SATU: CYCLOPI SPECTRICUS, LEMPEÄN HIRMUNEN URKKIJA

Kuva: Arvi 16 vuotiaana.

Kun nostin silmäni ikkunaan, näin: siinä se kulki hiljaa ohi kuin liukuen, jonka se osasi pitkien, hyvin rasvattujen nikamien ja ruuvien varassa pyörivien, kolmivarpaisten ratasjalkojensa varassa, tämä mahtava tankkipallo mättäitä ja pensaita lepäämässä laajalla suohetteiköllä, mittaamassa tikittämässä sihisemässä laskemassa ja urkkimissa kaikkea taivaan ja maan välillä, luukut tiukasti kiinni, mutta mittarit auki kulki tämä cyclopi spectricum, suuren luukun tähtirorni ja kirkonkorkuinen teleskooppi. Teleskooppi näki tähdenlentoon, naapurimaahan, kaupungin galleriaan, meidän kotiin, minun taakseni ja tyynyn alle. Mutta pallon alla lepattelivat irtotuulessa juuret, aina valmiina uuteen juurtumiseen. Maanalaiset jättiasemat sulkivat tutkalaitteensa ja luovuttivat spectraansa hyötykäyttöön yläpuolen jättiläiscycloopin tiiraajalle. Alapuolen maita halkova antenniasema putosi näkyviin ja sen yliherkkä mittariruuvi alkoi kierroksensa. Hirviöurkkija oli taas innokkaana täysteholiikkeessä.

Samassa hetkessä vetäytyi teleskooppi sissään, luukku paukahti kiinni, valtava pallomassa maatui maahan jättiläiskasaksi, jolla kasvoi pensaita ja puita ja kohosi taloja tavallisissa ihmisineen. Äiti pesi pyykkiä ja ripusti verannan narulle tuuleen kuivumaan, isä kiipesi talon torniin kattoa korjaamaan, ja pikkupoika halusi narukeinuun pihapuuhun. Kaikki jatkui varmasti kuin ennenkin, kun pallomassa laskeutui mahalleen jättiläisjalkojen suurten ratasten kääntyessä kasaksi, jotka peittyivät suohetteikköön. Pian alkoi jalkojen kynsien hoito, kun alakerran työläiset ehtivät ratashisseillään paikalle. Jalkojen kolme varvasta ja herkät kynnet oli hoidettava hyvin jokaisen ylösnousun jälkeen. Ei yksin kaikki muta ja mätä, vaan ihmisten syljet ja yskät tekivät varpaat aivan limanuljakoiksi, joiden pudistuspesu oli ehdoton tehtävä, jotta seuraava askel olisi puhdas vastaanottamaan seuraavan tiedon uuteen spectraan.

Siinä se nyt makasi, valtava ja hieno hirmuinen suururkkija kuin mätäsmatto. Se lepäsi täysin suohetteikössä tavallisen näköisenä metsäkumpuna kuin muutkin. Mustikanvarpuja rinne sinisenään ja kanerva kukassa. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä katsottavaa, kuin sille, joka näki omituisetkin asiat ja laski yhteen yksi ja kaksi omituista seikkaa ja vähensi tuloksesta kolmannen kerrassaan omalaatuisen ,(joka on parasta kirjoittaakin pienin kirjaimin).

Se teki niin kuin lehmäkin, joka laskeutuu mahalleen mättäälle ja märehtii. Se oli nähnyt, kuullut ja havainnut jotain tarkkailtavaa, josta se imenyt kaikin tavoin tietoa. Salaistakin tietoa. Minusta ja sinustakin, vähän sieltä ja täältä, hyllyistä kirjojen takaa ja musteläiskistä muistikirjojen alta.

Ilona, nokkela viisivuotias oli mummonsa kanssa rinteessä mustikassa. Ilona ja mummo olivat hyvät kaverukset olleet alun alkaen. Kun toinen aloitti sanoa jotain, toinen voikin lopettaa lauseen.

