Kyllikki Tukiainen- YHDEN KÄRPÄSEN TÄHDEN
Alkukesällä iloitsin, että ei näy kärpäsiä, ei sitten minkäänlaisia ötököitä kiusaamassa, muualla kuin kuolleina ikkunalasien välissä. Sitten kerran oli aikainen aamu, aurinko vasta noussut ja utuinen usva leijui pellon päällä lainehtien. Se oli noussut sumuksi ylös ikkunoihin asti. Niistä ei näkynyt ulos kokonaiseen tuntiin. Sitten äkkiä kullanvärinen aurinko sinkautti sängyn ympärille kirkkaita säteitä. Ne riemastuttavat. Aina ne tekivät niin. Tietysti nukun tämän yöttömän yön ajan sälekaihtimet ylhäällä, nähdäkseni makuuhuoneen ”maaseutuikkunan” maiseman – vastakohtana toinen ikkuna, kaupunki-ikkuna eli kivierämaan näkyjä. Mutta nyt kutitti joku muukin pohkeita kuin auringonsäde. Kutitti ja tanssiskeli edestakas. Heilautin jalkaa, tanssi vaan siirtyi toiseen paikkaan. Yltyi riehakkaaksi, ja minä raapaisin jalkaa, mutta kun samassa pörisi korvanlehdellä, tunsin jo hyvin vihulaisen äänen, joka alkoi tosissaan ärsyttää.
Toinen käsi korvalla yritin nukkua tässä suloisessa auringonnousussa. Alkukesän suuri valo on parantava ja voimia antava kokemus, sen tunnistavat ihmisen kaikki solut. Minä olisin vaikka halunnut valvoa jokaisessa auringonnousussa ja vain nauttia, mutta sellaiseen ei vanhuksen voimat riitä. Olen aina rakastanut auringon nousuja. Joku joskus oletti, että taiteilijana maalaan mielelläni iltaruskoja. Kaikkea muuta. Jostakin kumman syystä en niistä erityisemmin välitä. Olen aamuihminen muutenkin. Yleensä lekottelen ja nautin, kun aurinko kiipee pitkin kylkeä ja pysähtyy hartioille lämmittämään. Se tavoittaa vielä posken ennenkuin pujahtaa ikkunan puitteisiin.
Muistan matkoilta kaksi tapausta. Santorinin saarella on Oian auringonlasku turistitapahtuma, jonne kaikki ainakin kerran haluavat. Minäkin kävin, mutta en vaikuttunut. Samalla matkalla olin tulossa laivalla Ateenan Pireuksesta Kreetalle yölaivalla. Se oli jo sinänsä aikamoinen kokemus vanhalla ja rähjällä laivalla. Nousin aikaisin, ennen auringon nousua ja kiipesin laivan sille kannelle, josta näki Välimerellä suoraan itään. Seisoin melkein varpaillani ja kurkotin, kun näin pilvettömältä taivaalta aamun kajoa. En uskaltanut kääntää katsettani pois taivaanrannan kultaa hehkuvasta viivasta. Taakseni tuli muitakin. Kuulin kieliä, joita en ymmärtänyt. Kultainen viiva taivaanrannassa leveni. Ja äkkiä, kun aika oli täysi, se kasvoi nopeasti ja siitä kehittyi silmin nähden kullanpunaisena hehkuva tulipallo, joka pulpahti pintaan! Vauu! Silmiin koskevan kirkas jättiläispallo. Se nousi suuren meren sylistä kuin olisi tehnyt pienen pulpahduksen – niinkuin sukeltaja nousee pulpahtaen pintaan. Jos oikein tarkkaan katsoi, näki, miten merivesi ympärillä hiukan roiskahtikin. Nauroin ääneen.
Takaani kuului naisten puhetta. Käännyin ja näin kaksi kansannaista. He osoittivat itseään ja sanoivat kauniisti hymyillen minulle: ”Creece, Creece!”. Ymmärsin, että he olivat kreetalaisia. Hyvin usein kreetalainen sanoo, ettei ole kreikkalainen, vaan kreetalainen. Olen oppinut ymmärtämään heidän historiastaan, että he ovat joutuneet korostamaan omaa kreetalaisuuttaan lukemattomissa Kreikan sotatilanteissa, joissa saari on ollut monen vieraanvallan alla. Identiteeti on suuntautunut omaan kotisaareen, ei koko nykyiseen Kreikkaan.
