IKKUNASTA (3)

MIELENKIINTOISTA RAKENTAMISTA- YLENTAITAVIA OSAAJIA

Rakkaille rakentajille Mikalle ja Samulle Pohjanmaalla

Ikkunaani hallitseva näkymä on ollut pitempään rakennustyömaa, tarkemmin sanoen suuri rakennuskompleksi nousemassa viereisten lumikasojen keskeltä suoraan kuin tarjottimella maaliskuusta 2021 asti. Kun istun kirjoituspöytäni äärellä kasvot kohti ikkunaa, ei tarvitse kuin nostaa katsetta vain vähän, kun näen laajan näkymän alhaalla paremmin kuin teatterin aitiosta. Rakentamisen seuraaminen on ollut minulle uskomattoman kiehtovan hienoa ja uutta opettava elämys. Olen toki nähnyt rakennustyömaita kaupungilla ja niissä kohoavia rakennuksien seiniä ja nostokurkia, mutta ikinä elämässäni en ole saanut seurata itse rakentamisen tapahtumaa.

Suuren tavaratalo Skanssin vieressä, ehkä kymmenen metrin päässä seinästä oli valmiina valtava laakea betonialusta, jota arvailtiin jos johonkin käyttöön. Joku arveli siihen tulevan suuren tenniskekeskuksenkin. Mutta kun oli aikaa tässä asuessa tutkailla sitä tarkemmin, huomasi kyllä pian selkeitä tulevia sisäänkäyntejä, ehkä parvekkeen alustojakin ja ties mitä. Niinpä sitten ei ihmetyttänyt, kun betonikentälle alkoi kertyä monenlaisia koneita ja muutamia keltapukuisia työmiehiä. Rakentaminen alkoi.

Alueelta alkoi nousta sankkoja valkoisina hohtavia savupilviä lumiseen pakkasaamuun. Hetken kuluttua näin, että savu johtui jostakin lämpö- tai kuivatuslaitteesta, koska betonialusta oli saatava kuivaksi. Päälle levitettiin pressua sitä myöten kuin työ edistyi. Aika loogista, ajattelin. Tästä sitten edettiin, varmaan sitä tahtia, kun voitiin. Ulkopuolisen silmin kaikki näytti hitaalta. Mutta keltaliiviset työntekijät liikkuivat alueella ja ahersivat. Minä aloin nähdä heidät ahkerina kuin keltamuurahaiset. ( Lapsuuteeni kuuluivat ahkerat muurahaiset, joita seurailin usein puutarhassa suuren pesän vierellä.) Tunsin jännitystä: mitä nyt alettaisiiin tehdä? Tuollaiseen paikkaan, aivan tavaratalon kylkeen ja samalla täysin sen eteen. Samoihin aikoihin nostetiin pystyyn rakennustyömaan eteen kadun reunaan korkea kyltti. Se kertoo sanoin ja kuvin tulevasta suuresta rakennuskompleksista. Siihen nousee paljon asuntoja suurelle joukolle ihmisiä. Kyllä saavatkin sitten tehdä vetäviä asuntoja, että muuttaa tuohon asumaan: tavaratalon tiiliseinää ja monikerriksista autokatosta vasten, vain tältä puolen näkyy muuta. Näkyy minun ohitseni kyllä peräti maaseutumaista peltoa ja pikkupala metsääkin. – Pellolla käy silloin tällöin kauriita syömässä, niitä kauniita pitkäkaulaisia kuin satujen bambit.

Rakennus alkoi nousta hitaasti. Täältä ikkunasta se ei näyttänyt etenevän, vaikka selvästi työtä tehtiin maan allakin. Sitten eräänä kevätpäivänä, kun kirsikkapuut kukkivat, tapahtui jotain upeaa. Jokainen rakentamista ymmärtävä olisi tietysti tilannetta osannut jo odottaa, mutta minä en. Paikalle oli tuotu tukeva nosturin lava, josta alkoi kasvaa valtava kirkas metallivarsi, sen sisältä änki uutta vartta yhä vain ylemmäs, kunnes tuntui, että se jo hipoi taivaita monikerroksisen autokatoksen yläpuolella. Arvasin, että jotain alkaa tapahtua. Ja niin alkoi. Kaikki oli minulle niin uutta ja suurta, rajua työtä ja valtavaa osaamista, että tuskin uskalsin hengittää, kun seurasin näytelmää. Tämä huikea nosturi oli tuotu paikalle tietysti raskasta nostettavaa varten.

