tällä! Ellin nosti käsivartensa ylös ja pyöritti sitä – niin kuin oli nähnyt moukarinheittäjän tekevän saadakseen vauhtia – ja sitten hän hyökkäsi. Hän löi lehmää päähän, täsmälleen otsan kohdalle sarvien väliin, löi niin lujaa kuin ikinä pystyi. Ellin sai outoa voimaa. Hän löi uudestaan ja uudestaan, vieläkin uudestaan ja uudestaan. Hartaudella hän löi.
Lyöminen teki ihanan hyvän olon! Koskaan elämänsä aikana ei Ellin ollut lyönyt ketään tai mitään, hän ei ollut osannut… tai ymmärtänyt tai uskaltanut, oikeastaan ei koskaan oppinutkaan lyömään. Ei sellainen opikaan, jota aina lyödään. Se oppii vain puolustautumaan itseään. Sen Ellin osasi.
Lehmä mätkähti jo ensimmäisestä pulloniskusta maahan ja jäi makaamaan kynnykselle. Mutta sen kovassa kallossa ei näkynyt mitään jälkiä, ei kolon koloa, eikä vertakaan. Lehmä katsoi vieläkin Elliniä samalla lailla, laupiaasti – niin kuin isä aina sanoi, että lehmä katsoo. Jos se antoi anteeksi? Antoiko se anteeksi, koska ymmärsi? Verta ei tullut mistään ja pullokin oli ihan ehjä. Ja äkkiä Ellin ymmärsi, että hän oli tehnyt oikein, aivan oikein, että kaiken piti käydä näin.
Nyt oli pakko päästä karkuun, mutta miten, kun suunnaton otus täytti oviaukon. Ainut tie oli hypätä tai kiivetä sen yli. Oliko se kuollut? Taisi ollakin, vaikka se katsoi yhä silmiin yhtä lempeästi kuin ennenkin. Voiko kuollut katsoa noin? Kyllä ihminen ainakin voi kuolla silmät auki. Mutta kuinka tuollaisen ruhon yli kukaan voisi hypätä, saattaisi pudota sen paksun mahan päälle, sen pötsien ja suolten etovan vellovaan sotkuun, tai se voisi kuolinkorinassaan nousta ja nuolaista juuri sillä hetkellä, kun hän hyppää. Kanakin voi lentää vielä hetken ilman päätä, Ellin tiesi, koska oli itse nähnyt.
Mutta Ellin ei ajatellut näitä hirveyksiä kuin sekunnin murto-osan ennen kuin päätti hypätä. Hän ponnisti kaikki lihakset pingottuen, lensi yli kevyesti. Ah, kuinka kevyesti! Leijaili leveillä valkoisilla siivillä, jotka sai tällä ratkaisevalla hetkellä taivaan lahjana. Mitään pahaa ei tapahtunut: lehmän ruho makasi liikkumatta, samassa asennossa. Eikä verenpisaraakaan näkynyt missään. Ja Ellinin voimat jatkuivat, hän lähti juoksemaan. Hän juoksi läpi valtavan vaatehallin, sinne, missä ne kaikki tuhannet ja tuhannet muutkin olivat.
– Kuulkaa kuulkaa! Ajatelkaa! Minä tapoin sen lehmän. Kuulkaa nyt kaikki! Minä, Ellin, tapoin! Uskokaa minua edes tämän kerran… Mutta kukaan ei kuullut, kukaan ei nähnytkään häntä. Ja Ellin muisti, että häntä ei ollutkaan olemassa.
Nyt piti sitten herätä unesta, mutta kuinkahan se näkymättömälle onnistuu.