Mutta nyt tämän aamun vihulainen viuhahteli ympärilläni sellaisella nopeudella, että en ehtinyt edes nähdä. Se intoili, teki spiraaleja yläpuolellani ja inahteli kuin itikka. Sen kuulin. (Kärpänenkin inahtaa, kun sitä oikein sopivasti huitaisee – tai sitten se saattoi olla jo muuten sekaisin.) Ei auttanut muu kuin nousta. Mitään kättä pitempää ei edes kannata aamulla harkita, on paikat niin jäykkänä. Jos lehti on jo tullut, sen lukeminen on aina hyödyksi. Ja usein aikainen lehdenluku nukuttaakin uudelleen.
Tuntuu lähes häpeälliseltä tunnustaa, että joutuu valvomaan yhden kärpäsen tähden. Niin vain kävi, että kello 5 aamun kirkkaissa säteissä selällä maaten luin Turun Sanomat. Väliin huitaisin kiukkuista kiduttajaani. Mitä enemmän huidoin, sitä riehakkaammaksi se kävi. Se pörräsi ja surrasi jo pään ympärillä ja änki päähän tukan alle. Tuntui siltä, että tämä kärpänen oli jotain kiusaaja-kiduttajan sukua ja varmaan nautti saadessaan tämän luomakunnan kruunun tolaltaan. Se oli viisas ja änki nenän alle, kaulan hikiseen kohtaan ja yöpaidan hiha-aukosta.
Minua ei muu enää lohduttanut kuin ajatus hirveästä kuolemasta, suuresta läiskähdyksestä, josta ei tappajan tyydytystä puuttuisi. Mutta ei auttanut kuin nousta aamutoimiin, syödä aamiainen ja aloittaa päivän työt. Oli kiirettä ja kiusaaja unohtui. Parvekkeen ovi oli auki ja liikenteen melu rikkoi päivän pienet äänet. Mutta kun ilta tuli ja minä istuin nukuksissa tuolissa odottaen elokuvan alkamista, joku taas kutitti korvan alta. – Sinä riiviö! Nyt sinut tapan, Hain komerosta vanhan kärpäslätkäni – ensi kertaa tänä kesänä. Huono lätkä: liian lerppu! Mutta kun ei muutakaan ole… Jahti alkoi. Huidoin ja seurasin salamana sujauttelevaa ja suurta pörinää pitävää ötökkää niin hurjana, että olin kaatua, minä kun olen itse niin huojuvaa sorttia. Kärpänen taisi väsyä, ainakin piiloutui hetkeksi ja minä sain keskittyä elokuvaan. Kunnes taas uudella innolla ja entistä suuremmalla pörinällä änki suoraan vasempaan korvaani.
Nyt olin kyllin kypsä suunnittelemaan sumanloukkua millä tavalla tahansa. En jaksa enää valvoa yhden kärpäsen tähden. MITÄ TEEN?
Silloin muistin ainakin yhden välttämiskeinon: kärpänen tulee valoa kohti. Jospa se jäisi vessaan yöksi, kun jätän sinne valot palamaan. Tein niin. Oli vaikea saada unta pienen vihulaisen pelossa. Välillä jo tuntui, että se oli kaivautumassa uniapneamaskin niskanauhan alle, mutta eipä ollutkaan. Se lenteli autuaan onnellisena ja tietämättömänä petetyksi tulemisestaan kahden vessan valon ympärillä, lämmitteli niiden säteissä ja unohti minun kiduttamiseni. Siis, sen pituinen se!
Ja voi sitä rauhan ihanuutta, kun sain nukkua taas ilman kiduttajaa! (Kärpäsellä taitaa olla sellainen itsesuojeluvaisto, että se ei paistu ja kärvenny voimakkaassa valossa.)
2. KOREA KOTILO TULEE KYLÄÄN, MUTTA KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?
Lähdin metsään rentoutumaan. Olivat taas kasvaneet metsä ja puut, ja nautinto vain suurentunut. Puut seisoivat hiljaa ja minäkin kuuntelin. Hiljaisuus ja kauneus, ihmisen parhaat hoitajat. Poimin kukkia rattaat täyteen, kotona niitä riitti moneen maljakkoon. Huoneissa tuoksui metsälle, kostealle vihreälle metsälle.