Paikalle oli ajanut raskaita autoja, joissa makasi kirkkaan keltaisia ristikkoaitoja. Keltamuurahaiset kiinnittivät kantohihnoja tai vaijereita keltaisten aitojen ympärille ja korkea jättiläinen alkoi hitaasti nostaa niitä ja laskea alustalle. Pian niitä aseteltin päällekkäin ja minä tajusin vihdoin, että ollaan rakentamassa nostokurkea, keltaista ja varmaan suurta. Sitä tämä tämä valtava nosturi alkoi koota. Uurastuksen jälkeen nousi koppimainen möykky ylimmäksi. Ohjaamon koppi! Latva vielä puuttui, mutta kun kaiken yläpuolelle nostettiin vielä sekin eli kapeneva torniosa, seisoi koko nosturin runko talojen yläpuolella ja katseli merelle asti. Ja miehet siellä latvassa! Kuvasin heitä itse tässä matalassa istuimessa ikkunan pielessä päätä huimaten. Minulla on hyvin paha korkeanpaikan kammo. Tulee lievästi paha olla, kun näkeekin ihmisiä noin korkealla. Kaksi keltapukuista siellä odotteli ja poltteli tupakkaa. Kameran silmä näki. Välillä minun oli pakko olla muualla, kun tulin takaisin, oli ehtinyt tapahtua: nosturin rungossa oli jo vaakatason nostosiiveke kiinni, eli yksi niistä autojen lavetilla kulkevista keltaisita ristikkoaidoista. Hetken kuluttua oli korkea nosturi jo nostamassa jatkoakin vaakatasoon. Miehet häärivät sen kiinnityspuuhissa. Kaikki kävi yllättävän nopeasti. Minua hirvitti, miten pitkä vaakasuora siiveke kestää eikä romahda maahan. Mutta näin, miten vahvat niistä lähtevät tornin huippuun kiinnittyvät vaijeit olivat. Niiden varassa rakennelma oli. Mutta jännittävin vaihe oli vielä tulossa – ainakin minusta.

Sain kameraan hyvän tähtäimen ja näin, miten kaksi miestä käveli hitaasti kohti pitkää vaakaosan päätä. Olin melkein kauhuissani. Oliko jotain sattunut hullusti? Miksi heidän pitää kävellä melkein taivaankannella täältä katsottuna? Mutta toinen lähestyi rauhallisesti nosturin pitkän nostosiivekkeen kärkeä. Vasta huomasin, että siellä oli valmiina olleiden painojen lisäksi nostettu kaksi(?) lisäpainoa. Ajattelin niiden olevan kymmeniä tonneja painavia betonilaattoja nimenomaan vastapainoiksi niille, taakoille, mitä nosturi alkaisi nostaa. Toinen miehistä seisoi aivan betonipainojen lähellä, ilmeisesti tarvittiin ihminen kiinnittämään nämä painot paikoilleen. Näin vasta kuvassa, miten mies jalallaan ohjaa betonilaattaa paikalleen.

Mikä mies! Mikä työ! Hänen on saatava työstään kunnon korvaus. Tällaisesta korkeanpaikan kammosta kärsivä vanha nainen katseli kauhulla ja kunnioituksella tämän erikoismiehen työtä. Kaikki nosturin pystyttäjät, mutta eniten tämän miehen työ herätti minussa kunnioitusta. Ajattelin, että jos hän tulisi kadulla vastaan, kumartaisin kunnioituksesta meidän kaikkien ihmisten puolesta. Meidän, jotka asumme kodeissamme samanlaisen vaarallisesti tehdyissä taloissa. Jotkut miehet ovat joutuneet ja joutuvat paljon uskaltamaan.