– Kuule mummi, maan sisässä kumisee niinkuin kirkonkellot! sanoi Ilona ja kaiveli lusikalla mätästä. – Tuskin nyt kirkonkellot sentään, vastasi mummi ja tuli katsomaan Ilonan kaivelua. – Mutta ainakin maa tärähtelee ja vapisee. Mummi, pane korva tähän mättääseen, sanoi Ilona aivan tohkeissaan. Mummi meni polvilleen ja yritti kumartua maahan, mutta eihän toki sellaista ollut tapahtunut vuosiin. Mutta tunsi hän jalkapohjissaan pientä tärinää. – Voi, kultatyttö, kyllä maa hiukan tärähtelee, se on totta. Katsos, kun viisaat miehet tekevät paljon kaikenlaista tutkimusta maan sisässäkin. Tai sitten joku ampui… vaikka räjäytti vanhan rakennuksen. – Joo, sinulla on mummi vanha pää! Ei se kaikkia muista… Sinä sanoit kerran, että vanhasta tulee lahopää. – Oho, vai sanoin! Tarkoitin varmaan eniten sitä, että päässä ei pysy enää kaikki asiat, kun se on jo niin täynnä. Mutta te lapset muistatte aina kaiken. Kauan kauan aikaa… vuoikymmeniä. Ajatteles! – Mummii, sinun silmät menee kieroon. Älä enää ajattele! Sinun pää voi haljeta, sanoi Ilona ilkikurisesti, sillä kyllä hän tiesi, ettei mummin pää ihan pienestä ajattelusta halkea. – Totta. En ajattele vanhoja, vaan kuuntelen nyt tätä hetkeä. Mutta joko sinulla on Ilona mustikoita pohja peitossa? – On jo. Onko sinulla? – Mummilla on puoli mukia – niin, että saadaan mustikkaviiliä kotona. Meidän pitääkin jo ruveta lähtemään alas kotia päin, sanoi mummi. Kyllä nyt peloittaa, kun on näin liukasta…

– Missä on liukasta? kysyi Ilona ihmetellen. – Neulaset on liukkaita. Huomaatko, että maa on aivan männynneulasten peitossa. Ja mummin kengissä on liukkaat nahkapohjat. Kuinkahan tässä käy… mummi horjahteli. – Älä pelkää mummi! Ota minua kädestä kiinni! Minä pidän huolen, että sinä et kaadu. Ilona ojensi kätensä ja mummi tarttui siihen iloisena.

Ja niin viisas ja iloinen Ilona ja vähän jo haperopää mummi lakeutuivat onnellisesti käsikädessä mustikkarinnettä alas, aina kotiin asti.

Lepäillyt cyclopi spctricum odotti pimeässä ikkunan alla. Sinä katsoit ikkunasta, mutta et nähnyt mitään sen ihmeempää ulkona kuin ennenkään. Naapurin ukko ulkoilutti piskiään ja jutteli pihan poikien kanssa niin hiljaa ja kauniisti, ettei kellään kyllä ollut sanomista. Ja kaiken yllä liukui kuitenkin hirvittävä tarkkkailija-urkkija cyclooppi, juuret hipasivat kuin tuulen henki pihassa puhuvien hiuksia ja koneet sen sisässä raksuttivat säteileviä tietoja. Säteilyn voimalla urkkija näki talon kellareihin asti, se haistoi kaikki homeisten laatikoiden sisustat ja tallensi tiedot varastoiduista kirjoista, merkitsi muistiin ja laski yhteen vanhat ja uudet tiedot, raksutti ja sihisi hillitysti, kunnes työ oli valmis.

Eikä sitä kukaan näe työn touhussa, koska säteet estävät sen näkymisen tavallisen silmään. Vain yösilmä sen näkee. Semmonen yösilmä kuin tämän piirtäjällä on. Ja minulla on. Yösilmä on arvokas ja hyödyllinen ja ahkera ja touhukas, mutta usein joskus rasittava. Joskus melkein liikaakin. Siihenkin on yksi keino: mennä metsään! Kun ihminen menee metsään, saa voimaa tietämättään. Cyclopi tiesi tämän varsin hyvin, siksi se olikin rakennettu niin viisaasti.

Nyt olen kertonut tämän kaiken, mitä piirtäjän kuvassa näkyy, piirtäjän luvalla.