ÄITI JA LAPSI

SATU

Hän-se oli syntynyt kaukaiselle Lapin rannalle kauan sitten sinä päivänä kun viereinen koski oli hellittämässä jäistään ja antamassa vapaiden vesien ja pyörteiden taas viedä. Koski ei tee sitä joka vuosi helposti eikä se nytkään sitä tehnyt. Ei antanut heti periksi. Jätti korkeat jääsumat lohkeilemaan rannoille asti. Äänet olivat suuria ja suurimmillaan riekkokukko lauloi.

Valokuva Inari Nevala 2023

Eräänä päivänä leijaili taivaalta kalliolle valkoinen hahtuvainen ja asettui vanhan auenneen männynkävyn peitoksi, pian leijahti toinen, kohta kolmaskin lämmittävä hiutaleinen. Harmaantunut käpy oli tuntemattomasta syystä säilyttänyt yhtä pientä siementä itsessään yli pitkän talven aina tähän päivään asti. Nyt kolminkertainen lämmin lumipeitto houkutti siemenen nousemaan ylös. Se paisui hitaasti ja alkoi kohota. Peitto repesi hiljakseen ja suli tarpeettomana. Pikkusiemen oli omituisen nököinen alku ensin siinä yksinään, mutta ei kauaa, koska siemenessä oli suuret voimat, jotka halusivat ulos ja ylös.

Pikkuinen ruskeanharmaa siemenparka- ituhan se vasta oli, alkoi vasta tuntea. Se, tunsi olonsa oudon irralliseksi, kun ei ollut mitään, mihin alkaa kiinnittyä, koska kaikki maailmassa tarvitsee jonkun, johon kiinnittyä. Tuuli, se , joka takoamatta oli menossa ja leikkisä, vihainen tai peräti hurja, huomasi kuitenkin tuon pikkuruisen orvon ja aivan säälistä jätti rauhaan. Teki sen toki mieli ottaa siemen mukaan leikkiin, tanssiin, lanteittensa keinutteluun, käsien vauhdikkaisiin pyörähdyksiin ja lopuksi vimmaiseen kiitoon matalassa kanervikossa. Sen verran auttoi, että nosti siemenen maasta, pyöräytti pari kertaa kanervikossa ja katsoi tarkkaan, josko siemen takertuisi mieluusti johonkin.

Takertui siemen. Kalionypykän kokeimmalla kohdalla kasvoi upea mänty ihan yksinään. Tuuli ei ollut väännellyt se vartta, ei oksia eikä latvustakaan. Tuuli tunsi sen juuri siksi. Mänty oli selkeästi ikihonkaista sukua, ylväs, mutta yksinäinen. – Olet sitten ylpeä ja lienet sukua mitä vaan, mutta teräsmetallia et ainakaan. Sinutkin kaipaus lävistää, suhisi tuuli puun hiuksiin. Ja se painoi pikkusiemenen syvälle männyn runkoon. – Siellä sinä.

Nyt oli siemen saanut emon ja kodin, johon kiinnittyä. Se vallan vimmoissaan imi emosta voimaa, sai syntymä- ja kasvumehut, elämän nesteet ja eliksiirit, kaiken, mitä elävä olento tarvitsee. Pian jo sen pieni, hento pää alkoi tirkistellä emon ihossa. Emo oli repinyt rikki kaarnaa juuri pienen olennon verran. Tunsihan emo kaiken, alun tapahtuman ja ihmeen synnyn. Se puu, jota nyt tästä hetkestä alkaen aletaan kutsua Hän-se eli emopuu, oli elävä olento jo ennenkin, mutta nyt kaksinkertaisesti elävä, koska kantoi itsessään uutta elämää. Pikku-itu ojenteli olemattoman kokoisia sormiaan ja imi äitiään. Makea mahla valui pieneen alkuun ja antoi suuria voimia. Suuren puun sylissä oli ihana kasvaa. Hän-se, joka oli ollutkin ylpeä ja suoravartinen, sai nyt joka päivä uutta, aitoa ja kaunista lisää itseensä. Hän-se keinutti rungossaan pienoista mäntylasta ja raotti kaunista ihoaan, kaarnaa aina tarvittavan verran.

Metsässä kajahti riekon nauru. Kirjavaturkkinen pohjoisen jänis pysähtyi nuuhkuttamaaan. Nenänpää väpätti ja nuuhki tarkkaan männynvartta. Pikkuruinen hiiri juoksi ympäri puun runkoa ja aisti uutta versoa. Tänne pohjoisen maille oli huomattu ja tervetullut jokainen uusi alku ja verso. Iso, ylpeä äitipuu tuuditti lastaan monet purevat pohjoistuulet ja lämpöiset pehmeät kesäyöt. Äiti ja lapsi olivat kuin toisiaan varten.

Kului vuosia, monia ja vaikeitakin. Me näemme nyt, kuinka harmaantunut ja kelottunut mäntylapsi painautuu äitiään vasten, kietoo pitkät kätensä äitinsä ympärille. Pohjoisen yössä ja revontulien leiskuessa puuäiti, hän-se, imettää yhä puista lastaan. Hän ei halua uskoa eikä nähdä, miten harmaaksi kelottunut pieni runko jo on. Siinä ei ole enää elämän kipinöitäkään. Korkea mänty, ikihonkaista sukua nostaa päätään, vaikka kyyneleet valuvat pihkaisena virtana sen kyljillä. Yhä se vain öisin keinuttaa lastaan, kelottunutta lastaan.

Ja öisillä hangilla huutaa riekko.