Mutta nosturista puuttui varsinainen nostosiipi. Sekin nostettiin ylös nopeasti ja kiiinnitettiin samalla lailla. Muistaakseni aivan sen kärkeen asti ei kuitenkaan tarvinnut miehen mennä. Siellä olevat kelat ja koneet hoitivat nostovaijereiden kulun.

Nyt siis oli koko nostokurki valmis. Minä olin seurannut ja kuvannut lähes jokaisen vaiheen. Olin täynnä intoa. Päivä oli muistaakseni 25 maaliskuuta 2021, kun kaikki tapahtui. Hyvin pian tämän jälkeen alkoi nostokurjen rakentajanosturin sisäänvetäytyminen. Se oli vaikuttava tapahtuma. Se oli kuin sairas pitkäkaulainen ja pienipäinen jättiläiseläin, joka kärsien painautui kasaan ja pieneni ja pieneni, kunnes oli enää tynkänä autossa. Lopuksi se asettui autossakin lähes piiloon nukkumaan, ja auto lähti pian pois rakennustyömaalta. Ihmettelin nopeutta, kunnes tajusin, että valtava kone oli kallis laite ja teki kallista työtä. Se ei jäänyt paikalle lorvimaan, vaan ajoi hitaasti ja vakaasti ulos portista ja kääntyi kohti uutta työmaata.

Nostokurki oli heti valmis toimimaan. Siitä alkoivat seinät nousta, ensin lähempää tavarataloa, vähitellen tältäkin suunnalta. Rakennelma alkoi vasta nyt hahmottua. Paljon kuviteltua ja luultua isommaksi se kasvoi. Seinämä polveili mukavasti, ei vaikuttanut niin yksitoikkoiselta ja kolossaaliselta. Sitten alkoi takana oleva massiivinen autotalo hävitä nousevien seinien taakse piiloon. Oikein hyvä! Siinä ei ollut mitään viehättävää. Hyvää ehkä se, että minun asuntooni esimerkiksi sen yövalot ovat niin kirkkaat, että en tarvitse mitään lisävaloja, jos nousen sängystä.

Olen ihaillut nostokurjen kuljettajan (mikähän on oikea nimike?) valtavaa osaamista. Hänellä pitää olla erityisen hyvä visuaalinen hahmotus. Ei juuri näy lastia, joka yrittäisi laskeutua pahasti pieleen. Täsmälleen taattu paikka ja heilumatta alas. Se taitaa olla kuljettajan ohjeena. Vanhana psykologina aina näkee kaikessa psykologista arvioitavaa – muka. Niinkin nyt olen ollut huomaavinani erilaisia kuljettajia. Joku kuljettaa taakkaa vauhdilla yli rakennuksen ja sentoiseen päähän eli pari sataa metriä niin, että lasti keinuu ja hailahtelee, toinen taas hinaa vaijereita hitaasti ja rauhallisesti ja juuri jämpti kohdalleen ennen kuin laskee taakan alas. Mutta kun tulee perjantai-iltapäivä, on kaikissa kuljetuksissa vauhtia.

Nostokurjen ohjaajan työ on vaativaa ja yksinäistä. Päivän ratkaisuissa voi tietysti soittaa koko ajan muille, ja on tietysti niin tehtäväkin. Mutta silti. Yksin siellä ylhäällä taivaan laella kovassa tuulessa, sateessa, pienessä myrskyssäkin. Niin ne tekevät. Kuitenkin yhtenä päivänä riehui Turussa niin kova myrky, että nostokurkikin lepäsi.