Istuin pöydän ääressä, kun jotakin kopsahti pöydälle. Se oli kaunis pyöreä kotilo. Ihmeellistä, että en ollut edes elämässäni nähnyt samanlaista. Tai jos olin, en muistanut enää.Tuskin se mikään erikoisuus oli; minä en tunne luonnon pieneläimiä kovinkaan hyvin. Kotilo muodostaa spiraalin kuin kauniin rintakorun, joka kiertyy keskipisteestä vähitellen kasvaen ja suureten reunoja kohti. Mutta nyt etana pysyttelee mökissään, jos elääkään, ajattelin. Saattoi loukatakin itsensä, kun kopsahti kukista pöydälle. Turha pelko! Pian kotilosta ojentui etanan näköistä: valtavat sarvet ensin, sitten pää, siinäkin pienet sarvet ja hitaasti löllöä limamaista vartaloa. Varsin ällöttävä otus! En ole ikinä sietänyt minkäänlaisia etanoita, en näin kauniskoteloistakaan. Vaikka kuinka muistuttaisi upeaa Knossoksen kilpeä.
Muistan, kuinka yhdellä Kreetan matkalla Kalivesissä minulla oli tapana aamuisin lähteä kierrokselle, viemällä kedonkukkia juuri löytämääni ihastuttavaan vanhaan ja raunioituvaan kappeliin. Kappeli sijaitsi autiolla rannalla, jolla sitten tulevien vuosien aikana kuitenkin tapahtui monenlaista ( vaikka yhden kirjan verran.) Rantaan vei kappelin sivu kapea hiekkatie. Hiekka oli korkeiden pensaiden varjossa aamuisin kauan kosteaa. Mutta se oli kuin kuvioitua pitsiä. Katselin sitä ensi kertaa enkä ollut uskoa silmiäni. Menin sen viereen ja näin, että pitsikuvioitu tie jatkui koko matkan rantaan asti. Arvelin tulleeni hulluksi – ehkä liiasta rukoilusta kappelissa. Kumarruin: näin pari pientä kotiloa taivaltamassa tietä ojan reunalla. Niiden hento laahausjälki teki kevyttä pitsikuviota hiekkaan. Kotilot olivat kulkeneet miten milloinkin, harvoin suoraan, mutkitelleet ja puikkelehtineet, mutta aina ylittäneet tien toiselle puolelle ojaan. Ja niitä oli täytynyt olla liikkeellä satoja, ellei tuhansia, koska pitsikuvio oli niin tiuhaa. Ihastelin tätä luonnon ihmettä. Otin esiin akvarellini ja aloitin työn, jonka tein kotona loppuun.
Muistini mukaan kreikankotilot olivat suunnillen samannäköisiä kuin tämä nyt kotiin tullut. Minulla ei ollut enää aikaa viedä kotiloa takaisin ulos, niinpä laskin pöydälle lautasen, levitin joitakin kasvin lehtiä sille ja kieritin otuksen niille. Oli hiljaista. Kotilo ei liikahtanutkaan. Pelästyi titetenkin. Jätin sen siihen ja rupesin töihini.
Kun tulin illansuussa katsomaan otusta, sei ollut lehden alla, ei edes koko lautasella. Hävinnyt kuin tuhka tuleen. Miten sellainen pieni otus voi hävitä pöydältä? Mutta oli ollut nälissään: kaksi suurta kukan lehteä se oli syönyt ja jättänyt vain lehden keskiruodon. Huomasin hopeisen viirun kulkevan keskipöytää kohden. Seurasin viirua: aivan kuin mitattuna keskellä punaista villaista kaitaliinaani. Oli nukkumassa vatsa täynnä. Matka pöydän toisesta päästä oli ollut vaikea, kun ensin piti pudottautua lautasen reunan yli. Kunpa olisin nähnyt, miten se teki sen. Ja sitten se vaan kulki… mateli, laahautui… tähän, kuin mitattuna tasan liinan keskelle ja nukahti. Tykkäsikö se tästä kauniista kreikkalaisliinasta? ( Johan kaikki muistuttaa nyt minua Kreikasta!)
Mutta yöksi ötökkä ei jää tähän. Koska se nököjään kulkee, saattaa se kiivetä vaikka sänkyyn. Ällöttävää! En pysty tappamaankaan sitä. Milläs sitten tappaisin? Vasarallako? Ei minusta ole ollut koskaan eläimiä tappamaan. ( Nämä blogin jututkin todistavat sen.) En pysty heittämään roskikseenkaan. PURKKIIN ja purkin kansi kiinni! Hyvä idea. Hain isohkon purkin (- että saa raukka vähäksi aikaa ilmaa).
TV kailotti surumielistä rakkausmusiikkia. Sopi tähän hetkeen liioittelematta. Työnsin purkkiin ötökän kuolinateriaksi muutamia koiranheisivarsia ja lehtiä, ennen kuin ravistin pöytäliinaa niin sopivasti, että kotilo änki ulos kuorestaan. Nyt näin sen vasta toisen kerran. Oli vastenmielisen ällöttävän limainen ja venyvä kasa! Ihan puistatti katsoakin. Mutta sinne purkin pohjalle kieri ja nvenyi limakasana kuoreensa nukkumaan.
