Kyllikki Tukiainen
Näin taas unta, joka oli puoliksi totta. Niin totta, että uskoin siihen aamuaskareiden ajan. Sitten uni alkoi selkityä, oikeammin puuroutua ja parin tunnin päästä minulla oli jo muistot mielessä yli puolen vuosisadan takaa.
Kävin usein lasten kanssa kaupungilla. Kuljimme samoja reittejä, jos oli kiire ostamaan jotain, muuten vaeltelimme sinne ja tänne, lasten voimien mukaan. Näimme uutta ja vanhaa Turusta. Läntinen pitkäkatu oli useinkin reittinä vaikka linja-autoasemalle. Lapset rakastivat kivisiä ”tapu-tapupalloja” jalkakäytävällä yhden rappukäytävän oven suussa. Niitähän halattiin ja yritettiin nostaa. Mutta kivi mikä kivi. Kun kulkee vuosia samoja katuja, näkee ja tapaa samoja henkilöitäkin. Luullakseni niin näin ensi kertaa taiteilija Nikolai Lehdonkin, kun hän oli matkalla ateljeeseensa töihin.
Ja joillakin kaduilla tuli usein vastaan ehkä minun ikäiseni nainen, jota aina katselin salaa. Kuinka voikin joku aina olla noin huoliteltu, kuin juuri menossa johonkin juhlaan. Kului joitakin vuosia ja minulle tuli käsitys, että hän oli muotimallina jossakin. Ehkä siis jo valmiiksi ehostettunakin. Hän kulki kauniisti hyvin korkeissa koroissa, joissa hänen pitkät ja kauniit säärensä kasvoivat lisää kuin kamelin noustessa maasta. Häellä oli korvissa suuret korut ja ranteet täynnä renkaita, ei muuta. Vaalet hiukset liehuivat vapaana hartioilla siihen aikaan, kun naisilla ei koskaan ollut niin. Kasvot olivat aina yhtä vahamaisen kauniit, silmät ja luomet raskaasti meikatut. Hän ei hymyillyt koskaan.
Sitten kului yli puoli vuosisataa ja kymmenen muuttoa ja minä muutin tähän kotiin. Olin kerran matkalla kaupaani ja vastaan tuli ikäiseni vanha nainen korkeissa koroissa. Hän tepsutteli varovasti askel askeleelta, mutta silti huomasi, että korkeat korot olivat hänen jalkineensa. Kummassakin kädessä oli oma kangaskassi, ei mitään kaupan muovipusseja. Naisen tukka oli hyvin musta, värjätyn musta, joka muutamassa viikossa paljasti valkoisen renkaan päälaelle. Kun nainen tuli vastaan, hän ei tervehtinyt, mutta katsoi minuun kuin olisi nähnyt jotain tuttua. Niin kului muutamia vuosia. Huomasimme toisemme. Mutta koskaan kumpikaan ei sanonut mitään eikä pysähtynyt. Minun tuli joskus paha olla naisen yksinäisestä kaupankännistä. Kukaan ei kantanut hänen raskaita kassejaan. Hänen sysimusta tukkansa vaihtui vaaleaksi monet kerrat pään päältä ja korot olivat alkaneet lyhetä ja tukevoitua. Mutta edelleen hän kulki kesät, talvipakkaset ja lumikasat mustissa korkokengissä ja lyhyessä mekossa. Takki – jos suinkin sää salli, auki. Tuuli lennätti Marimekon hametta ja takkia. Ja pakkanen puri varmaan polvia.
Kuljimme viereistä ylikulkusiltaa, jota oli äsken ajanut huutava sairasauto. – Katso mikä toi on! Mytty… Pysähdyimme katsomaan. Vaatemytty… Marimekon kangasta ja hieno kassi ja sen alla jotain muuta… – Korkokengät! Vauuh, kun onkin kauniit! – Miksi nämä on tässä? – Oikein kauniisti kääritty sivuun. Kallista tavaraa ! sanoi joku. Minä katsoin ja aloin vähitellen tuntea ne tavarat. Ne olivat sen korkokenkäisen naisen, joka asuu jossakin naapuritalossa. Miksi ne on tässä? – Täällä on verilammikko… se ambulanssi… Katsoimme toisiimme: veikö se naisen? Mikä sille naiselle tuli? Miksi sen tavarat jäi tähän? Kuka kääri kauniisti takin ja asetteli vaatteet näin? Ambulanssi unohti kai. Jatkoimme matkaa.
Seuraavana aamuna olin taas liikkeellä kohti kauppaa ja vastaan tulee korkokenkäinen nainen. Kun on kevät alkamassa, hän laittanut jalkaan korkeat ja ohuet korot. Kauniit vanhan naisen sääret näkyvät, musta tukka liehuu tuulessa ja nainen hymyilee minulle. Hän hymyilee nyt – kuin tietäisi, että eilen tapahtui jotain outoa ja ilkeää, mutta tänään olen taas tässä- kuten näet. Ja entistä ehommassa kunnossa.
Kun tulee kevät, aukenee silmuja ja solmuja ihmistenkin mielessä. Me saatetaan hellittää piintyneistä käsityksistä ja näkemyksistä tässä arkisessakin elämässä. Mutta eivät kaikki ongelmat ihmisten monimutkaisessa maailmassa koskaan ratkeakaan. Ratkaisemattomia arvoituksia jää. Suurempiakin kuin tämä. Minulla, vanhalla mummolla, kun menevät unet ja valvetilat jo sekaisin. Tapahtuiko se eilen vai 50 vuotta sitten vai unessa?