Kun työpäivä on täysi, kuljettaa ohjaaja nostokurjen siivekkeet aivan tiettyyn asentoon. Siis ansaittuun lepoon yön ajaksi. Vain kerran joku kuljetti nostokurjen poikkeavaan asentoon. Olen paljon miettinyt, mikä asennon taivaalla mahtaa määrätä. Onko se joku tavanomaisin tuulensuunta, jonka vaikutus pitää etukäteen minimoida? Mutta nykyiset dronit, kun leijuvat ties missä, eihän niitä voi huomioida. (Niillä taitaa olla kuitenkin omat ajosäännöt.) – Kun ohjaaja lähtee, hän kiertää lavan ympäri, usein katsoo alas sen reunoilta. Tarkistaa jotain. Ensimmäiseksi hän sitten ottaa kiinni lähelle tuomastaan nostovaijerista ja kiinnittää sen tietyllä tavalla lavan reunaan. Kun hän on laskeutunut kapeita tikkaita yhden ”kerroksen”, hän arveluni mukaan sulkee myös ylälavan pääsyaukon jollakin kannella. On kai ymmärrettävää, koska nosturiin ei saa kukaan luvaton koskaan kiivetä. Sitten hän kiinnittää vielä heiluvat kannattimet rungon lähelle. Ehtivätkin heilua joskus tuulessa ennen kiinnitystä. Laskeutuminen on ripeää aina työpäivän päätteeksi. Kun ohjaaja lähtee ruokatunnille, hänen laskeutumisensa on helpompaa. Joka päivä ei ohjaaja tulekaan alas syömään, vaan pitää taukoa kopissaan. Suuria kantamuksia eli selkäreppuja en ole nähnyt, mutta jonkun pienen nyssykän kyllä, eväspaketin ehkä. Ruokatauon jälkeen on helppo huomata, että joku nousee hitaasti ja lepää jokaisen kerroksen kodalla hetken, kiertää tasanteen ympäri ja jatkaa sitten rappuja. Tasaa verenpainetta ehkä, kun vatsa on täynnä.

Tähän väliin poikkean tämänhetkiseen. Afrikasta, tarkemmin Etelä-Afrikan Johannesburgista räpsähti viesti juuri vanhaan pieneen puhelinkännykkääni. ”Juuri laskeuduin Etelä-Afrikkaan. Kello on täällä puoli 11. Nukuin yllättävän hyvin ja yhtenäisesti 8 tuntia yölennolla Qatarista …” Rakas toinenkin pojanpoikani on nyt matkalla Namibian Winnhoukiin ja vasta nyt vuorokauden jälkeen on Johannesburgissa, josta on vielä pitkä poikittaislento yli aavikon ja Afrikan eteläosan vuorten. Laitoin itse pilanpäiten viestin uskomatta, että tämä alkeellinen kännykkäni toimittaisi sen maapallon toiselle puollle, mutta tekipä vaan niin. Siellä kaukana pallon toisella puolella poika sai sen. Niin on maailma ihmeellinen. Eilen puhuivat poikani ja toinen hänen pojistaan siellä Nabibiassa jo oleva ”näköpuhelimella” (niin sanottiin joskus) eli internetin välityksellä. Joskus tuntuu siltä, että tekniikka menee yli ymmärryksen – tämän vanhan mummon ymmärryksen jo aikoja päiviä sitten.

Kuitenkin meillä on yhä tässä tämä äitimaa, rakas pallomme uskomattomine luontoineen. On puut, on meret, on vuoret. – Menen tänään metsään, kun vihdoin pääsen. Aurinko paistaa lämpöisesti ensimmäisen kerran koko keväänä. Luonto herää kirjaimellisesti kihisten. Menen katsomaan sitä ja kuuntelemaan. Menen puhumaan puille. Minulla on jo kova ikävä niitä.

Olin lähimetsässä alkuperäisen Skanssin alueen omistajan talon raunioilla. Oikeastaan rauniota ei ole enää jäljellä. Kuperan kallion kupeessa ja rinteillä löytyy vain suuren puutarhan jäänteet, paljon merkkejä puutarhakasveista, monenkuntoisia omenapuita ja ihastuttava aukea ympärillä korkeat mahtavat kuuset ja uskomattoman uhkeat äidilliset koivut. Keskikesällä aukea peittyy melkein yli kaksimetriseen pujoon, mutta nyt siellä voi oleilla. Ja siellä ollaankin paljon. Varsinkin alueen koiranomistajat käyvät siellä koiriensa kanssa, hoitelemassa niiden karvanleikkuuta ja seurustelemassa toistensa kanssa.- Kun muutin tänne Skanssiin, tietysti tutkin uteliaana ja löysin tämän yrttitarhan, sopivan oleilupaikan itselleni. On se huomattu enemmänkin, koska parina kesänä ja juhannuksen jälkeen kuusten alla ja nurmikolla on yövytty. Kerran pari jätetty rumasti jätteitä ja jopa vaatetta. Tontilla käy kuitenkin joku siivoamassa ja kesällä ajamassa traktorilla pitkän kasvun ja ruohon. Oravat hyppivät puusta puuhun, tikka hakkaa puuta ja lintujen päiväkonsertti on raikuva. Sepelkyyhkykin jossakin lähistöllä pulputtaa. Puut ja kukat tuoksuvat.