-Nuku jo ällöpeto! Toivon mukaan olet aamulla kuollut. Minä en sinua ala elätellä… kun en tappamaankaan pysty.
Huomasin pöytäliinassa hopeaviiruja. Koetin sormella: limalta ne tietysti tuntuivat, mutta näyttivät ihan hopeaseitiltä. – Mitä ihmettä se laskee takapäästään, onko tämä kuolinrihmaa vai normaalia? Kun jälki kuivui, jäi pöydälle hopealankaa.
Löysin nopeasti internetistä kaikennäköisiä kotiloita, joiden joukosta tämä lienee pensaskotilo eli Fruticicola fruticum, joka kuuluu maanilviäisiin. Kahdet sarvet päässä ja muutenkin näyttää samalta. Noo, tunnistin ja nimesin sitten sinut. Toivon mukaan olet aamuun mennessä tukehtunut kuoliaaksi frutivola!
Muistin jättää yöksi vessan oven raolleen ja valon vessaan. Oli ollut aiheellista, koska siellä pörräsi nytkin kärpänen. Tuskin yksinään lisääntyy sentään.
Alkoi uusi rikas päivä. Heti tuoreeltaan kurkistelin ohimennen lasipurkin suuntaan. Ei näkynyt liikahdustakaan. Kurkistin lasin läpi purkkiin: ei mitään missään. No, makasi raatona jonkun lehden alla tietysti! Vaikka oli niin kaunis kuori ja kotilo, kuolla piti. Minä tässä olen kuitenkin ihminen, jonka täytyy elää.
Olin valmis avaamaan purkin ja kohtaamaan otuksen, oikeammin ötökän. Nostin ison kannen sivuun ja kurkistin purkkiin. Ei mitään jälkeä, ei edes hopeanauhaa. Mutta jotkut lehdet oli syöty, ruodot vain jäljellä. Otin pienen kukkakepin ja tongin varovasti oksia sivuun. Käänsin lopulta jokaisen lehden ja kurkistin alle. Ei mitään jälkeä eikä merkkiä kotilosta. Sinä Fruticicola fruticum, mihin katosit? Minkä tempun minulle teit?
Minä vanha mummoparka, minä se tässä tempun tein. Istuin taakse tuoliin kädet oikosenaan. Taikatemppu! Se se oli. Lapsena asetuttiin piiriin ja sormi osoitti kaikkia vuoronperään: Hokkus pokkus biliokkus! Eelin kelin klot, viipula vaapula vot! Hanttan tanttan, hippan tippan! Sinä se jouduit pelistä pois!
Joskus tulevaisuudessa mummoraasu ei muista enää, mitä on tehnyt. Joskus alkaa muistaa väärin, aivan nurinkurin. Välillä taas keksii hulluja – ihan tyhjästä vaan… kaikenlaisia kotiloita. Ja pitää totena huomenna, mitä tänään keksii. Niinkö nyt on käynyt? Joko on dementia täysillä päällä? Ei mitään kotilo-etanaa ole edes ollutkaan. Niinkö?
Istun ja mietin. Alkaa väsyttää. Ovikello soi. Nousen ovelle aukaisemaan: ei se sentään kotilo ole! Kultapoika, Arvi-isomies seisoo ovella iloisesti hymyillen. – Heippa, mummi! Tulin käymään, kun ajoin kuntosalille tästä ohi. Sä näytät vähän väsyneeltä? Voinko mä tulla sisään? Onko joku hätänä? Alan selittää ja mennään pöydän luo. – Missä purkin kansi on? kysyy Arvi. – Maljakon takana kai. — Joo. MUMMI! KATSO! Purkin metallikannen alapinnalla huojuu virkeä etana neljä sarvea pystyssä. Pirteänä ja iloisena vapaasta ilmasta punaisella matolla. (Ihminen ei muistanut, että etanan toinen puoli elämää kuluu lehtien ja oksien alla – hyvän liiman varassa. Purkin kansi oli aika helppo pinta yöpymiseen.)
Yhdessä ei pohdittu kauaakaan, ennen kuin Arvi lähti viemään lasipurkkia alakerran jätehuoneeseen. – Mihin pönttöön laitat sen? – Lasinkeräykseen. TIPUTAN sen. Älä mummi huoli, hyvin tämä sujuu!
Ja sujuihan se hyvin lopulta.
