Kyllikki TukiainenPERSOONALLISUUKSIA, OSAAJIA JA TIETÄJIÄ
Sotien jälkeen isäni, maaseutupappi kasvatti kaiken muun kasvattimisen ohessa suloisesta pikkupossusta ison sian, oli suntion papan (kylän lahtarin) oppipoikana lahtaamassa sikaa jouluksi, oli opetellut nylkemään sian, parkitsemaan nahan, kävi ostamassa Turusta suutarinlestit, opetteli käyttämään niitä ja teki nahasta lapsilaumalle ja minulle monot, ne talvikengät, joilla kävelin 1957 Helsingin Yliopiston marmorikäytäville. Isän tekemässä siannahkasalkussa kannoin luentoja, joita en vielä silloin ymmärtänyt arvostaa.
Kuuntelin pykologian (silloisen sielutieteen) isää professori Arvo Lehtovaaraa, sosiologian professori Erik Allardtia, kasvatustieteiden isää Matti Koskenniemeä, omaa professoriani Kai von Fieandtia, omintakeista yliopistomiestä Aarre Tuompoa, kulttuurimiestä Kullervo Rainiota sekä monta muuta, persoonallista ja rohkeaa oman tieteenlajinsa ensimmäistä edustajaa suomalaisessa tiedekulttuurissa. Kaikkien professorien kanssa opiskelijatyttö, minä sain kokea myös erilaisia henkilökohtaisiakin tilanteita, joista jäi voimakkaita muistoja. Näistä ajoista on kulunut suunnilleen 65 vuotta.
Koska kykenin silloin kirjoittamaan lyijykynällä luennot ylös, ovat ne lähes kaikki tallella. Voin antaa esimerkiksi kasvatustieteitä lukevalle lapsenlapselleni nyt elävän luennoitsijan, professori A. Lehtovaaran luennon ”Yksilönkehityksestä kasvuiän jälkipuoliskolla” keväältä 1958 lähes pilkkujen ja huutomerkkien tarkkuudella. Lehtovaara sanoo: ””Lapsi on vain yhden normijärjestelmän alaisena ensin: koti ja vanhemmat. Mutta koulussa tulevat opettajat korostetun auktoritatiivisessa asemassa. Silloin saattaa syntyä eroavuutta kodin ja koulun välille. Syntyy toinen normijärjestelmä…”
Kerran istuin luentosalissa odottamassa professorimme Fieandtin luentoa, kun huomasin ovella keski-ikäisen miehen, vähän poikkeavasti pukeutuneen opiskelijoihin verrattuna, jutustelemassa Fieandtin kanssa. Mies käyttäytyi liian tuttavallisesti meidän opiskelijoiden mielestä, ja puheli professorin kanssa kuin kaverin. Istui sitten etupenkkiin kuuntelemaan luentoa, ja lähti sen loputtua taas professorin hännillä pois. Yliopistolla ei näkynyt siihen aikaan koskaan keski-ikäisiä opiskelijoita. Kului 20 vuotta, vuoteen 1978, kun minä tunnistin meidän arkkipiispaksemme nousseen Mikko Juvan samaksi mieheksi. Hän oli ollut jo minun Helsingin opiskeluaikoinani sekä filosofian että teologian tohtori ja moninaisen kulttuurialan asiantuntija. Muistan vielä oman häpeäni ja tietämättömyyteni.
Turun Tuomiokirkon, Suomen ainoan katedraalin ylväs torni.
Toisenlaisissa kulttuurin ympyröissä eleli rakas veljeni, hyvä taidemaalari ja ITE-taiteilija Juhani (Jussi /Juha) Tukiainen (1937-2022). Hän kehitti lähes mistä romusta tahansa taideteoksen. Ehkä hänen silmänsä huomasivat lantalapiossa ilkikuriset ihmiskasvot ja ehkä hän söi kananreiden, kun tiesi saavansa kananluun tekeillä olevaan veistokseensa. Veljeni oli veijari, irvailija, kriitikko ja uskonkiihkoilija, joka rakasti rehellisyyttä ja kauneutta. Muutkin kuin luonnonsuojelijat saivat niellä kritiikin tai herjan rajoja katselllessaan Juhan ”Kettutyttöjä” teosta tai pariskuntaa, kahta ihmispäätä, joiden materiaali oli oman perheenjäsenten, plus Pyry-koiran ja rakastetun Lapin-reissujen seuralaisen aasin kootut, nypityt tai pudonneet karvat. Lähes kaikki teokset olivat puhuttelevia, jotkut suorastaan ravistelvia. Juha hakkasi mustalle lankulle suuren ruostuneen rautanaulan ja ripusti naulaan rautalangasta väännetyn seppeleen. Verenpunainen kehys ympäröi ravistelevaa kärsimyksen työtä ”Herrani ja kuninkaani hattunaula”. Eräs lähiseurakunta osti hienon työn.
Alla toinen Juhan puhutteleva työ: vanhassa naulalaatikossa ruostuneet rautanaulat ristissä silkkipedillä ja alla raskas, hirvittävän työnsä tehnyt vasara. Ristillä näkyy epämääräinen kärsinyt hahmo.
Minä ojennan näin kauneimman kukkani kaikkien näiden hienojen ihmisten muistolle.
Kuka asettaa arvostelullemme ja arvostamiselle tarkat rajat? Miksi me käytämme rajoja? Kun vähän aikaa mietin, olen löytävinäni vastauksen: eri alojen kulttuurikehät tarvitsevat rajoja, mutta liukuvia rajoja. Meistä yksikään uskova kristitty emme saisi asettaa kuitenkaan rajoja ihmisten kesken kuin välttämättömien virka- ja pätevyyskysymyksissä, emme ihmisen itsensä arvostamisessa.