Minä viihdyin ja katselin ja kuuntelin taas pari tuntia. Aurinko paistoi niin kuumasti, että oli siirryttävä ensi kertaa tänä keväänä varjoon. Poimin valkovuokkoja ison kimpun ja oksan aukeavia lehmuksenkukkia. Leikkelin uusia voikukan lehtiä salaattiini. Suolaheinä ei vielä ollut riittävän suurilehtistä. Olin ladannut taas kerran akkuja moneksi päiväksi.

Oli tullut se päivä, jolloin taivaita hipova nostokurki oli tehnyt tehtävänsä ja suuri rakennuskompleksi valmiina tietyssä vaiheessa pärjäämään pienempien nosturien varassa. Sen purkaminen oli vaikuttava tapahtuma – samalla lailla kuin sen rakentaminen ja pystyyn saaminen. Seurasin tapahtumaa melkein liikuttuneena.

Näin, miten kaksi miestä oli kiivennyt aivan latvaan. Keikkuivat siellä huipulla hekin yhdessä nosturin kanssa katsellen viimeistä kertaa tätä maisemaa. Sieltä ylhäältä näki lähes koko tämä puoli kaupunkia, korkeimpiin lähikukkuloihin asti ja ehkä niiden ylikin. Ainakin merelle näkyi. Se kiilteli simiin iltapäivän valossa ja häipyi kirkkaaseen taivaanrantaan. Hetken painuttua mieliin, alkoivat irrotella latvusta purkamista varten. Kun tulivat alas, huipun torni keikkui pian ensimmäisenä taivasta vasten ja alkoi sitten hitaasti ja majesteetillisesti laskeutua odottavalle lavetille. Kun sivusiivet, nostossiipi ja toinen olivat jo alhaalla, seisoi kolme miestä päärungon ohjaamon parvella neuvonpidossa tai tupakkatauolla, tai odottelivat suuren nostolava-auton asettumista kohdalle. Suuri nosturi laski kannattimet ja miehet kiinnittivät ne suureen runkoon, laskeutuivat itse viimeisen kerran alas. Ja viimeinen purku alkoi. Valtaisa runko keikahti, tuntui, että se kaatuisi, mutta se oli tukevasti kannattimiensa varassa. Kului vain muutama jännittävä hetki, kun rakennelma kallistui, nousi hitunen kerrallaan odottavan kuljetusauton lavalle ja laskettiin sille vaakatasoon. Vasta nyt näki rakennelman valtavan koon.

Oli se ollut oikea korkeanpaikan prinssi, ei mikään mätästen mönkijä! Mutta lavetille vain joutui ja pois vietiin, niinkuin kaikki muutkin työnsä tehneet. Mutta hyvin arvokkaasti lähti, ylilevellä lavetilla ja moninkertaisin suurin valoin. Ja kohti uutta korkealle nousua taas!

Suuri rakennuskompleksi jatkoi yhä kasvuaan ja sikisi vauhdilla sisältäpäin. Ulkona kulki kesä, kukkivat puut, heittivät kadulle valkoista luntaan, sade pieksi katuja, vedet täyttivät rännit. Sumu pehmitti viivoja, mutta uusi ja vahva seisoi ja kasvoi hiljaa ja vakaana. Se kehitteli ympärilleen selkeitä ja kauniita linjoja sekä ainakin minun mieleeni sointuvia väejä.

Pian koittaisi aika, kun suuri rakennuskompleksi olisi sisäänmuuttovaiheessa. Se toisi katsojalle ja näkijälle varmaan taas uusia näkymiä ja kokemuksia.