Kyllikki TukiainenMäkeä alas pyörii hiljakseen vaappuen puolelta toiselle Pallo ja sen vierellä läpiharmaa Tikku, ystävykset, jotka ovat kokeneet monet ilot ja surut yhdessä. On se paljon viisautta. Sitä se on. Ovat paljon muille jakaneet, kertoilleet, kun vain joku on ollut kuuntelemassa. Pallo säteilee kauas hymyilevillä kasvoillaan ja loistavan punaisessa mekossa. Hän nojaa vain kevyesti kävelykeppiin ja hymyilee taukoamatta. Hän leipoo lapsenlapselle ja naapureille ihanaa sokeripullaa, pyöreää ja pehmoista, ihan itsensä näköistä. Tikku sen sijaan on yhtä kapea ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Oikeastaan hän on ihmetyö: lankamaiset hämähäkkijalat harmaissa housuissa nousevat ylhäällä litteään kapeaan ja harmaaseen vartaloon ja hartioihin, josta alkavat pitkälle ulottuvat suuret kädet, jotka heiluvat usein kuin tuulimyllyn siivet. Pää nousee ylös kuin kotkalla pitkän laihan kaulan varassa, mutta on niin pieni, että parhaiten nupiksi sopii kutsua. Eikä Tikku osaa leipoa pullaa. Kerran hän yritti ja ystävättären neuvon mukaan sai aikaan kaksi kakkaraa, kurttuista ja kovaa. Eivät edes kahvikupissa pehmenneet.
Kun ystävykset sattuvat ylämäessä sähkötolpan taakse, näkyy tietysti vain punainen Pallo. Mutta esiin pulpahtaa aina ensin kokonaan nopea Tikku. ”He sopivat niin hyvin yhteen”, sanovat naapurit aina. Pallo hymyilee koko hammasrivillään ja nyökyttää iloisesti aina, kun Tikku puhuu viisaita. Hän ei puhukaan koskaan tyhjänpäiväisiä. Ihme, että hänen päänupissaan kihiseekin niin suunnaton määrä viisautta.
Sitten eräänä päivänä oli sattunut jotain, jota kukaan ei saa enää tietää. Paljon kulki juoruja ja kaikenkarvaisia olettamuksia, mutta totuus jäi piiloon. Yhtenä aamuna Pallo vieri yksin mäkeä ylös kauppareissulleen. Tikku laahusti tuntia myöhemmin askelen kerrallaan kuin heinäsirkan raape. Päänuppi roikkui melkein rinnalla ja pitkä selkä oli kaarevana luokkina. Voi, miten se oli kamalaa katsoa! Itku minulle alkoi silmään tuhertaa. Toivoin hartaasti tilanteen korjautumista, mutta ei: erillään kulkivat Tikku ja Pallo. Pallon hymy ei kestänyt koko matkaa ja Tikun selkä taittui jo kuin linkkuveitsen. Kuinka surullista!
Nykyään Tikku sulaa maisemaan sisään, jos ilma on harmaa ja Pallo on kutistunut. Nykyään hän on jo potkupallon kokoinen, kuin nahistunut kaali pellolla. Ja äsken Tikku katkesi kokonaan kahtia. Ambulanssi keräsi kaksi kappaletta ja vei hänet.
Mitä tämä surullinen tarina ystävyksistä opetti? Ei sitten mitään. Eivät kaikki tarinat opetakaan mitään. Kaikkia ei pitäisi kertoakaan edes.Viisas osaa pitää joskus suunsa kiinni. Tai aukaisee vain puhuakseen viisaita.
